Loppuvuoden ja vuoden luetut

G.K.Chesterton - The Ballad of the White Horse
Sōseki Natsume - Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia
Marcel Pagnol - Topaze
Tytti Parras - Pensionaatti
Siegfried Lenz - Erään sodan loppu
Olli Jalonen - Taivaanpallo
Sara Mesa - Pullaposki
Heinrich Böll - Ei sanonut sanaakaan
Selma Lagerlöf - Le livre de Noël
P.F. Thomése - Varjolapsi
Frédéric Dard - Puisque les oiseaux meurent
Edith Wharton - The Age of Innocence
Françoise Sagan - Des yeux de soie

Sylvia Borgström - Muistojeni kynttilöitä
Herbert McCabe - God Matters
Jean-Pierre Torrell - Aquinas's Summa
John Cavadini et al. - The Charism of Priestly Celibacy
Jennifer Croll - Fashion That Changed the World
Cennino Cennini - Kirja maalaustaiteesta
William Gaunt - Turner
David Lomas - Picasso
Frances Spaldin - Whistler
M.D.Chenu et al. - La vocation religieuse et sacerdotale
Thomas Römer - Psaumes interdits
Louis Cognet - La prière du chrétien
Stephen Shore - The Nature of Photographs
Keith Pecklers et al. - Liturgy in the Postmodern World
Otto Semmelroth - Church as Sacrament
Laurie Dahlberg - Larry Fink
Ignace Berten - Christ pour les pauvres

Galandon & Vidal - Lip : des héros ordinaires

Ja taas on vuosi lopuillaan ja kaikenlaista on tullut luettua: ohessa kaikki kaunokirjat, iso osa tietokirjoista (siis ainakin niistä jotka luin kokonaan, noiden lisäksi tietysti opintojuttuihin artikkeleja, yksittäisiä lukuja jne) ja yksi blogattu sarjakuva (en sitten vieläkään ole aktivoitunut luetuista sarjakuvista bloggaamaan) jotka on luettu viimeisen kolmen kuukauden aikana.

Ja tässä taas pitkän aikavälin (syksystä 2011 lähtien) koottu tilasto, tämän vuoden lukemisia perataan tarkemmin alempana.

	mies	nainen	x
englanti	157	139	1	297
suomi	102	62		164
ranska	109	42	2	153
saksa	54	14		68
japani	46	13		59
italia	49	2		51
ruotsi	24	14		38
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	12	5		17
tsekki	15	2		17
arabia	9	2	1	12
unkari	8	2	1	11
viro	8	2		10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
muu	1		5	6
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
serbo-kroatia	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	2			2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	681	336	17	1034

-------------------------------------------------

Noniin, taas uusi lukuvuosi koossa. Tänä vuonna tuli luettua 52 kaunokirjaa: hämmentävän tasainen tahti minulla on ollut, vuodesta 2020 lähtien vuosittainen määrä on pysynyt 52-53 kirjassa. Blogiin tuli joitain kirjoja enemmän, kun mukaan tuli myös joitain tietoteoksia ja sarjakuvakin.

Yhä Belgiassa, joten niin englannin- kuin ranskankielisiä kirjoja on ollut varsin hyvin tarjolla, ja kun Suomessakin tuli käytyä pariinkin kertaan niin myös suomenkielistä kirjaa tuli luettua varsin mallikkaasti (ja joitain uutuuskirjoja kiikutti tänne posti, vaikka yksi kirja katosi jossain matkalla...). Hollannintaitoni on sillä tasolla että helpompia sarjakuvia pystyn lukemaan, eli niin Vandersteenin Suske en Wiske (Anu ja Antti) kuin Marc Sleenin Nero ovat jo tulleet tutuksi. Proosasta nauttimisen vaatima kielitaito tosin on vielä kaukana, ja taitaa saavuttamattomana pysyäkin. 

Tapahtumarikkaan vuoden aikana tuossa pitkän aikavälin taulukossa, loppuvuodesta 2011 lähtien, saavutettiin tuhannen kirjan rajapyykki. Vuoden aikana tuli myös isännöityä blogistanian kirjallisuuspalkinnoista Tietoa. Ja isoimpana tapahtumana, blogiin vain rajallisesti liittyen, elokuussa annoin juhlalliset lupaukset dominikaanien sääntökunnassa (mutta arjessa sen muutokset eivät nyt niin suuria ole, opintoja on yhä tehtävänä). Ja maailmassa laajemminkin tapahtui tietysti kaikenlaista, joista moni asia ei ole suuresti ilahduttanut...

Vuoden lukukokemuksissa oli hajontaa: paljon kaikenlaista, joissa kaikissa omia ansioitaan oli vaikken ehkä aina niin ihastunut ollutkaan...ja toisaalta mikään kirja ei noussut ihan ylivertaiseksi suosikiksi vuoden kirjoista. Tsekkaa ainakin nämä -suosituslistalla löytyisi kuitenkin mm. Europeana, Suntio, Mefisto, Grossir le ciel ja Muistojeni kynttilöitä.

Lukuhaasteista Helmet-haaste jäi 48/50-tasolle, vaikka itse asiassa luin niihin kahteen puuttuvaankin sopivat kirjat: toisen olin kuitenkin jo sijoittanut toiseen haastekohtaan (johon ei siihenkään ollut tunkua) ja toiseen sopivista kirjoista ei tullut blogattua, joten en laske niitä mukaan. No, kelpaa se minulle epätäydellisenäkin.
Tour de France par écrit sujui myös varsin mallikkaasti, kuudesta kohdekaupungista tuli vierailtua neljässä, ja pyöräilykin oli edustettuna, eli kiitettävä suoritus kunniamaininnalla.
Ja Sadan vuoden lukuhaaste on yhä pari kuukautta käynnissä: perussuoritus tuli tehtyä nopeasti, kun eri vuosikymmenien kirjoja tulee luettua muutenkin, mutta nyt pitäisi napsia vielä pari täsmävalintaa, että saan haasteeseen tupla- tai ehkä jopa triplasuorituksen. 

Tulevana vuonna, no, uusi Helmet-haaste on taas julistettu, joten siihen ainakin osallistun. Henna asetti itselleen Vuosi Afrikassa -haasteen ja saatanpa liittyä tukijoukkoihin ainakin lukemalla hyllyyn päätyneet afrikkalaiskirjat. Ja Hannun taannoinen bloggaus herätti ajatuksen, että pitäisi ainakin jonkin verran napata luettavaksi ranskalaista lanu-kirjallisuutta, en sitten tiedä teenkö siitä itselleni tai varsinkaan muille varsinaista haastetta.

Mutta suunnataan retrospektiiviin: olen aikaa sitten koonnut tilastopohjat, joita on sitten helppo aina vuodenvaihteessa täydentää: vertailuksi viimevuotisia on täällä.

Ensimmäisenä vuoden aikana luetut tekstityypit. Ja aika samansuuntaisena pysytään pitkän aikavälin kanssa, mitä nyt lyhytproosaa tuli luettua vähän enemmän ja runoutta vähemmän (ja runouden pienempi osuus on ollut jatkuva trendi usemman vuoden ajan...)

Kirjailijan sukupuolissa pitkällä aikavälillä pysytään tasaisessa trendissä, että kaksi kolmannesta miehiä ja yksi kolmannes naisia (ja muutama anonyymi tai useamman kirjailijan kirja, joissa sekä miehiä että naisia. Vuositasolla sen sijaan heilahdellaan, ja nyt osui taas miesvoittoisempi vuosi (ja kuten aiemmin on tullut todettua, tuo suhde riippuu myös muutamasta muusta tekijästä, kuten kielellisestä moninaisuudesta...)

Alkukielijakauma on hieman laveampi kuin viime vuonna: ranska, suomi ja englanti aika tasavahvoina, mutta myös saksan- ja espanjankielistä kirjallisuutta tuli luettua kohtuullisesti, ja hajaosumia sitten muualle. Pitkällä aikavälillä kärkikolmikon erot tasoittuvat mutta hyvin hyvin hitaasti, ja muukin kirjo ei radikaaleja muutoksia ole kokenut...

Ja kuten tavallista, kielellinen monipuolisuus näkyy paremmin miesten tilastoissa, luettu käännöskirjallisuus on enemmän miesten kirjoittamaa.

Ja vastaavasti naisilla keskitytään alkikieliseen luentaan ja kolmeen pääkieleen, joskin tänä vuonna tuli luettua niin vähän naiskirjailijoita että satunnaisosumillakin sai tuntuvan palan graafia...

Lukukieliä: tänä vuonna tuli taas luettua enemmän suomeksi, niin alkukielisiä kuin käännöksiäkin Saatavuus auttaa. Englanniksi ja ranskaksi tulee suosittua alkukielisiä kirjoittajia, joskin tuo ranskaksi käännettyjen muunkielisten osuus on pikkuhiljaa kasvanut.

