Loppuvuoden ja vuoden luetut

Grace Paley - The Little Disturbances of Man
Molière - L'école des femmes
Konstantin Paustovski - Valkoista kultaa
Ryu Murakami - Piercing
Tuukka Ahopelto - Roiskeita ajan taustapeilissä
Amélie Nothomb - Mercure
Jean-Paul Sartre - Huis clos & Les mouches
Patricia Highsmith - The Black House
Maimu Berg - Pois
Lauri Pohjanpää - Ristiritari
Driss Chraïbi - Une enquête au pays
Ferdinand von Schirach - Rikoksia
Ross MacDonald - The Galton Case

André Comte-Sponville - A Short Treatise on the Great Virtues
Jean Bottéro - La plus belle histoire de Dieu
Tertullianus - Traité du baptême
Serafim Seppälä - Antiikista Bysanttiin

Henri Nouwen - Clowning in Rome
Jaro Karkinen - Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni

Béguerie & Duchesneau - Pour vivre les sacrements 

Taas on aika koostaa paitsi viimeisen kolmen kuukauden lukemiset, myös koko lukuvuoden tilastot. Ja vertailla samalla pitkän aikavälin tilastoihin, kun noita kaunokirjoja olen merkinnyt muistiin syksystä 2011 lähtien, eli alla olevassa taulukossa löytyvät luvut jo vähän yli kymmeneltä vuodelta, ja sen takaa sitten infografiikkaa ja tarkempia pilkkomisia ja vertailuja (x tarkoittaa tässä yhteydessä anonyymeja, tai usean tekijän teoksia, joissa tekijöinä on sekä naisia että miehiä). Tuhannen kirjan rajapyykkiäkin lähestytään pikkuhiljaa, tosin nykytahdilla se ei vielä täyttyisi ensi vuonna...

 

	mies	nainen	x
englanti	142	130	1	273
suomi	90	54		144
ranska	90	31	2	123
saksa	47	13		60
japani	44	12		56
italia	46	2		48
venäjä	29	7	1	37
ruotsi	24	12		36
espanja	12	7	1	20
norja	12	5		17
tsekki	14	2		16
unkari	8	2	1	11
arabia	7	2	1	10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
viro	7	2		9
kiina	3	2		5
muu			5	5
portugali	2	2		4
islanti	3		1	4
serbo-kroatia	3	1		4
hollanti	1	3		4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
persia	2			2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	613	300	16	929

-------------------------

Vuoden aikana luin yhteensä 52 kaunokirjallista teosta, tietokirjallisuutta, sarjakuvia ja sen sellaista sitten päälle. Eli näköjään yhden vähemmän kuin 2020. Tietokirjoja, opintojuttuja ja sen sellaista tuli sitten suhteessa enemmän, ja niistä suurin osa ei päätynyt blogiin...

Isompia lukuhaasteita ei ollut käynnissä muita kuin sekalainen Helmet-haaste, joka ohjasi kyllä kirjavalintoja erityisesti alkuvuonna, mutta jota en sitten saanut loppuun asti (yhdessäkään lukemassani kirjassa ei ollut sateenkaariperheitä, ja elossa olevien henkilöiden elämäkerrat eivät myöskään kuulu lukemisiini, enkä nyt sitten viitsinyt vartavasten etsiä luettavaksi jotain ei-niin-kiinnostavaa...).

Shakespearen sisarukset -näytelmähaaste tapulteltiin loppuun alkuvuonna, mutta näytelmiä tuli luettua muutenkin.

Suosikkeja? Rajataan taas vaikka yksi blogattu teos per kuukausi, ja kaikki eivät ole kaunokirjoja (vaikka nyt esim. joulukuulle osui useampi hyvä kirja, ja pari noista on suhteessa vähän laimeampia kokemuksia)

Tennessee Williams - A Streetcar Named Desire

Jean-Patrick Manchette - Nada 

Graham Greene - The Honorary Consul   

Richard Brautigan - So the Wind Won't Blow It All Away

Romain Dutreix & Toma Bletner - Revue de presse 

Primo Levi - The Monkey's Wrench 

Friedrich Dürrenmatt - La visite de la vieille dame

Mika Waltari - Turms, kuolematon 

Eugène Ionesco - Rhinocéros 

Amélie Nothomb - Mercure 

Serafim Seppälä - Antiikista Bysanttiin 

Ferdinand von Schirach - Rikoksia

 

Mitäs minä sitten luin?