Näistä tilastoista en tee vuosittaisia, mutta pitkän aikavälin tilastot täydennän parin vuoden välein. Ensimmäisenä lukukielen ja kirjailija sukupuolen väliset yhteydet, joissa näkyy tuttu ilmiö: niin suomeksi kuin englanniksi luen naiskirjailijoita suhteessa enemmän alkukielellä, ja käännöksinä taas selvästi enemmän miehiä. Tietoisena valintana tämä olisi merkillinen, joten kertooko tämä enemmän tarjonnasta? Asiasta olen kommentoinut jo aiemmin runsaasti...
Alkukielistä ranskassa miehet kyllä pitävät selvempää etumatkaa, mutta niissä harvoissa ranskalaisissa käännöskirjoissa naisten osuus on ollut tuntuvampi...nämä ovat kertyneet pääosin parin kolmen viime vuoden aikana, eli ehkä olen myös tehnyt tietoisempia valintoja tässä? 

Ja näkyykö tekstityyppi kirjailijan sukupuolessa? No, kyllä yhä, naisten kirjoittamat romaanit ovat paremmin edustettuna kuin novellit tai runot, ja näytelmissä ero on kaikkein jyrkin (ja huomattakoon yhä että parin vuoden takainen näytelmälukuhaaste näkyy tuossa tilastossa, ilman sitä ero olisi vielä jyrkempi).

Ja lopuksi tekstityypin ja lukukielen yhteydet. Runoutta luen suurimmaksi osaksi suomeksi, mikä lienee ymmärrettävää kun hyvin kielikeskeisestä kirjallisuudesta puhutaan. Näytelmien lukemisessa ranskalainen teatteri karkaa ihan omille teilleen, ja iso osa ranskaksi lukemaani kirjallisuutta on nimenomaan näytelmiä.
Romaanien ja novellien kesken suomeksi ei ole suurta eroa, paitsi absoluuttisissa määrissä, käännöskirjallisuus jyrää molemmissa suht samansuhteisesti. Englanniksi ja ranskaksi sen sijaan on: romaaneissa alkukieliset ovat vahvemmin edustettuina kuin käännökset, mutta novelleissa erot ovat tasaisempia. Tässä näkyy hyvin taipumukseni napata suht matalalla kynnyksellä nimenomaan novellikokoelmia kirjailijoilta joista en ole ikinä kuullutkaan, ja joista siis suurempi osa tullee myös muilta kielialueilta...
Ja tämä ero lienee myös edellisessä graafissa näkyvän eron takana: luen novelleja suhteessa enemmän käännöksinä, mistä johtuen luen suhteessa vähemmän naisnovellisteja.

Noniin, kohti uutta vuotta: seuraavat kirjat on jo aloitettu, niistä lisää ensi vuonna.
Hyvää uutta vuotta!

Françoise Sagan - Des yeux de soie (silkkisilmät)

Joulunpyhinä oli tietysti kaikenlaista aktiviteettia mutta tuli myös luettua mm. tämä Françoise Saganin novellikokoelma 70-luvun puolivälistä. 

Romaanejaan ja näytelmiään olen lukenut aiemminkin ja muutamasta blogannutkin, ja jos niiden perusteella olisi arvellut mitä tässäkin teoksessa on luvassa, niin olisi ollut oikeassa: elegantteja kuvauksia sotkuisista ihmissuhteista, kepeyttä ja vakavuutta usein päähenkilöiden väärin annostelemina. Saganin romaanit eivät nekään ole mitenkään pituudella pilattuja, joten nämä lyhyet novellit ovat sitten vielä kompaktimpia, keskittyen vain yksittäiseen tilanteeseen ilman laajempia kehittelyjä, usein hivenen humoristiseen kitkerällä sivumaulla kuten kirjailijalle sopii.

Ja vaikka Saganilla onkin varma tyyli, niin muutama tarina jäi paremmin mieleen. Minua viehätti mm. La paupière de gauche, jossa nainen on matkalla jättämään miesystävänsä, mutta juuttuminen junan vessaan saa ajattelemaan asioita uusiksi...tai L'inconnue, jossa vaimo saapuu matkalta vähän liian aikaisin ja huomaa kotonaan selviä merkkejä että mies ei ole ollut yksin, ja tämä vielä menisi mutta kun mukana on myös ystävätär joka huomaa samat asiat, millainen olisi sopiva asenne omaksua tällaisessa tilanteessa...tai Le soleil se couche aussi -novellin Hemingway-parodisuus.

Ei mitenkään parasta tuotantoaan mutta kyllä Saganin lukija tämänkin lukee.

Tämä taitaa olla tämän vuoden viimeinen fiktiokirjabloggaus, jotain sarjakuvia ja faktapuolta tullee luettua mutta päätykö mitä blogiin, saa nähdä. Kohta pitää valmistella myös perinteinen loppuvuoden lukukooste, piirakka- ja palkkidiagrammeineen, ja uusi Helmet-haastekin julistetaan kohta, jonka pohjalta voi sitten katsella mitä ottaisi luettavaksi tammikuussa.

Edith Wharton - The Age of Innocence (Viattomuuden aika)

Jo pitempään on ollut aikeissa lukea Edith Whartonia, kun tällaisista tapakomedioista perinteisesti pidän...mutta en sitten edes säästellyt tätä kirjaa tulevaan klassikkohaasteeseen, kun se oli sopiva teos matkalukemiseksi.

Wharton katsoo tässä kirjassa menneeseen: kirja ilmestyi 1920 mutta sijoittuu 1870-luvulle, kirjailijalle tuttuihin New Yorkin seurapiireihin. Newland Archer, lakimies ja arvokkaan suvun nuori vesa on etenevässä yhteisymmärryksessä May Wellandin, toisen arvokkaan suvun nuoren neidon kanssa, kun kaupunkiin ilmestyy Mayn serkku, kreivitär Olenska, joka on viettänyt ison osan elämästään Euroopassa ja jättänyt sinne myös aviomiehensä, kreivi Olenskin...kreivitär ei New Yorkin seurapiirien tapoihin nopeasti totu, ja tämän ympärillä leijuu hienoinen skandalöösi ja boheemi aura, vaikka sukunsa on toki asettunut kreivittären tukijaksi.

Mutta kun suhde Mayn kanssa on edennyt jo kihlaukseksi ja hääpäiväkin on tiedossa, niin silti Newland huomaa viihtyvänsä erinomaisen hyvin kreivittären seurassa... 

Whartonin kuvaama New York korostaa olevansa pieni kaupunki, jonka seurapiiritkin ovat pienet, hyvin tarkasti rajatut ja joissa kaikki tuntevat kaikki (ja yhteisiä sukulaisia useimmiten löytyy). Aikamoinen yhdistelmä aristokratiaa (joskaan ei ehkä niin hohdokasta kuin Euroopassa, kuten henkilöt itsekin tietävät) ja porvarillisuutta, jossa normatiivisuus, sovinnaisuus ja säädyllisyys on kaikki kaikessa. Oikeat tavat toimia ovat tarkasti määriteltyjä; jotkut yksittäiset henkilöt saattavat jonkin verran joissain asioissa tehdä originelleja ratkaisuja, mutta tässä on silti tiukat rajansa kuinka paljon kenellekin sallitaan...mielessä kävi vertailun vuoksi taannoin lukemani Sylvia Borgström, joka myös liikkui samaan tapaan eurooppalaisissa seurapiireissä, mutta myös rohkeni heittäytyä totutun ulkopuolelle tavalla, jolla May Welland (tai Newland Archerkaan) ei koskaan.

Jane Austen tuli tietysti mieleen myös. Whartonilla on Austenin tapaan epäilemättä hieman lämmintä suhtautumista oman ympäristönsä yhteiskuntaan, mutta esillä on myös kriittinen suhtautuminen vallitsevia normeja ja niiden vaatimuksia kohtaan, erityisesti naisille (mutta miehetkin ovat samassa seitissä). Ja kaikki tämä kuitenkin esitetään kiedottuna romanttiseen tarinaan nuorten ja kauniiden yksilöiden ihmissuhdesotkuista.

Ja ainakin alkupuoli menee vielä tapakomediana, yksilöissä on voimakkaasti piirrettyjä persoonia ja niin heissä kuin piirien muodollisuudessa ja yhteisön kuvauksessa tuntuu hieman karikatyyrisyyttä...mutta Wharton vie tätä pitemmälle, ja päähenkilöiden kolmoisdraama kehittyy jo tragediaksi, koska mitään näppärää ratkaisua ei ole luvassa, ja kaikki ovat rooliensa vankeina. Toki tämäkin traagisuus toteutetaan hyvin hienovaraisesti ja säädyllisesti ilman näkyviä tunnekuohuja, ja ehkä siitä tulee lisäannos erityslaatuista traagisuutta...

Kirjan loppuluku sijoittuu muutamaa vuosikymmentä myöhemmäksi, ja siinä osoitetaan jo, kuinka vallitseva normisto on muuttunut valtavasti, se mikä oi ollut ollenkaan sopivaa 1870-luvulla oli tuolloin jo täysin normaalia. Ja kuitenkin kirjaa lukiessa tuli mietittyä myös vaikkapa samaan kaupunkiin sijoittuvia myöhempiä ihmissuhdekeitoksia kuten vaikkapa Sinkkuelämää-tv-sarjaa: siinä toki eletään täysin eri normien mukaan, mutta samalla tuntuu että nekin olivat yhtälailla sitovia: tarkkoihin rajoihin mikä on sopivaa ja mikä ei ja kuinka paljon kenellekin sallittiin joustoa törmättiin kovin usein, varsinkin kun liikutaan niissä paremmissa seurapiireissä boheemien sijaan...mikä on sitten todellinen tilanne, siitä minulla ei ole tietoa.

It was the old New York way of taking life "without effusion of blood": the way of people who dreaded scandal more than disease, who placed decency above courage, and who considered that nothing was more ill-bred than "scenes", except the behaviour of those who gave rise to them. 
As these thoughts succeeded each other in his mind Archer felt like a prisoner in the centre of an armed camp. He looked about the table, and guessed at the inexorableness of his captors from the tone in which, over the asparagus from Florida, they were dealing with Beaufort and his wife.

Viehättävä kirja, vaikka myönnän että pidin enemmän kirjan alkupuolesta kuin jälkimmäisestä, surullisemmasta ja hitaammasta...

Frédéric Dard - Puisque les oiseaux meurent (kun kerran linnut kuolevat)

Kun tarpeeksi lukee kirjoja, niin on ihan olemassaoleva matemaattinen todennäköisyys että joku niistä on Frédéric Dardin kirjoittama: herran tunnettu tuotanto ulottuu yli kolmeensataan niteeseen, ja käytettyjä nimimerkkejäkin on melkein parikymmentä, ja lisäksi joitain joiden epäillään olleen Dard mutta varmuutta ei ole saatu. 

Tuotannon tunnetuin osa on San-Antonio -agenttijännärien sarja, ja muussakin tuotannossa on ilmeisesti runsas painotus dekkareissa, joten sitä odotin myös tästä ensitutustumisestani. Mutta tässä oltiinkin jo aika kaukana genren laitamilla, psykologisessa jännäridraamassa.

Laurent Hallier on lakimies, jonka vaimo Lucienne on kuuluisa laulajatar: elämä on rauhallista, idyllistä, ja Laurent rakastaa vaimoaan vaikka toki tämän konserttimatkoilla ei aina olekaan yksin kotona: rakastajattaria tulee ja menee, mutta elämässä on kuitenkin vain yksi Lucienne. Mutta eräänä päivänä tuleekin puhelinsoitto aivan eri suunnalta kuin missä vaimon oli tarkoitus olla konsertoimassa: Lucienne on ollut vakavassa auto-onnettomuudessa ja nyt sairaalassa leikkauksessa, ja tämän mukana ollut mies on kuollut heti. Pian tulee ilmi, että kuolleella miehellä ja Luciennella on ollut suhde jo yli vuoden ajan, ja tämä herättää luonnollisesti, joskin samalla tietysti erittäin tekopyhästi, mustasukkaisuuden. Ja kun tulee myös selväksi, että Luciennen saamat sisäiset vammat ovat liian vakavia, ja tämä tulee kuolemaan tuntien tai päivien sisällä vaikka onkin tullut tajuihinsa, niin kuolinvuoteen äärellä koittaa aikamoinen totuuksien ja valheiden, rakkauksien, mustasukkaisuuksien ja pakkomielteiden myrsky...

Okei, lääketieteen ja sairaanhoidon toiminta niin kuin se tässä tapahtuu ei kuulosta uskottavalta, mutta olen anteeksiantavaisella tuulella, kun sen tarkoituksena on luoda tietynlainen psykologinen tilanne. Ja myönteisiä henkilöitähän tässä ei ole, Laurentin käytös on kohtuutonta tilanteen huomioonottaen mutta samalla, kukapa olisi vastaavassa tilanteessa parhaimmillaan, ja vaikka Lucienne onkin epäilymättä oikeutetumpi, mitä sitten tämän pakkomielteistä pitäisi ajatella...

Hieman tolkuton mutta sujuvasti kirjoitettu pieni draama, ei ehkä sitä mitä odotin ja jäi yhä mietityttämään millaista Dardin varsinainen dekkarituotanto mahtaa olla. Mutta tulipahan luettua.

- C'est difficile, fit-il, bien que tu sois un petit oiseau dans ton genre.
- Tu m'aimerais tout de même, si j'avais des plumes ?
Il fut tenté de lui repondre : "Même sans plumes je ne t'aime pas."
Car il ne l'aimait pas. Elle lui plaisait, elle faisait bien l'amour, elle mettait de la joie autour d'elle ; mais elle ne lui inspirait rien de très profond. Il cherchait à comprendre pourquoi il tenait à Lucienne et pourquoi il considérait Martine come un animal domestique.
- Je t'aimerais tout de même, mentit Laurent avec une espèce d'application voluptueuse.

Galandon & Vidal - Lip : des héros ordinaires (Lip: tavallisia sankareita)

Tämä Laurent Galandonin (teksti) ja Damien Vidalin (kuvat) sarjakuvaromaani kuvaa historiallista tapahtumasarjaa, Lip-kellotehtaan työtaistelua 1973-74.

Lip oli pitkien perinteiden kellotehdas Ranskassa, jonka omistus oli kuitenkin siirtynyt Lipmannin suvulta sveitsiläisyritykselle, joka aloittaa saneerauksen yhtiön tehtaalla Besançonissa. Omistajien salainen suunnitelma säilyttää yrityksestä lähinnä vain brändi ja sulkea lähes koko tehdas (ja antaa potkut 480 työntekijälle) tulee ilmi, ja tehtaan väki ei luonnollisestikaan ole ihastunut tähän. Pikaisten neuvottelujen jälkeen ryhdytään työtaisteluun, eikä se ole mikään yhden päivän lakko tai nimien kerääminen kansalaisaloitteeseen.

Tehtaan varasto (n. 25000 kelloa) kaapataan takuuksi/panttivangiksi ja piilotetaan salaisiin paikkoihin, ja tehtaan tuotantovälineet vallataan: tehdas muuttuu itseohjautuvaksi kun työläiset alkavat itse valmistaa kelloja ja myyvät ne itse: C'est possible : on fabrique, on vend, on se paie. 

Samalla seuraa tietysti myös runsaasti mielenosoituksia ja mediahuomiota, yleistä myötätuntoa riittää (mikä vauhdittaa myös villien kellojen myyntiä, niitä ostetaan tukemaan toimintaa) ja massiivinen työtaistelu ja mielenosoitukset saavat aikaan myös runsaasti tukilakkoja ja monien muiden tyytymättömien työntekijäryhmien järjestäytymistä ja solidaarisuutta. Ja tietysti myös vastustusta, varsinkin kun työtaistelu toimii sen verran hyvin: oikeistopoliitikoille tulee suorastaan välttämättömäksi nujertaa Lip, huomattavana arvovaltatappiona syndikalismin puolesta kapitalismia vastaan...

Sarjakuvassa käydään läpi historiallisia vaiheita tuon vuoden aikana (sitä seuraaviin aikoihin vain viitataan lopussa), työntekijöihin ryhmänä mutta myös moniin henkilöihin ja tapahtumien vaikutuksiin henkilötasolla. Keskeinen näkökulmahenkilö on Solange, nuori äiti joka tempautuessaan poliittiseen taisteluun joutuu tekemään tiliä myös omien perhesuhteittensa ja itseymmärryksensä kanssa: miehensä vastustaa jyrkästi työtaistelua eikä häntä varsinaisesti haittaa vaikka Solangen työpaikka menisikin, hän oli alun perinkin sitä vastaan että vaimonsa käy töissä...ja toisaalta runsaasti esillä on Adriel, radikaali, joka on vahvasti motivoituneena mukana taistelussa, mutta jonka ehdoton idealismi on pian hankalankin epärealistista ja katkeroitunutta.

Lip oli Ranskassa huomattava esimerkki spontaanin, paikallisen ja syndikalistisen työtaistelun nousuna ja toimintatapojen ja mediahuomionsa kautta merkittävä episodi työväenliikkeen ja kansalaisaktivismin historiassa...ja samalla se on nostettu esiin myös reaktiona kapitalismin muutokselle: kapitalismi, jossa valtaa pitivät vanhanajan patruunat ja keskiössä oli tehdas ja yhtiö, on antanut paikkansa ylikansallisille sijoittajille, joille yksittäiset tuotantolaitokset ovat vain pelinappuloita ja niiden työntekijät eivät edes sitä, yhä harvemman yhä suuremmat voitot määräävät tahdin...

Alun perin luin tämän jo muutama viikko sitten mutten ollut ajatellut blogata siitä (sarjakuvista bloggaan yhä aika harvakseltaan verrattuna minkä verran luen). Mutta inspiroiduin nostamaan tämän esille, kun somessani nousi esiin kansalaisaloite suomalaisen kirjallisuuden puolesta, kirjojen arvonlisäveron nostoa vastaan.

Ihan oikeasti, tämänkö ajatellaan olevan jonkinlainen toimenpide, että allekirjoitetaan joku addressi? Joka päätyy nykyisen eduskunnan käsiteltäväksi, samojen päättäjien, jotka ovat alunperin tehneet tuon päätöksen jota addressissa vastustetaan? Varsinkin kun kyseinen päätös on täysin johdonmukainen muutenkin kulttuurivihamielisen hallitusohjelman kanssa (eikä suinkaan ainoa kirjallisuuteen kohdistuva nujerrussuunnitelma). Ja muistettakoon, nykyiset hallituspuolueet, jotka yhä nauttivat enemmistöasemaa eduskunnassa, ovat kirjaimellisesti jo äänestäneet, että on ihan okei että he ovat natseja. Addressinkerääjien kauniiden silmienkö vuoksi odotetaan, että tuolla mukapuuhastelulla olisi yhtään mitään vaikutusta?