 

Vuoden luetuista yli puolet on romaaneja, mutta hieman pienempi osuus kuitenkin kuin pitkällä aikavälillä. Lyhytproosa, novellit ja fragmentit, ovat suunnilleen samoissa osuuksissa, mutta runous on nyt jäänyt selvästi sivuun, kun taas näytelmät ovat olleet vahvoilla: niiden lukuhaaste päättyi jo alkuvuodesta, mutta kyllä ne silti jatkavat merkittävänä osana lukemista...
 

Entä millä kielillä luin?

 

Tämä oli piirre johon ainakin hieman kiinnitin huomiota tilastollisessa mielessä tämän vuoden lukemisissa: pyrin lukemaan suunnilleen yhtä paljon suomeksi, englanniksi ja ranskaksi, ja näköjään onnistuinkin: yksi kirja enemmän ranskaksi kuin suomeksi tai englanniksi.

Samalla käännöskirjallisuuden lukeminen väheni: sekä englanniksi että ranskaksi luin enemmän alkukielistä, suomeksi enemmän käännöskirjallisuutta, mutta kuten voi huomata, pitkällä aikavälillä suomeksi luettu käännöskirjallisuus on selvästi dominoinut...
Tarjonta toki vaikuttaa: suomenkielinen kirjallisuus on sitä mitä olen Suomesta tuonut, mutta englanninkielinen taas enemmän mitä täältä löytyy, ja täällä löytyvä englanninkielinen kirjallisuus on melkein kaikki myös alkukieleltään englanninkielistä.
Ranskaksi tosin luin tänä vuonna jo muutamia käännöskirjoja, ja luulen että ensi vuonna niitä tulee lisää, sitä on kuitenkin hyvin tarjolla ja löytyy paljon kiinnostavaa...

 

Kirjailijoiden sukupuolijakaumaa en lukemisia valitessa tänä vuonna sen kummemmin tarkkaillut, ja se lipsui sitten taas selvemmin miesvoittoiseksi, pitkän aikavälin 2/3:sta 3/4:ksi. Varmaan korrelaatioita muiden lukuvalintojen kanssa löytyy, kuten vaikka siinä että luin suhteessa enemmän näytelmiä ja vähemmän romaaneja, valinnat jotka suosivat miehiä...toisaalta luin enemmän alkukielistä ja vähemmän käännöskirjallisuutta, jonka taas pitäisi suosia naisia...

Kuten mainittu, luin tänäkin vuonna aika lailla alkukielisiä ja vähemmän käännöksiä, mikä näkyy sitten tässä alkukielipiirakassakin. Mutta silti niitä käännöksiäkin tuli luettua, enemmän kuin viime vuonna, joten ei tämä ihan kolmen suuren jaoksi mennyt, erityisesti italialaisia tuli taas napsittua muutama. 

Ykkösalkukielenä oli tälläkin kertaa ranska, joten se jatkaa vakaasti myös pitkän aikavälin kolmoskielenä, mutta kaulaa kakkoskieli suomeen on vielä sen verran että tuskin ensi vuonnakaan saa kiinni, jos en nyt spontaanisti päätä lopettaa suomenkielisen kirjallisuuden lukemista.

Entä miltä näyttävät lukemiset kun katsotaan sekä alkukieltä että sukupuolta? Miesten jakauma on aika lailla samannäköinen kuin kaikkien luettujen, samoja kieliä samassa järjestyksessä, joskin osioiden välisissä suhteissa on pieniä heittoja...mutta pitkällä aikavälillä ranska otti suomen kiinni, ja saattaa mennä ensi vuonna ohi...

Naisten kielijakauma on sitten huomattavasti rajallisempi, ja täällä tuli tehtyä tämän vuoden tilastotarkastelun merkillisin havainto: tänä vuonna en tullut lukeneeksi yhtään kirjaa suomalaisilta naiskirjailijoilta. Hups. 

Kun tämän huomasin niin piti mennä katsomaan hyllystä löytyviä lukemattomia kirjoja, ja joo, olihan siellä yksi kirja jota luin vähän matkaa kesällä mutta ei vetänyt ja jätin kesken, ja toinen kirja, joka on ollut suunnilleen koko vuoden ajan "tuo täytyykin lukea"-mielessä mutta jotenkin aina tuli tartuttua johonkin muuhun...Mutta tästä saankin hyvän tavoitteen ensi vuoden lukemisiksi: lue ainakin yksi suomalaisen naiskirjailijan kirja. (ja voin lohduttautua sillä, että tämä puute rajoittuu henkilökohtaiseksi, noin muuten kirjablogeissa kotimaiset naiskirjailijat ovat olleet ihan mallikkaasti esillä, kiitos kompensaatiosta)
No, ranskankieliset nousivat naistenkin joukossa suurimmaksi kieliryhmäksi, mikä on tietysti mukavaa vaihtelua englannin ylivaltaan. Ja ensi vuoden suht helpoiksi lukutavoitteiksi voisin ottaa myös tuon pitkän aikavälin kielivalikoiman lisääminen (hyllyssä odottaa pari hyvää ehdokasta, joilla saisi kieliosumia joita tuolta ei vielä löydy).