Jos tämä on nyt se toimenpide, jonka verran jaksetaan olla kiinnostuneita ja aktiivisia lukutaidon, kirjallisuuden ja kulttuurin ylipäänsä puolesta, niin on ilmeistä, että ei suomalainen kulttuuri oikeasti ketään kiinnosta, eikä haittaa vaikka se saataisiinkin hävitettyä. Jos taas oikeasti intohimoa suomalaisen kulttuurin puolesta löytyy, niin sen pitäisi näkyä myös toimintana eikä haaleina viboina ja epämääräisenä toiveajatteluna.

No, onneksi minulla on kurkistusreikä edes ranskalaiseen kulttuuriin, jossa jotain kiinnostusta omaan olemassaoloon on vielä jäljellä, ja jossa sous les pavés, la plage.

P.F. Thomése - Varjolapsi

Ei ollut tämä hollantilainen P.F. Thomése ennestään mitenkään tuttu, mutta suomeksi on yksi teos tullut, jonka olen jostain napannut luettavaksi ilman sen kummempia ennakkotietoja (suom. Titia Schuurman).

Ja kun taustatietoja ei ole, niin en tiedä onko teos omaelämäkerrallinen, mutta oletan näin, ainakin se kuulostaa uskottavalta: kertojan tytär Isa on kuollut pienenä vauvana, ja tämä pieni kirja on sarja lyhyitä lukuja, fragmentteja tai proosarunoja, joissa käsitellään tätä kokemusta, sen tuomia tunteita ja ajatuksia...

Keskeisenä piirteenä kirjassa on kieli: Thomésen oma kerronta on runollisen kuvallista mutta samalla toteavaa peruslausetta, koska ongelmana on että sanat eivät riitä, kokemusten verbaalinen käsittely on mahdotonta. Alkaen jo siitä, että vaikka meillä on sanat 'leski' ja 'orpo', ei ole sanaa vanhemmista joiden lapsi on kuollut...ilmaisuja haetaan Goethesta Raamattuun, kieli kiertelee kipeää kohtaa. 

Vaikka kirja onkin surutyötä ja ehkä itseterapiaakin, on tässä siis paljon myös etäännytystä ja filosofista tarkastelua, joka laajentaa kokemusta yleisemmäksi: kuinka puhua siitä mistä ei voi puhua, kuinka käsitellä läheisen kuolemaa (ja ehkä myös kuinka käsitellä läheisen kokemaa läheisen kuolemaa). Tätä kautta vaikka vertaistukena lapsensa menettäneille vanhemmille tämä varmasti on puhutteleva kirja, on se relevantti myös heille, jotka eivät ole surun eturintamassa.

Vaitiolo

Puhelin soi, se soi koko ajan. Me emme vastaa. Ei kukaan voi kertoa meille sitä, minkä haluamme kuulla. Meillä ei juuri nyt ole sanoja puolustautumiseen, emme juuri nyt tiedä keitä meistä tulee.

Meiltä kysytään jatkuvasti, miltä tuntuu, mutta meillä ei ole mitään kerrottavaa. Löydämme vain sanoja, joita emme halua lausua. Ne maistuvat jonkun muun suulta. Mitä enemmän puhutaan, sitä korkeammiksi kasaantuvat väärinkäsitykset. Emme pääse niistä enää irti, joudumme niiden vangeiksi, väärien sanojen kuristukseen.

 Me vaikenemme sanamuuriin reiän, jonka kautta pystymme hengittämään.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 10. luukku

Tervetuloa kirjabloggaajien perinteiseen joulukalenteriin! Tuulevi oli vastuussa eilisestä luukusta ja on vuorossa taas huomenna, ja koko osallistujien lista löytyy Yöpöydän kirjoissa (ja Niina on myös tehnyt kalenterin visuaalisen ilmeen). 

Mutta minulla on tämänpäiväinen vuoro. Hyllyyn oli osunut sopivan temaattinen kirja, ja se antoi myös päivän: 10. joulukuuta, Alfred Nobelin kuolinpäivänä, jaetaan Nobel-palkinnot, ja 1909 Selma Lagerlöf vastaanotti kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä ruotsalaisena ja ensimmäisenä naisena. Olen Lagerlöfin tuotantoa lueskellut sieltä täältä (muutakin kuin sen Peukaloisen retket), ja pitänyt myös lukemastani sen verran että tulen varmaan lisääkin lukemaan.

Tällä Le livre de Noël (joulukirja) -kirjalla ei ilmeisesti ole varsinaista alkukielistä vastinetta, vaan ranskantajat ovat sen myös koonneet kahdeksasta jotenkin joulunaikaan sijoittuvasta tarinasta, jotka on eri teoksista poimittu (ja vähän vastaavia kokoelmia hieman eri kokoonpanolla on vissiin muitakin). Suoraan jouluun liittyviä tarinoita ei itse asiassa ole kuin kolme, mutta edustettuna on myös Lucian päivä ja uudenvuodenyö, ja talvi muutenkin...

Lagerlöf on hyödyntänyt tuotannossaan paljon legendoja ja myyttejä, ja niitä on tässäkin kirjassa mukana, pari ihan suoraa legendakertomusta (jotka olivat tuttuja Legendoja Kristuksesta -kirjasta), ja joissain muissa taas muuhun toimintaan limittyneenä tai novellin kerrottuna sisätarinana...

Joissain tarinoissa on myös hienoista kauhuvibaa, kuten tarinassa jossa mies on kierrellyt kyselemässä tuttaviaan vieraiksi jouluillallisille, mutta kaikilla on jo muuta suunnitelmaa, mutta kun hautuumaan laidalla sattuu näkymään pääkallo niin pyydetään se sitten illalliselle. Tai pastori joka uudenvuodenyönä päätyy eläinten uudenvuodenkokoukseen, ja mitä siellä tapahtuu...Lagerlöfin tarinointi ei ajallisesti voine olla uuskummaa, mutta lajityypin suosijat kyllä tästä vanhakummastakin varmaan pitäisivät.

Mutta onhan myös realismia: kirjan niminovelli lienee kirjailijan oma idyllinen lapsuusmuisto eräästä jouluaatosta, ja perheen tavasta, että jouluyönä voi kynttilän valossa keskittyä lukemaan uutta joululahjaksi saatua kirjaa. Ja kun kertoja kirjoja rakastaa, on tämä tapa tietysti erityisen nautinnollinen. Mutta mitäs nyt kun joululahjoista näyttääkin löytyvän vain jotain ompelutarvikkeita, eikä yhtään kirjalahjaa ole vielä kertojalle näkynyt tulevan...
Eräänlaista psykologista kauhua siis tässäkin, mutta toki sieltä lahjasäkin pohjalta löytyy vielä yksi paketti (perheenjäsenet ovat ehkä tämän suunnitelleet ihan tarkoituksellisesti). Mutta tässä onkin vielä yksi yllätys: kirja on kreivitär de Ségurin satukokoelma, ranskaksi. Ja vaikka kertoja onkin jo ranskaa alkanut opetella, niin kovin riittämättömältä tuo taito tuntuu kirjan teksin edessä...mutta kirjan kuvitus on niin mieltäkiehtovaa, että niitä katsellessa sujuu jouluyö, ja joulunpyhinä kaivetaan sanakirja esiin ja aletaan käymään läpi millaisia tarinoita niihin kuviin liittyy, ja pian ollaan opittu enemmän ranskaa kuin opettajan johdolla. 

Kun nyt on taas ollut esillä huolta lasten lukutaidosta, heikkeneviä Pisa-tuloksia jne. niin kai muistatte, että lukevalle lapselle kuuluu joulukirjalahja (ja niin myös omalle sisäiselle lapselle, joka voi näyttää hyvää esimerkkiä).

Heinrich Böll - Ei sanonut sanaakaan

Olen joskus maininnut Heinrich Böllin suosikki-nobelistikseni ja kirjoja on tullut luettua nippu, parista myös blogattu. Mutta luettavaa myös riittää yhä, kuten tämä varhainen romaani, vuodelta 1953 (suomennos Kristiina Kivivuori).

Kirjaa kertovat vuoroluvuin aviopuolisot Fred ja Käte: viidentoista vuoden avioliiton jälkeen Fred on lähtenyt kotoa, koska ei kestä köyhyyttä, ankeutta ja omaa toivottomuuttaan, lainailee tuttavilta nukkumapaikkoja ja rahaa (pienen palkkansa lähettäen yhä vaimolleen), ja Käte taas on jäänyt ahtaaseen alivuokralaisasuntoon lasten kanssa...Mutta pariskunnalla on yhä rakkautta toisiaan kohtaan, ja kun Fred on jostain saanut sopivasti ylimääräistä rahaa, viettävät he yön yhdessä jossain halvassa hotellissa, mutta perhejärjestely pysyy jatkuvasti vaikeana. 

Dramaattisia tapahtumia ei kirjassa niin harrasteta, ennemmin korostetaan yksityiskohtia, hiljaisia hetkiä, mielenliikkeitä, ja yksityiskohdissa on myös toistoa...tuntui että en tainnut ihan kaikesta saada edes kiinni, aikakauden perinpohjaisempi tuntemus olisi varmaan hyödyksi. Mutta sodanjälkeisessä Saksassa ollaan, sodasta on jo useampi vuosi mutta raunioita on yhä näkyvissä, ja runsaasti myös köyhyyttä, ahtautta ja puutetta. Mutta samalla puute on jo alkanut jakautua hyvin epätasaisesti, toiset ovat juuttuneet välittömän sodan jälkeiseen kurjuuteen ja toivottomuuteen, kun taas toisilla menee taloudellisesti jo hyvinkin mallikkaasti, yhteiskunnalliset erot repeävät ja samalla ne repivät rikki myös avioliittoja ja perheitä, rakastaviakin.

Kiinnostava kontrasti tulee esiin myös laajemmin: Kirkko tulee kontekstina usein esiin, mutta samoin tulee kirjan tapahtuma-aikaan kaupungissa kokoontuva rohdoskauppiaiden kokoontuminenkin, ja siihen liittyvä läpitunkeva mainoskampanja joka välkkyy kirjassa suorastaan jankuttavasti...niin, Kirkon opetuksessa perhe on yhteiskunnan perusta, ensiarvoinen yhteisö ja yhteiskunnallisen elämän alkusolu, mutta kuten näkyy, köyhyys ja siitä nouseva epätoivo repii sen rikki silloinkin kun hyvää tahtoa ja rakkautta olisi. Kirjassa piilee kritiikkiä välinpitämättömyyttä taloudellisestä epätasa-arvosta, ja sellaisena Kirkko tämän kai myös otti, joskin suurempi piikki on toki kulutuskapitalismia ja kasvavia tuloeroja kohtaan.

Ja niin, miltä vaikuttaa, onko aihe vanhentunut?

Thomas Römer - Psaumes interdits (kielletyt psalmit)

Joku aika sitten kun erään veljen kanssa juttelin uskonnollisesta, ja erityisesti kristillisestä musiikista, mainitsin yhdeksi suosikikseni Black Sabbathin levyn Master of Reality (vuodelta 1971). Maininta yllätti keskustelukumppanini, koska metallimusiikin kunnia-arvoisia pioneereja ei ei yleensä tässä kontekstissa huomioida, mutta, no, levyn kappaleista 'After Forever' ei ole kannaonotossaan mitenkään hienovarainen ja kiertelevä: 

"Could it be you're afraid of what your friends might say
If they knew you believe in God above?
They should realize before they criticize
That God is the only way to love"

Samaa henkeä löytyy myös kappaleessa 'Lord of This World', ja vaikka esim. 'Children of the Grave' tai 'Into the Void' ovatkin vähemmän spesifisiä, on niiden eettisessä pohdinnassa ammennettavaa. Ja kristillisesta kuvastosta ja mentaliteetista teemojaan ottavia kappaleita löytyy pitkin uraa: keskustelukumppanini kiinnitti huomioni hieman myöhemmin yhtyeen viimeiseen levyyn 13 (2013) ja sen kappaleeseen 'God Is Dead?'

"But still the voices in my head
Are telling me that God is dead
The blood pours down
The rain turns red
I don't believe that God is dead"

Mutta levynä Master of Reality on toiminut esikuvana kokonaiselle alalajille: doom metal on musiikillisesti hitaampaa, painostavan raskaampaa ja melankolisempaa, ja moni artisti käyttää tuotannossaan myös kristillistä symboliikkaa, siitä riippumatta onko tunnustava kristitty tai ei: kappaleina voisi nostaa esiin vaikkapa Candlemass -yhtyeen 'Samarithan' tai Troublen 'Psalm 9'.

Näissä kappaleissa, Black Sabbathissa ja metallimusiikissa ylipäänsä minua kiinnostaa hengellisessä mielessä teemat joita ei yleensä löydä perinteisemmissä hymneissä: epäilyn, epätoivon ja synkkyyden tunteet, epäoikeudenmukaisuuden, tekopyhyyden ja väkivallan kokemukset, moraalinen närkästys, suuret eksistentialistiset kysymykset ilman helppoja ratkaisuja. Teemat jotka ovat kuitenkin osa myös kristittyjen elämää, ja jotka nekin tarvitsevat ilmaisumuodon. Ja vaikka hymnistiikka ei olekaan aina pysynyt näissä mukana, on näissä aiheissa kuitenkin runsaasti raamatullisia esikuvia, ja kun aihe minua kiinnostaa, niin luen niitä käsitteleviä kirjoja myös, kuten vaikkapa tämän Thomas Römerin teoksen Psaumes interdits (ja aiemmin mm. Enzo Bianchin kirjan saman aiheen parista, ja René Girardia jne)

Raamatun psalmeissa, kuten rukouksissa yleensäkin, löytyy kahta mahdollista lähestymistapaa joilla ihminen ottaa suhdetta Jumalaan: ylistykset ja pyynnöt. Ja näitä voi luokitella pitemmälle alaluokkiin, joista tässä kirjassa nostetaan esiin nk. kirouspsalmit: pyyntörukoukset, joissa toivotaan että joku toinen, joka on tehnyt vääryyttä rukoilijalle, saa ansaitsemansa rangaistuksen, mieluiten väkivaltaisesti ja mieluiten korkojen kera, huudetaan kostoa.

Näitä kirouspsalmeja nimitetään joskus myös "kielletyiksi psalmeiksi", koska ne on jätetty pois liturgisesta käytöstä. Liturgisen vuoden aikana messun lukukappaleina tai hetkipalveluksissa laulettuina käydään läpi melkein kaikki psalmit, mutta sissältönsä vuoksi pois on kokonaan jätetty kolme (58, 83 ja 109), ja lisäksi osia joistain muista psalmeista (mm. 137:8-9). Nämä toki ovat yhä mukana Raamatussa (voit mennä lukemaan ne vaikka heti, ja varmaan huomata miksi ne ovat arveluttavia) mutta on pidetty parempana että ne eivät ole osa Kirkon yhteisöllistä rukousta.

Samalla Römer, ja jotkut muutkin, näkevät näissä omaa mielekkyyttä, että niillä on omat hyvät syynsä olla ylipäänsä olemassa ja perusteensa miten ne ovat syntyneet ja millaisissa olosuhteissa, ja että niillä on paikkansa Raamatussa, ja tarvittaessa myös Raamatun lukijan elämässä. 

Miotä väkivaltaisiin ilmaisuihin tulee, ne on kirjoitettu väkivaltaisissa olosuhteissa, kuvasto oli tuttua ajan kaikille osapuolille (sotilasmahti Assyria suorastaan ylpeili kaikilla julmuuksilla, joita harjoitti valtaansa ylläpitääkseen). Mutta samalla näiden kirouksien motivaationa on nimenomaan oikeudenmukaisuuden jano, niissä pyydetään Jumalalta sitä oikeudenmukaisuutta, mitä muuten on niukasti tarjolla. Römer huomauttaa, että kirous oli ennen kaikkea heikon ase, käytettävissä silloin kun mitään muuta ei ollut tarjolla. Tämä näkyy myös psalmeissa, jossa kiroajana on yksilö tai kokonainen kansa, mutta kohteena on joku mahtavampi joka mahtinsa turvin harjoittaa törkeää epäoikeudenmukaisuutta, ja kiroajalla ei ole muuta esittää kuin pyyntörukouksensa Jumalalle. Törkeitä epäoikeudenmukaisuuksia ja valtaepätasa-arvoja psalmien kirjoittajien aikana riitti niin yksilötasolla kuin kansana (Israel oli usein aika pikkutekijä joka jäi jalkoihin Egyptin, Assyrian, Babylonian jne jyllätessä) joten niin riitti kirottavaakin.

Ja nykyaikana, onko väkivaltaisuus, epäoikeudenmukaisuus, valtaepätasa-arvot jne. kadonneet maailmasta? Niin yksilötasolla kuin kansakuntienkin? Kirjassa mainitaan Ukraina, jolta ei välttämättä ihan kauhean suuria sympatioita tällä hetkellä virtaa Venäjän suuntaan, ja mieleeni tuli myös miten suhtautua nykyiseen Israeliin raamatullisen Israelin laulujen ja profeettojen läpi katseltuna...ja varmaan moni yksityishenkilökin löytää aiheita ja kohteita kirouksille, vaikkei ehkä muuta voikaan. Ja toisaalta vallanpitäjien intresseissä on toki pyyhkiä, estää, sensuroida nämä ilmaisut, koska ne on yleensä kohdistettu heitä vastaan, ja toisaalta he eivät näitä heikkojen aseita tarvitse: väkivaltansa he voivat toteuttaa muutenkin kuin verbaalisesti.

Hengellisessä mielessä rukouksina näillä on myös oma arvonsa: useimpien meistä elämä ei kuitenkaan ole jatkuvaa auvoa, vaan elämässä on myös epätoivoa, ahdistusta, raivoakin, ja tunnekuohuissa ei aina kykene olemaan kohtuullinen ja maltillinen. Mutta kun psalmien tunnerekisteri ulottuu kirouksiin asti, se kertoo, että myös nämä kokemukset ja tunteet ovat esitettävissä ja ilmaistavissa Jumalan edessä: ei tarvitse olla tekopyhä hymistelijä, joka esittää parempaa kuin onkaan, Jumala näkee sen läpi kuitenkin.