Tarkastelin myös joitain tilastoja, joita olen viimeksi tutkinut kaksi vuotta sitten: nämä ovat laskettu vain pitkälle aikavälille, joten muutokset eivät ole isoja, mutta nämä antavat silti kiinnostavia havaintoja miten eri parametrit jakautuvat.

Kun vertaillaan luenko miten paljon miehiä tai naisia alkukielellä vai käännöksinä, näkyy vahvasti piirre, jonka olen maininnut aiemminkin: sekä suomeksi että englanniksi luen naisia selvästi enemmän alkukielillä kuin käännöksinä: joko naisia käännetään vähemmän tai sitten käännetään pääasiassa sellaisia naiskirjailijoiden teoksia jotka eivät minua kiinnosta tai joita en jostain muusta syystä kohtaa. Eritysen puhutteleva on englanninkielisten kirjailijoiden osuus: alkukielellä luen enemmän englanninkielisiä naisia kuin miehiä, mutta suurta osaa lukemistani englanninkielisistä naiskirjailijoista ei ole käännetty suomeksi, ja suomeksi lukemistani kirjoista, joiden alkukieli on englanti, selvästi suurimman osa kirjoittaja on mies...
Ranskankielisten lukemisten osuus on vielä sen verran pieni, että tilastot eivät ole niin luotettavia: näissä alkukielisten lukeminen ovat kuitenkin selvästi miesvoittoista, joskin voin todeta, että siinäkin tilanne on hieman tasapainoisempi kuin mitä se oli pari vuotta sitten, ja luultavasti jatkaa tasapainottumista tulevaisuudessa.

Lajityyppiä ja sukupuolta vertaillessa näkyy kaikissa olevan samansuuntaiset trendit, vaikka suhdeluvuissa onkin heittoa: suhteessa tulee naiskirjailijoilta luettua eniten romaaneja. Näytelmäkirjailijoina pysyvät selvästi vähemmistönä, vaikka vähän tilastoja tulikin paikattua näytelmälukuhaasteella: jos en olisi tarkoituksella etsinyt naiskirjailijoiden näytelmiä, ei niitä olisi edes tuon verran.

Ja lukukielet ja lajityypit. Runouteni luen yhä voittopuolisesti suomeksi, ja suomalaisilta kirjoittajilta, mutta romaaneja luen suomeksi käännöksinä tai englanniksi alkukielisiä. Lyhytproosassa on vähän tasaisempaa, novelleja tulee siis luettua enemmän englanniksi ja tällöin paljon myös kirjailijoilta joiden alkukieli on joku muu. 

Ja vaikka ranskaksi lukemisissa tilastot ovat vielä aika rajalliset, niin näkyy jo että ranskaksi luen erityisesti näytelmiä, ja nyt myös toisinpäin, näytelmiä luen erityisesti ranskaksi.

----------------------------------------------------

Mitä suunnittelen ensi vuodelle?

Uusi Helmet-haaste on julkaistu, jota varmaan lähden seuraamaan tänäkin vuonna, joskin varmaan tällä kertaa asenteella, että luen mitä luen ja laitan sopiviin kohtiin...koska katselin jo, että muutamakin kohta tulisi olemaan aika työläitä täyttää, joten kovin hyvää ennustetta menestyksestä en voi antaa.

 

Muuten varmaan luen yhä aika lailla kirjoja, jotka ovat tuolla hyllyssä suoraan tarjolla, kyllä sieltä kiinnostavia teoksia löytyy...ei sen kummempaa linjaa, muuta kuin lukea kiinnostavia ja monipuolisia kirjoja.

Ross MacDonald - The Galton Case

Dekkarivaihe päällä: jo kolmas peräkkäinen lajityyppiin laskettava kirja.

Mielessä on ollut lukea lisää näitä amerikkalaisia kovaksikeitettyjä dekkareita ja noiria, Hammett on tietysti laajasti tuttu, Chandleria olen lukenut muutamia, ja muitakin yksittäisiä...ja tietysti sitten etäämpää lajia tulkitsevaa Jean-Patrick Manchettea. 