Eikä tämä sallivuus rajoitu vain psalmeihin eikä vain koston vaatimuksiin toisille. Profeetta Jeremia menee vielä pitemmälle, ja kiroaa syntymänsä päivän (Jr 20:14-18) ja toivoo ettei olisikaan olemassa; koska kaikki elämä tulee Jumalasta, on tämän kirouksen kohteena itse Jumala. Ja kuitenkin Jeremia on samalla mitä esimerkillisin profeetta ja Jumalan mies. Samanlaisen kirouksen syntymäänsä (ja siis Jumalaa) kohtaan julistaa Job (3:2-10), ja kuitenkin vastaukseksi Jobin maltillisemmat ja kohtuullisemmat keskustelukumppanit, joiden arvoja Jobin julistukset eivät vastaa, saavat kuulla Jumalalta, että "te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job" (42:8). Epäilyn, epätoivon, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksilla ja niiden ilmaisuilla on selvä paikkansa ja roolinsa: epätoivon hetkellä on oikeutettua huutaa.

Samalla on kuitenkin syytä tehdä ero yksityisen ja liturgisen rukouksen välillä: jälkimmäisessä Kirkko rukoilee yhteisönä, ja tässä kontekstissa kirouspsalmit on päätetty jättää pois käytöstä, mutta kristitylle kuuluu tietysti molemmat rukouslajit. (Ja samaan tapaan en ole kannattamassa vaikkapa 'Children of the Grave'n tai 'Lord of This World'in käyttöä liturgisena musiikkina, vaikka pidän niitä arvossa henkilökohtaisemmassa mietiskelyssä).

Otan Helmet-lukuhaasteessa tällä kohdan 34. Kirja kertoo Ukrainasta. Siitäkin.

Sara Mesa - Pullaposki

13-vuotias tyttö istuu päivästä toiseen puistossa, suojaisassa paikassa pensasaidan takana, koska julkisemmissa paikoissa on vaikea välttää ihmettelyt miksei tyttö ole koulussa. Paikalle pelmahtaa päälle viisikymppinen mies, joka on kovin innoissaan linnuista ja Nina Simonesta, mutta joka ei ole kovin hyvin kartalla monista muista asioista...mutta kun näihin muihin asioihin kuuluu ajatus että 13-vuotiaan tytön kuuluisi olla koulussa eikä istumassa puistossa, niin eräänlainen yhteisymmärrys syntyy, ja toistuvien tapaamisten kautta näiden kahden, Kohdan (koska tyttö on "kohta neljätoista vuotta") ja Vanhan (koska mies on vanha) välille kehittyy myös ystävyyttä...mutta millaista voi olla kahden niin erilaisen henkilön ystävyys, ja erityisesti miltä se näyttäisi kenenkään toisen silmissä? Ja mitä tahansa Kohta siitä ajatteleekin, selvää on että ulkomaailmalta piiloteltavaa on entistä enemmän...

Tämä espanjalaisen Sara Mesan teos on kirjailijan ensimmäinen suomennos (suom. Einari Aaltonen) mutta tuotantoa näkyy löytyvän jo useampi kirja. Ja tämä on pienoisromaani monessakin mielessä, tiivis kertomus mahtuu alle 150 sivuun, tapahtumapaikat ovat pieniä ja rajattuja ja henkilöitä vain kaksi, mutta leppoisammissakin kohtaamisissa ulkomaailma on jatkuvasti painostvana läsnä, ja henkilöiden sisälläkin on epävarmuutta ja määrittelemätöntä uhkaakin.

Psykologinen realismi on hyvin kohdillaan, ja vaikka tämä onkin kertomus epätavallisesta ystävyydestä, leijuu kirjassa surumielinen tunnelma, koska ainakin lukijalle, ja vaihtelevasti henkilöillekin, on selvää että tämä ei tule jatkumaan loputtomiin, kyse on vain milloin ja miten tämä päättyy ja kuinka huonosti. Joskin samalla koulukiusaamisteema, johon kirjan nimi viittaa, jäi lopulta aika irralliseksi, lähinnä taustaksi miksi Kohta on puistossa...en varmaan olisi jäänyt sitä kaipaamaankaan jos se ei olisi ollut kirjan nimessä (joka on ehkä suht uskollinen alkukieliselle, 'Cara de pan', mutta englanninnoksen 'Among the Hedges' on ehkä parempi).

Kirja herätti ajatuksia julkisesta tilasta, kenellä on oikeus olla siellä ja kenen on parempi olla poissa silmistä. Kohta ajattelee paljon tiloja, miten olla eri paikoissa huomiota herättämättä ja kuinka kauan missäkin voi olla, ja Vanhakin on selvästi tutustunut usein samaan problematiikkaan, toistuvasti huolestuen ettei ole rasittava (mieleen tuli yksi ajoittain tapaamani lievästi kehitysvammainen henkilö, joka samaan tapaan oli toistuvasti huolissaan asiasta, ja joka ei varmaan myöskään ollut kovin tervetullut monissa paikoissa...ja olihan hän ajoittain hieman rasittava, entäs sitten?). 

Ja mietin aika ajoin näkemiäni vihamielisiä "ratkaisuja" mm. penkkien poistamiseksi julkisista tiloista etteivät epätoivotut ihmiset voisi nukkua niillä, ja pariakin tuttua jotka ovat FB:ssa (ja varmaan muuallakin) valittaneet että on vaikea löytää mistään istumapaikkoja, kun terveydentila on kuitenkin sellainen että ei voi kävellä tai seistä pitkiä aikoja, ja penkit julkisissa tiloissa ovat varsin olennaisia että ylipäänsä voi mennä jonnekin.

Niin, kenellä on oikeus olla näkyvästi olemassa ja kenen kannattaa pysyä poissa kaikkialta?

Kiinnostava, hiottu teos, psykologinen ulottuvuus on hallussa mutta samalla henkilöissä tulee näkyviin myös laajempi yhteiskunta ja mitä se yksilöille tekee. En ollut tekijästä ennen kuullutkaan, mutta onhan tässä muutamankin bloggaajan kanssa ollut puhetta että espanjankielistä nykykirjallisuutta olisi hyvä saada suomeksi lisää, joten hyvä löytö kustantajalta; millaisia ne muut Mesan kirjat ovat?

Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (vähän kaukaa hakien mutta on sitä kuitenkin mukana).

Kustantajalta saatu arvostelukappale.

Olli Jalonen - Taivaanpallo

St Helenan saarella asuva pieni Angus-poika on ollut apuna Edmond Halleyn saarella tekemissä tutkimuksissa, ja on jatkanut Halleyn (puolivakavissaan) antamia tarkkailutehtäviä näkökykyä parantaakseen, samalla kun saa paikalliselta pastorilta opetusta luku- ja kirjoitustaidossa ja vastaavissa taidoissa. Saaren olot käyvät kuitenkin koko ajan hankalammiksi, paikallinen kuvernööri toimii tyrannimaisesti ja toisaalta saarella toimivat salaliittolaisetkaan eivät ole mukavaa joukkoa, joten Angus lähetetään jäniksena kauppalaivan mukana Lontooseen herra Halleyn luo, mutta täälläkin on omat myllerrykset käynnissä, ja St Helenan asiat ovat kovin kaukana... 

Finlandia-palkinnonkin voittanut Olli Jalosen historiallinen romaani sijoittuu varsin kuohuvaan ajanjaksoon 1670-1680-luvun vaihteeseen. Luonnontieteet, erityisesti astronomia ja fysiikka, etenevät isoin hyppäyksin, ja tätä myötä tieteellinen ajattelu ja maailmankuva alkavat asettua entistä keskeisempään asemaan, joskin monenlaisilla taikauskoilla on yhä vahvat asemansa...Englannin sisällissodasta on yhden sukupolven aika, kuvitteellinen salaliitto on johtanut antikatoliseen hysteriaan ja vainoon (ja toisaalta kirjan aikana valtaistuimelle nousee katolinen hallitsija). 

Toisaalta näinä aikoina poliittinen filosofia ottaa ensimmäiset todelliset askeleensa, Thomas Hobbes ja John Locke ovat jo miettimässä ja kirjoittamassa näkemyksiään miten maata oikein pitäisi hallita...ja 'Glorious Revolution' odottaa muutaman vuoden päässä. Maailmakin laajenee, mutta tieteellisen mielenkiinnon sijaan suuremmassa asemassa on kaupalliset intressit, kolonialismi on lähtenyt vauhtiin myös Englannin osalta, samoin orjakauppa Atlantin yli...kaikin puolin raju ajanjakso siis.

On kiinnostava allegoria laittaa näkökulmahenkilöksi eräänlainen mekaaninen instrumentti, jonka näkökyky on kehittynyt poikkeuksellisen hyväksi ja kyky tallentaa tietoa on myös erinomainen, mutta varsinainen ymmärrys siitä mitä näkee ja miksi useimmiten puuttuu. Mutta samalla lukijalle tämä ratkaisu on aika rasittava: jotain Angus tekee ja näkee mutta näkökulma on kovin rajoittunut, asioita vain tapahtuu ja se vähä mitä noista aikakauden kehityskuluista näkyy on sekin suurelta osin rivien välissä. 