Tämä Ross MacDonald on yksi useammin mainituista, ja The Galton Case osui sopivasti käteen (ja on ilmeisesti tekijänsä maineikkaimpia teoksia, eli varmaan sitten edustava).

I wondered if we were doing him a favor. The Galton household had hot and cold running money piped in from an inexhaustible reservoir. But money was never free. Like any other commodity, it had to be paid for.

Yksityisetsivä Lew Archer saa tehtävän hyvin rikkaalta ja sairaalta leskirouva Galtonilta: parikymmentä vuotta sitten tämä riiteli poikansa Anthonyn kanssa (aiheena tämän epäsopiva morsian joka odotti jo jälkikasvua), ja Anthony poistui paikalta ovet paukkuen eikä tästä ole mitään kuulunut sen jälkeen...mutta nyt rouva Galton haluaa tehdä sovinnon poikansa ja tämän potentiaalisen perheen kanssa. Mutta tietysti nämä pitäisi löytää...

Ja eipä siinä kauaa aikaa mene, että jotain jälkiä alkaa löytyä, samoin löytyy nuori mies joka vaikuttaa olevan Anthonyn poika...mutta onko todella? Ja miten läheisesti rouva Galtonin lakimiehen, joka Archerin palkkasi, miespalvelijan kuolema liittyy juttuun?

 

Chandler-vaikutteita kirjassa on, mutta ihan samalla tavalla kirja ei uhku tyyliä ja asennetta: vähän heitetään herjaa mutta tyyli pysyy kuitenkin selvästi hillitympänä. MacDonald vetää kirjoittaa selvemmin juonta, ja kirjoittaa sitä muuten hyvin: myönnän, että joskus olen tuskastunut kovin labyrinttimaisesti eteneviin noir-juoniin, jossa episodien liittyminen toisiinsa on usein aika väljää. Tähän verrattuna MacDonaldin tarinanrakennus on selkeää: perinteisen kovaksikeitetyn dekkarin kohtalokkaan kujanjuoksun takana onkin laadukkaan arvoitusdekkarin tiukan arkkitehtoninen rakenne. 

 

Ja vaikka kovin psykologisoivaksi ei mennäkään, on näissä ihmiskohtaloissa kuitenkin elävyyttä ja draamaa. Kyösti Salovaaran blogista tulee ilmi että kirjailijalla on omassa elämässäkin ollut kokemuksia hajoavista perheistä ja karussa olevan jälkikasvun etsinnästä, ja se kyllä heijastuu kirjaan, tässä on sellaista realistisen arkista melodraamaa ja traagisuuttakin: henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan ymmärrettäviä ja sympaattisiakin.

Tekisi mieli sanoa, että tämä on dekkarilajityypissä hyvin kypsä teos: se ei toteuta suuria innovaatioita, mutta on erinomaisen tasapainoinen ja yhdistelee onnistuneesti alalajien hyviä piirteitä. Luulenpa että MacDonaldia pitää lukea lisää. 

Ferdinand von Schirach - Rikoksia

 

 

Saksalaisen lakimiehen Ferdinand von Schirach kirjasta olin kuullut kehuja (mutta myös että se ei ollut ihan toivottua huomiota ollut saanut, ollen yhtenä esimerkkikirjana "unohdetut kirjat"-paneelissa joku vuosi sitten), joten olin napannut tämän divarista ja nyt luin (suomennos Raija Nylander).

Tiiviissä kirjassa on yksitoista tarinaa, nimensä mukaisesti rikosjuttuja, joissa on mukana myös kirjailija puolustusasianajajana. Ja esipuhe, jossa kirjailija siteeraa setäänsä, tuomaria: "Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys." Tämä on myös kirjalle sopiva motto, rikosten ohella puhutaan rikollisista ja uhreista, ja syyllisyydestä, rangaistuksista, oikeudesta jne. Ja vaikka asiat ovatkin monimutkaisia, kirjailija esittää niitä kuitenkin hyvin selkeästi etenevällä, melkein raportoivalla kielellä, tyyli on usein varsin esseistinen, mutta sympatioitakin kyllä liikutellaan...

 

Henkilöissä ja näiden tapauksissa on kirjoa, mukana on niin taparikollisia slummeista kuin yhteiskunnan ylempiä kerroksia...ja aika moni juttu on kyllä hyvinkin traagisia tai ahdistavia, mutta mukaan mahtuu myös joitain joissa asiat kääntyvät suhteellisesti ottaen hyvin. Ja rikosjutuissakin on vaihtelua, ja joskus keskeinen tapahtuma ei ole se rikos, ainakaan se johon kirjailija on linkittynyt asianajajana.