Tästä syystä kirjan alkupuoli St Helenan saarella laahaa, tästä osasta olisi hyvin voinut jättää puolet pois...kirja piristyy laivamatkalla, joka seikkailullisuudessaan on kirjan pirtein osa, mutta hieman samaa tulee vielä Englantiinkin. Sinänsä St Helenan poliittinen tilanne on kiinnostavakin, saarella on aikamoinen sortovalta, koska käytännössä Intian kauppakomppania pitää paikkaa hallussaan, ja hallinto tehdään puhtaasti talouselämän ehdoilla, talouselämän jonka ansiot menevät kaukana Englannissa oleville kapitalisteille...ja tästä hallinnon täydellisestä alisteisuudesta taloudelle seuraa laaja tyrannian, juonittelujen, hyväksikäytön, poliittisen epävakauden ja väkivallan uhan verkosto...mutta koska Angus ei ymmärrä juuri mistään mitään, niin noiden levottomuuksien olemassaolo tulee vain ilmi mutta varsinaisesti kerronta on turhan suurelta osin paikallaan polkevaa kurjuudessa kahlaamista.

Ja vastaavasti St Helenan tilanne ei kauheasti Englannissa kiinnosta, ei edes Halleyta joka on saarella ollut...sehän on jossain kaukana ja tässä on kaikenlaista muuta huolenaihetta lähempänäkin. Eräänlaisena ihmiskokeena Halley on Angukseen aikoinaan suhtautunut, mutta kun tämä osoittaa hyödyllisyytensä instrumenttina niin kelpaa apulaiseksi. Angus ymmärtää ehkä jo hieman enemmän, muttei silti yhäkään kovin paljoa, ja hieman osoittaa omatoimisuuttakin, vaikkei kovin paljoa, joten ei tämä oikein kasvukertomukseksikaan mene (ja tästäkin puoliskosta olisin kyllä voinut karsia osan pois...)

Aikakaudessa ja aiheissa on kiinnostavuutta, mutta en nyt ollut vakuuttunut kerrontaratkaisun toimivuudesta. Mutta muita bloggauksia kirjasta löytyy luonnollisesti paljon: Airi, Jokke, Katja, Tuija, Villis, Riitta, Tiina...

Toinen osuma Jokken Finlandia-haasteeseen! Ja Helmet-lukuhaasteessa tätä on suositellut kirjaston työntekijä.

Siegfried Lenz - Erään sodan loppu

Olin joskus laittanut muistiin Siegfried Lenzin kirjailijana jota pitäisi kokeilla, ja tämä pienoisromaani oli käsiin tullut, joten luetaan (suomentajan nimeä en kirjasta löydä, wiki kertoo että Oili Suominen)

Varsin tiivis (sata sivua isolla fontilla, hyvin voisi lukea yhdellä istumalla) kertomus sijoittuu toisen maailmansodan viimeisiin päiviin, Itämerellä purjehtivalle miinanraivaaja MX 12:lle. Laiva saa komennon lähteä Kuurinmaalle hakemaan mottiin jääneitä sotilaita samalla kun tulee ilmoitus, että osittainen tulitauko länteen päin on solmittu, Saksa on antautunut. Mutta itään päin taistelut ovat yhä käynnissä, Itämeren itäosat ovat laivojen hautausmaa ja sinne seilaaminen tuntuu toivottomalta itsemurhatehtävältä. Niinpä miehistö päättää kapinoida, kapteeni laitetaan selliin ja palataan Kieliin jossa odottaa sotimisen lopettaminen.

Mutta vaikka sotiminen olisikin MX 12:n osalta loppu, niin sotilasoikeus ei ole, ja kapinointiin ei yhäkään suhtaudu kukaan osapuoli lempeästi. Sinänsä ymmärrettävästi: laivoilla linjana kuitenkin on, että käskyvalta on kapteenilla ja sitä noudatetaan, ilman että miehistö jokaisen käskyn kohdalla alkaisi sumplia että onko tämä käsky sellainen jota noudatetaan vai ehkä ei sittenkään. Kapinointia pidetään aina periaatteessa vakavana, koska siihen ei haluta saada mitään kasuistista säätöä että nyt se onkin oikeutettu: jos se on kerran oikeutettu, on se sitä periaatteessa mahdollisesti aina. 

Joten tässä sitten dilemma, kun sota on yhdellä tavalla jo loppu ja toisella taas ei, niin miten toimia, ja miten suhtautua tekemisten ja tekemättä jättämisten seurauksiin...ja kirja on sen verran lyhyt, että ei tuon dilemman ohella sitten oikein muuta tarinassa olekaan. Helpot ja tyydyttävät ratkaisut ovat jossain muualla.

Tytti Parras - Pensionaatti

Aika ajoin olen Tytti Parraksen kirjoja nähnyt kirppiksillä, ja nimenäkin on tullut vastaan ihmisten kommenteissa, joskin yleensä menneissä aikamuodoissa, kirjailijana jota on joskus aikoinaan luettu (mutta luetaanko yhä?). Itse kiinnostuin tästä kirjasta, kun luettuani Anita Brooknerin Hotel du Lacin kiinnitin huomiota hotellimiljööseen kiinnostavana perustana romaanille, ja pohdin onko suomalaisessa kirjallisuudessa sitä käytetty. Blogikommenteissa tuli muutama esimerkki, Hannulta mm. tämä, joten haetaan em. kirppikseltä.

Kertoja on Anu, noin seitsemän vuotta (mainitaan epäsuorasti, jos ei olisi mainittu olisin pitänyt ehkä kymmenvuotiaana), jonka perhe viettää kesää hankolaisessa täyshoitolassa. Ollaan 50-luvun puolivälissä, Ajan sävelessä kerrotaan Grace Kellysta ja prinssi Rainierista (siis 1955 tai 1956, mutta tämä on muistelua, joten yksityiskohdat eivät ehkä ole kovin tarkkoja), ja Suomessakin suunnataan kohti uutta, sodan muistot on jätetty menneisyyteen ja vaikka ne osin vielä näkyvätkin...

Varsinainen tarina on epämääräinen, Anu tarkkailee ympäristöään ja ihmisiä. Esiin nousevat erityisesti keittäjän nuori apulainen Heljä, jolta mikään ei oikein tahdo luonnistua, ja toinen vieras, teinityttö Tuija, joka taas on jatkuvasti cool tai ainakin yrittää esittää sellaista. Moni muukin yrittää antaa itsestään tietynlaisen kuvan vaihtelevalla menestyksellä, ja tätä kaikkea Anu tarkkailee, nuoruudestaan johtuen ei kaikkea ymmärrä mutta kirjan lopussa enemmän kuin alussa.

Brooknerin kirjan yhteydessä mietittyjä hotellitarinoiden piirteitä löytyy siis tästäkin: joukko ihmisiä jotka eivät varsinaisesti tunne toisiaan viettävät aikaa samassa paikassa, kaikki ovat hieman irti omasta sosiaalisesta kontekstistaan, mikä mahdollistaa myös sosiaaliset identiteettipelit...lapsen käyttö näkökulmahenkilönä pehmentää näiden käsittelyä, ne havainnoidaan ulkopuolelta mutta paljon jää ymmärtämättömyyden hämäräänkin. Ja toisaalta tässä on myös hieman kasvukertomusta vaikka Anu onkin nimenomaan tarkkailija, vähemmän osallistuja (Heljä sen sijaan kasvaa kirjassa eniten). Ja tietysti näkökulmavalinnalla kieleen ja kuvaksiin saa lapsuuden toteavaa selkeyttä ja samalla nokkeluutta, mikä kuljettaa lukijaa hyvin...joskin samalla ihmettelen kerronnallista ratkaisua sijoittaa ei-kovin-paksun kirjan keskelle parinkymmenen sivun mittainen jakso usean vuosikymmenen takaisia kirjeitä, joita päähenkilö lukee nippuna: ymmärrän että kirjeiden lukemisella on oma merkityksensä Anun kehityksessä, mutta ei niiden sisältö niin tärkeä ole, että lukijan tarvitsisi niitä nähdä.

Lukiessa verrokiksi nousi nopeasti Elizabeth Bowenin kirjat: The Last September, A World of Love, The House in Paris...kotimaisempana suomifilmiversiona. Ja vaikka tätä Parraksen kirjaa en noiden verrokkien tasolle voi nostaa ja se hajoaa joskus turhan päämäärättömäksi ja muodottomaksi (niinkuin suomifilmeillä niin kovin oli tapana), niin jos pitää yhdestä niin toinenkin kiinnostanee. Ja kirja vahvistaa ajatusta, että hotellit ja täyshoitolat ovat erinomaisia miljöitä kaunokirjallisuudelle, ainakin jos henkilöt ja näiden suhteet ovat kiinnostuksen kohteina. 