Jäin nyt kuitenkin miettimään juttujen todenperäisyyttä. Kirjailija tosiaan on mukana joka tarinassa, takakansi antaa ymmärtää, että nämä olisivat tositarinoita ja epäilemättä von Schirach on nähnyt ja kuullut kaikenlaista. Väritystä ja yksityiskohtein muuttelua tai sepittelyä on varmasti mukana, mutta mukana on myös joitain tarinoita, joiden laittamisesta kirjaan lakimies hyvin todennäköisesti päätyisi itse syytettyjen penkille, vähintään herjauksesta (ja joku juttu jonka seuraukset voisivat olla vielä suoraviivaisemmat kuin oikeusjuttu...), näissä kuitenkin mm. sanotaan varsin suoraan parin selvittämättä jääneen murhan tekijä...

Päädyn siis suhtautumaan näihin fiktiona, joka varmaankin jollain tasolla perustuu tai ainakin on inspiroitunut tositapahtumista. Mutta tämä ei minua haittaa yhtään, nämä olivat kiinnostavia, hyvin kirjoitettuja juttuja, ja mielelläni luen lisääkin. 

Bloggauksia löytyy: Kirjavinkit, Kirjavuorenpeikko, Marjatta, Hanna...

Driss Chraïbi - Une enquête au pays (Tutkimus maalla)

 

"Mikäköhän tää on"-valintoja luettavaksi: Driss Chraïbilla näkyi olevan muutamakin kirja poliisitarkastaja Alin seikkailuja, tämä oli niistä ensimmäinen ja ajatus marokkolaisesta dekkarista kuulosti kiinnostavalta vaikka tekijästä en ollut kuullut (on kuitenkin ilmeisesti ranskankielisen marokkolaisen kirjallisuuden isoja nimiä).

 

Kirjan alussa päähenkilöt, poliisipäällikkö ja tarkastaja Ali, suuntaavat Atlas-vuorille lähelle Algerian rajaa, koska ylemmiltä tahoilta on tullut tehtävä suorittaa rikostutkimus eräässä paikallisessa kylässä. Ollaan heinäkuussa 1980, helle hohkaa ja berberikylän asukkaat (jotka ovat käytännössä yksi laaja perhe) ovat kyllä vieraanvaraisia mutta näillä seuduilla ainoat yhteydet kaupunkiin ja valtioon (saati sellaisiin virallisiin instituutioihin kuin poliisiin) ovat lähinnä ajoittain vierailevat verovirkailijat jotka tulevat ja vievät tavaraa ja eläimiä veroihin, joten vieraanvaraisuuden ohella tarjolla on vain epäluuloisuutta, yhteistyöhaluttomuutta ja piilevää vihamielisyyttä.

 

Alin esimies, poliisipäällikkö, taas on hyvin kaupunkilainen, postkolonialistisen ajan autoritaarinen kasvatti, joka suurista suunnitelmista kyvykkyyteensä luottaen huolimatta ei tule ollenkaan toimeen kylän asukkaiden kanssa, ei ymmärrä näiden käytöstä eikä pidä siitä, etteivät nämä ymmärrä osoittaa odotettua arvostusta poliisipäällikköä kohtaan.

Ali taas on peräisin köyhemmistä oloista, joten vähemmän autoritäärinen lähestymistapa on tutumpi, ja näin veijarihahmon tapaan hän luovii paljon paremmin henkilöiden välillä, puhuen yhdelle yhtä ja toiselle toista...

 

Suoritettava missio taas on niin salainen, ettei poliisipäällikkö sen luonnetta paljasta edes Alille kovin nopeasti, ja näin lukijakaan ei ole tietoinen mitä tässä oikein ollaan tekemässä, paitsi käymässä laajoja keskusteluja vähän absurdilla vivahteella ilman että asiat edistyvät, no, yhtään. Huomasin jonkun nettikommentoijan verranneen tätä Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmään, ja joo, on se aika hyvä verrokki. Kyllä se dekkarijuonikin lopulta etenee, mutta luulenpa että juonivetoisuutta hakevat lukijat olisivat silti pettyneitä.

 

Virtaavissa keskusteluissa on huvittavuutta, samalla kun taustalla leijuu ristiriitoja ja painostavaa uhkaa, vieraanvaraisuus velvoittaa kolmeen päivään ja sen jälkeen ovat eri perinteet käytössä, perinteet joista poliisipäällikkö ei ehkä edes halua olla tietoinen.