Salaisuuksia, salaisuuksia: vanhempi päivaläinen käy pissalla ruusupenkissä, ruusupenkki kellastuu ja omistaja suihkii huolissaan kirvamyrkkyä. Sitä jaksoi yhä kaikki kiinnostaa.
Heinämön Tuijan tukka ei ole oikeastaan ihan niin tumma luonnostaan, se värjää sitä. Iso skooli salongissa ei ole hopeaa vaan alpakkaa, kahviin pannaan vähän sikuria, asessorilla on tekohampaat.
Eikä Heljä osaa uida.
Se on ostanut uuden hienon uimapuvun joka maksoi kamalasti, jossa on kovikkeet, ristiin menevät olkaimet, pieni hameosa ja kaikki. Eikä osaa uida.
Vapaapäivinä jos menisi Hankoon voisi vaikka vain makailla hiekkarannalla. Väkeä olisi niin paljon ettei kaikkien tarvitsisi uida. Puku riittäisi. Mutta täällä niissä kamppeissa ei kuivana selviäisi.

Tällä kirjalla saan Helmet-lukuhaasteessa kohdan 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: bloggaaja toki kuulee monista kirjoista eri medioiden kautta, mutta kun tämä tuli suorempana vinkkinä niin otetaan.

Marcel Pagnol - Topaze

Taas pitkästä aikaa Marcel Pagnolia: pari aiempaa näytelmää on ollut aikoinaan blogissa, ja nyt sitten ensimmäinen suuri menestys, Topaze vuodelta 1928. Paitsi näytelmänä, teksti on menestynyt myös elokuvakässärinä, wikipedia listaa yhdeksän filmisovitusta: kaksi näistä Pagnolin itsensä ohjaamia, mutta leffaversioita on syntynyt myös Yhdysvalloissa, Englannissa, Egyptissä, Kiinassa, Ruotsissa, eli vetoa yli kulttuurirajojen on...

Kansikuva paljastaakin miljöön: nimihenkilö Topaze on opettaja yksityiskoulussa, ehdottoman rehellinen ja ahkera mutta eipä tuolla arvostusta saa, ennemminkin tulee hyväksikäytetyksi (koulun johtajan tytär sysii omia töitään Topazen tehtäväksi ja Topaze tekee...)
Ja kun erään oppilaan äiti, rikas paronitar, tulee vierailemaan koulussa ja ihmettelemään mahtaako hänen poikansa todistuksessa olla virhe, niin Topaze naivin järkkymättömästi ei löydä todistuksesta mitään virhettä vaikka koulun omistaja kuinka innokkaasti vihjailee sellaisen löytämisen puolesta, poika on perustellusti luokan heikoin...paronitar poistuu loukkaantuneena, ja lähtöpassit koulusta saa myös Topaze.

Mutta toisen oppilaan tädillä, vaikutusvaltaisen poliitikon rakastajattarella, onkin esittää tarjous: poliitikon (hyvin epämääräiset) bisnekset tarvitsevat uutta riippumatonta asiainhoitajaa (tai siis bulvaania jonka nimissä bisnekset tehdään), ja tähän hommaan voisi sopia hyväuskoinen hölmö, tai siis luotettava mies joka on juuri vapautunut edellisistä työtehtävistään.
Naiivi Topaze suostuu ja tajuaa vasta vähän ajan päästä millaisiin bisneksiin on sotkeentunut...mutta ankarien omantunnontuskien lomassa saakin huomata, että uusi, opettajanpalkkaa huomattavasti suurempi varallisuus saa kanssaihmisissä paljon enemmän arvostusta kuin rehellisyys ja ahkeruus koskaan...

Komediassa riittää huumoria, mutta moraalisen satiirin ruoska kyllä viuhuu: raha ehkä vääjäämättä korruptoi niin omistajansa kuin kanssaihmisetkin, mutta se korruptio kyllä kelpaa ilomielin tarpeeksi monelle, ja rehellisyydestä ja ahkeruudesta jää vain luu käteen...ja silti tämä toteutetaan sellaisella kepeydellä, jossa ranskalaisilla on runsaita perinteitä. Topaze on mainio hahmo ja herkullisia ovat kyllä myös monet muutkin henkilöt, kyllä ymmärrän hyvin että tämä on ollut menestys ja poikinut lukuisia versioita.

Tour de France par écrit -haasteessa otan tällä Marseillen: kirjassa ei mainita tapahtumapaikkaa, mutta kirjailija on leimallisesti osa Marseillen seudun kulttuuria.

Sōseki Natsume - Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia

Vaikka tähänastiset Sōseki Natsume -suomennoksen rajoittuvat yhteen romaaniin, Kokoro, on kirjailija kotimaassaan hyvin arvostettu, ja häntä on yleisesti pidetty japanilaisen modernin kirjallisuuden isänä, jonka vaikutus näkyy läpi koko 1900-luvun. 

Natsume eli lapsuutensa Meiji-restauraation aikana, jolloin Japani avautui ulkomaailmaan, ja toimi englanninkielisen kirjallisuuden professorina. Tämä aihe epäilemättä vaikutti kirjailijan tuotantoon, mutta samalla suhde opetusaiheeseen ei ollut mitenkään ongelmaton, ja jos jotain yhteyksiä voisikin pohtia ja havainnnoida, yhtä huomionarvoinen on suuri jännite japanilaisen ja länsimaisen kulttuurin välillä, aihe joka toki näkyi vahvasti myös monilla Natsumen seuraajilla 1900-luvun japanilaisessa kirjallisuudessa.

Viime vuosina japanilaista kirjallisuutta on taas tullut aika hyvää tahtia suomeksi, Haruki Murakamin aallossa muitakin nuorempia tekijöitä, mutta samalla myös joitain klassikkovalintojakin, kuten Akutagawan Hammasrattaat tai Osamu Dazain tuore novellikokoelma...joten hyvä että nyt saamme myös Natsumea. 

Mutta kun Kokoro on jo tullut aikoinaan, niin olisi odottanut jatkoksi muita kuuluisia romaanejaan, Minä olen kissa (blogattu), Botchan (luettu muttei blogattu) tai Kusamakura...näiden sijaan saammekin kaksi hyvin tiiviin novellikokoelman yhteisniteen (yhdessä ja saatesanoineen sivumäärä jää alle kahdensadan) Aleksi Järvelän suomennoksena. Pidän valintaa erikoisena, mutta novellien ystävänä kelpaa kyllä hyvin minulle.

Novellit ilmestyivät alunperin lehtijulkaisuina (niinkuin iso osa muustakin Natsumen tuotannosta) 1908-1910. Ensimmäinen puolisko on yhtenäisempi kymmenen novellin sarja, jonka osista moni alkaa "Näin tällaista unta" ja muissakin tunnelma on hyvin unenomainen. Jälkimmäisen puoliskon Kevätvalon tarinoita on 25, ja niissä sekoittuvat konkreettisemmat kokemukset ja muistot niin kirjailijan nykyhetkestä kuin myös aiemmasta opintomatkasta Englantiin (kuinka paljon näissä on totta? En tiedä) muihin vaihtelevan arkisiin kertomuksiin ja myös joihinkin tarinoihin jotka jakavat edellisen sarjan unenomaisuuden...

Jos juonivetoisuutta tarinoihinsa kaipaa, ei tämä kirja palvele: lyhyet tarinat ovat enemmän jossain fragmentin, lastun ja proosarunon välimaastossa, tapahtumat jäävät usein varsin epämääräisiksi ja avoimiksi ja pääosassa on vahva tunnelma, usein mystisen merkillinen oltiin sitten unessa tai ei. Usein varsin melankolinen, joskus painajaismainenkin, mutta usein myös humoristinen (vaikkakin hienovaraisemmin kuin esim. Minä olen kissa -romaanissa). Ja tunnelmakuvina tämä on kyllä mainio kattaus, ja luulenpa ainakin Yasunari Kawabatan näitä lukeneen, sen verran samaa henkeä näissä on hänen tuotantonsa kanssa (ja toki luultavasti myös moni muu Ryunosuke Akutagawasta Haruki Murakamiin). 

Jos japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, niin tämä on tietysti luettava (ja tietysti toisaalta jos tâhänastiset kokemukset ovat olleet huonoja, niin ei tämä tilannetta muuttane), sen verran ollaan kulttuurisessa ytimessä.

Näin tällaista unta.
Selässäni oli viisivuotias lapsi. Poika oli varmasti minun, mutta outoa kyllä hän oli jotenkin menettänyt näkönsä ja hänen päänsä oli ajeltu kaljuksi. Kysyin milloin oikein menetit näkösi. Voi, se oli jo kauan, kauan sitten, hän vastasi. Ääni oli epäilemättä lapsen, mutta sanat kuulostivat kuin aikuisen lausumilta. Vieläpä kuin tasavertaisen suusta.
Pellot viheriöivät molemmin puolin. Polku oli kapea. Silloin tällöin haikaran valkea muoto pilkahti pimeydessä.
- Taisimme tulla pelloille, kuului selästä.
- Mistä tiesit? kysyin kääntäen kasvojani taaksepäin.
- Haikarahan se on, joka laulaa, hän vastasi.
Ja totisesti, silloin haikara parkaisi kahdesti.
Vaikka lapsi oli omani, hän herätti minussa pelkoa. Kun kantaa jotain tällaista selässään, ei tiedä mihin vielä joutuu. Mietin, olisiko joki paikka, jossa siitä voisi hankkiutua eroon, kun samassa näin pimeyden keskellä suuren metsän. Juuri kun ajattelin josko tuolla, selästäni kuului ivallinen hymähdys.

Kustantajalta saatu arvostelukappale.