Keskeinen osa kirjassa onkin juuri yhteiskunnallinen ristiriita ja vastakkainasettelu. Kaupunki ja maaseutu/erämaa, kolonialistien poistuttua valta-asemiin nousseiden mahtimiesten hierarkia vastaan lähes täysin valtiovallan ulkopuolelle jääneet heimolaiset, länsimaista virtautuneet modernit aatteet ja käytöstavat vastaan ikiaikaiset perinteiset elämänmuodot...näiden välillä ainoana molempia puolia ymmärtävänä ja tuntevana luovii veijariromaanin malliin Ali.  

Myönnetään että ei mitenkään helpointa luettavaa: juonesta, siitä vähästä, sai kyllä hyvin kiinni ja eri henkilöiden luonteet ja ristiriidat tulivat myös hyvin esiin, mutta kun isossa osassa kirjaa on keskustelu, retoriikka, miten henkilöt puhuvat (ei useinkaan mitään yleiskieltä selkeillä lauserakenteilla), niin tästä nauttiminen meni kuitenkin oman kielitaitoni laitamilla. Mutta ehdottomasti kiinnostava teos kyllä.

Jaro Karkinen - Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni

 

 

Aloitan disclaimerilla: Kirjailijaa en henkilökohtaisesti tunne, mutta kustantaja on sen verran tuttu, että jos väittäisin, että tämä on vuoden paras kirja, niin siihen kannattaisi suhtautua varauksella. Siispä en niin tee, mutta mielihyvin kuitenkin esittelen teoksen, jolle toivon enemmänkin lukijoita.

Arvostelukappale on saatu kustantajalta.

 

Myöhäisantiikin historiasta kiinnostuneita totisesti hemmotellaan tänä syksynä: tämä on jo toinen laaja yleisteos aikakaudesta, joka on historiankirjoituksessa jäänyt usein hieman katveeseen ja huonosti tunnetuksi. Kuukausi sitten kirjoitin Serafim Seppälän Antiikista Bysanttiin -kirjasta, jossa esitellään antiikin aatehistoriaa, kristilliseen myöhäisantiikkiin painottuen, ja Jaro Karkinen tarttuu samaan aikakauteen, ajanlaskun alusta keskiajan kynnykselle 600-luvun alkuun, mutta näkökulma, aiheet ja niiden käsittelyt ovat sen verran erilaiset, että päällekkäisyyttä näiden kahden kirjan välillä ei juuri ole, ennemminkin ne tukevat toisiaan.

 

Karkisen kirjan keskeisenä aiheena on instituutio nimeltä Rooman piispa, jota myös paaviksi kutsutaan: viralla on ollut haltijansa kohta parituhatta vuotta, ja harvassa ovat instituutiot, joista voi näin selvästi todeta jatkuvuus antiikin ajoista nykypäivään. Galilealaisen kalastajan 265. seuraaja on 1,3 miljardin jäsenen uskonnollisen yhteisön johtaja, ja tässä kehityskulussa toki riittää monenlaisia vaiheita, jotka kietoutuvat hyvin nopeasti laajempaankin yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin: tässä kirjassa niistä vaiheista käydään läpi ensimmäiset kuusisataa vuotta, Pietarista Gregorius Suureen.

 

Kirja tasapainoilee kiinnostavasti henkilökeskeisyyden ja laajemman kontekstin välillä: paavit vaihtuvat ja näiden jatkumo muodostaa punaisen langan, jota seurata, mutta samalla levitään laajemmalle: se mitä maailmassa tapahtuu vaikuttaa kristillisyyteen, kirkkoon ja paaveihin, ja vastaavasti aika pian kristillisyys, kirkko ja paavit alkavat vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan, teologisesti, poliittisesti, yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti...

Monet kehityskulut vaikuttavat hyvinkin laajasti ja pitkällä aikavälillä, ja johtuen kirkon jatkuvuudesta antiikista nykyaikaan, sekä miten kristillisessä ajattelussa ymmärretään aika ja yhteisö, monet nykyisinkin näkyvät ilmiöt ja piirteet juontavat juurensa satojen vuosien takaisista tapahtumista.

Paavit käydään läpi nimi nimeltä, ketään unohtamatta, joskin tosiasia on, että monista varhaisista paaveista ei tiedetä oikein mitään muuta kuin ne nimet (ja niiden kirjoitusasutkin ovat joskus epävarmoja). Mutta näiden tuntemattomienkin paavien esittely puoltaa paikkansa, koska tällöin kuitenkin kirkossa ja maailmassa tapahtui merkittäviäkin kehityksiä, joista on myös syytä puhua. Ja teemasta johtuen erityistä huomiota saa Rooma niin kaupunkina kuin valtakuntana, niin vaihtuvat keisarit kuin asukkaiden yleiset mielentilat vaikuttavat suoraan kirkon ja historian kehitykseen, ja niinpä myös niiden historiaa käydään läpi runsaasti.

Teologiassa ja filosofiassa ei kovin syvälle mennä, johtuen siitä, että Rooman varhaisten piispojen joukossa ansiokkaat teologit olivat varsin harvassa, ansiot olivat enmmän hallinnossa ja yhteisön paimentamisessa, lännen merkittävät teologit olivat muissa viroissa (keskeiset kiistakysymykset toki ovat mukana). Tämä myös johtaa siihen, että kirja painottuu selvästi politiikkaan, yhteiskuntaan ja kulttuuriin, koska ne vaikuttivat suoraan paavien toimintaan ja paavit vuorostaan vaikuttivat niihin.

Siinä missä yllämainittu Seppälän kirja aatehistoriana painottuu filosofisiin pohdintoihin, on tämä Karkisen kirja suunnattu selvemmin historianharrastajille. Kerronta on yleistajuisen sujuvaa mutta asiallista: kirja välttelee liioiteltua popularisointia, sensaatiohakuisuutta mutta myös hagiograafista siloittelua ja hymistelyä. Tieteellisiä viittauksia historiallisiin tutkimuksiin riittää, lukuisissa tapahtumissa esitetään useita vaihtoehtoisia esitettyjä tulkintoja, ja kun erityisesti varhaisimpien vaiheiden lähteet ovat niin rajalliset, vaihtoehtoisia tulkintoja mahdollisista tapahtumista ja kehityskuluista tosiaan riittää.

Itse asiassa tämä on kiinnostava kirja ihan historiantutkimuksen metatasolla vaikkei itse aihe tai aikakausi niin kiinnostaisikaan: miten historiaa tulkitaan kun käytetyt lähteet ovat todella fragmenttiset, miten arvioidaan lähteiden luotettavuutta jne. Tai miten tutkijan ja historioitsijan ennakkokäsitykset vaikuttavat tehtyyn tutkimukseen: koska tutkittava instituutio on ollut jatkuvassa toiminnassa nykyaikaan asti, ovat monet historioitsijat heijastaneet omaan aikaansa liittyvät ennakkoluulonsa myös menneisyyteen, niin puolesta kuin vastaan, ja tulkinneet ensimmäisten vuosisatojen tapahtumia anakronistisesti oman aikansa filtterien läpi. Tästä piirteestä kyllä puhutaan paljon kirjassa, kuinka historia itsessään vaikuttaa aiemman historian tutkimiseen, tulkitsemiseen ja kirjoittamiseen.

Huomionarvoinen piirre kirjassa on myös runsas kuvitus, runsaampi kuin mitä yleensä olen nähnyt kotimaisissa historiateoksissa. Ja siinä missä kirjan leipäteksti painottuu yhteiskuntaan ja politiikkaan, valokuvissa, maalauksissa ja piirroksissa sekä yhtä lailla runsaissa kuvateksteissä käydään sitten läpi kulttuurista puolta ja erityisesti kuvataiteita, miten historiallisia tapahtumia on esitetty ja tulkittu visuaalisesti, millainen symboliikka niihin liittyy jne. Kuvia on museoiden kokoelmista, kirkoista ympäri maailmaa (myös mm. Hattulasta), historioitsijoiden mallituksista jne, ja ihan kokoelmana niistä saisi jo oman kirjansa.
Kirjan ulkoasuun on siis myös panostettu, tuotantoarvot ovat kunnossa (huomauttaisin tosin että johdanto-osioon oli jäänyt joitain rakenteellisesti varsin kömpelöitä lauseita, joissa joutui pysähtymään ihmettelemään että mitä niissä haluttiin sanoa...oliko viimeiseksi kirjoitettu luku jota ei oltu ehditty toimittamaan ihan hiotuksi asti? Kirjan varsinaisen osuuden kieliasu sen sijaan on moitteetonta).

Kuten olen todennut, myöhäisantiikki on jäänyt historian yleisteoksissa (ja ilmeisesti akateemisessa tutkimuksessakin) usein aika lailla katveeseen, joten tätä aukkoa teos paikkaa.

Samoin, aikaisemmin suomeksi on paaveista ilmestynyt pari lyhyttä ja tiivistä yleisesitystä, joihin verrattuna tämä on suorastaan hengästyttävän runsas teos, sekä itse aiheen käsittelyssä että sen punomisessa osaksi laajempaa historiallista kontekstia. Ja ottaen huomioon, että parintuhannen vuoden historiasta tässä käsitellään ensimmäiset kuusisataa, rohkenenko siis odottaa Seuraavaa Osaa...?

 

Jep, jos on edes jossain määrin kiinnostunut historiasta niin on tämä tutustumisen arvoinen teos (ja jos esim. antiikin tai kristinuskon historiasta, niin suorastaan pakollinen). Ja noin muuten, olen joskus aiemminkin ilmaissut mielipiteeni, että myöhäisantiikin ajassa on joitain huomattavia yhtymäkohtia nykyaikaan...

Kirjalla on oma nettisivu.

Lauri Pohjanpää - Ristiritari

 

Hasardivalintoja, tämä taisi olla jostain ilmaishyllystä (ja kappaleen kunto ei ole kovin priimaa, kuten kuvasta näkyy). Mutta runoutta voi toki aika vilkaista, ja runoilija Lauri Pohjanpää on ainakin nimenä tuttu, olinkohan lukenut aiemminkin (huomaan että olin, ja ihan positiivisessa hengessä).

Mutta tämä varhaisemman tuotannon edustaja vuodelta 1920 ei nyt tosiaankaan vakuuttanut. Tyyli on hyvin klassinen riimirunous, ja ajankohta näkyy hyvin, useampi runo liittyy sisällissotaan (tai kapinaksi Pohjanpää sitä kutsuu), ja maailmansota, jääkärit jne näkyvät runokuvastossa runsaasti, ja verrokiksi haetaan vähän kauempaakin historillaisia sotaretkiä, kuten kirjan nimi kertoo. 

 

Sävy on hyvin mahtipontisen ylevä, suuri kohtalo ja uhri ja kaikkea sellaista...ja sitten kun mukaan tulee muutama runo jossa taas valitellaan sodan kärsimyksiä ja kauheutta ja kauhistellaan kuinka moiseen joudutaan, näiden kahden viestin välinen ristiriita on ihan vaan korni. Ymmärrän että runoilijalle saattaa tulla mielenmuutoksia ja hyvinkin jyrkkiä aatteiden muutoksia, tiedän kirjailijoita joilla moista näkyy, mutta yleensä ne mielenmuutokset tulevat kirjojen välissä, ei yllättäen sivulla 51.

 

Muutamia juhlatilaisuuksiin tai jollekin henkilölle omistettuja runoja löytyy myös, ja varmaan ne alkupuolenkin mahtipontisissa sotarunoissa ovat myös juhlatilaisuuksissa esitettyjä, sellaista käyttörunoutta...

Mutta samalla on todettava että myöskään sanankäyttäjänä Pohjanpää ei tässä vakuuta: olen taitavia mitallisen runon osaajia sen verran lukenut, että voin sanoa että tässä sitä ei ole, niin sanankäytön kuin kuvastonkaan osalta: juurikin varsin mitätöntä käyttörunoutta joka on ehkä jossain vaiheessa sopinut juhlistamaan juhlatilaisuuksia muttei sen enempää. 

Havaitusti Pohjanpää teki myöhemmin parempaa, tämän kokoelman voi ihan suosiolla jättää lukematta.

 

Tuhlaajapoika (ote)

 

Ma pelkäsin Sua ja vapisin Sua

ja pakenin aina kun kutsuit mua -

yli pääs oli pilvi Siinain,

löi suustas salamat tuomion,

vihas tuli oli ankaran armoton

kuin lieska helvetinpiinain.

Mut elämää huus ja vapauttaan

öin päivin takoen kahlettaan

syke vereni kuohuvan - nuoren.

Näin kaukana kuin sadun - loistavan 

ma jalkaini alla maailman

kuin huipulta korkean vuoren.

Unen hohdosta hopeiset virrat sous,

tarun välkkeestä kaupungit kultaiset nous,

näky huumasi ja hulluutti pääni.

- Miks riudut turhaan ikävään?

Ota omas, tule onneas etsimään!

soi kutsuin ja kiehtoen ääni.

Ma tahdoin onneni valloittaa

ja mun oli kaunis ja ihana maa -

sen syöksyin suuriin kyliin.

Kuin unessa kuljin ja hymyssäsuin

ohi ihmeitten, läpi seikkailuin.

Nyt onnenhurma syliin!