Tytti Parras - Pensionaatti

Aika ajoin olen Tytti Parraksen kirjoja nähnyt kirppiksillä, ja nimenäkin on tullut vastaan ihmisten kommenteissa, joskin yleensä menneissä aikamuodoissa, kirjailijana jota on joskus aikoinaan luettu (mutta luetaanko yhä?). Itse kiinnostuin tästä kirjasta, kun luettuani Anita Brooknerin Hotel du Lacin kiinnitin huomiota hotellimiljööseen kiinnostavana perustana romaanille, ja pohdin onko suomalaisessa kirjallisuudessa sitä käytetty. Blogikommenteissa tuli muutama esimerkki, Hannulta mm. tämä, joten haetaan em. kirppikseltä.

Kertoja on Anu, noin seitsemän vuotta (mainitaan epäsuorasti, jos ei olisi mainittu olisin pitänyt ehkä kymmenvuotiaana), jonka perhe viettää kesää hankolaisessa täyshoitolassa. Ollaan 50-luvun puolivälissä, Ajan sävelessä kerrotaan Grace Kellysta ja prinssi Rainierista (siis 1955 tai 1956, mutta tämä on muistelua, joten yksityiskohdat eivät ehkä ole kovin tarkkoja), ja Suomessakin suunnataan kohti uutta, sodan muistot on jätetty menneisyyteen ja vaikka ne osin vielä näkyvätkin...

Varsinainen tarina on epämääräinen, Anu tarkkailee ympäristöään ja ihmisiä. Esiin nousevat erityisesti keittäjän nuori apulainen Heljä, jolta mikään ei oikein tahdo luonnistua, ja toinen vieras, teinityttö Tuija, joka taas on jatkuvasti cool tai ainakin yrittää esittää sellaista. Moni muukin yrittää antaa itsestään tietynlaisen kuvan vaihtelevalla menestyksellä, ja tätä kaikkea Anu tarkkailee, nuoruudestaan johtuen ei kaikkea ymmärrä mutta kirjan lopussa enemmän kuin alussa.

Brooknerin kirjan yhteydessä mietittyjä hotellitarinoiden piirteitä löytyy siis tästäkin: joukko ihmisiä jotka eivät varsinaisesti tunne toisiaan viettävät aikaa samassa paikassa, kaikki ovat hieman irti omasta sosiaalisesta kontekstistaan, mikä mahdollistaa myös sosiaaliset identiteettipelit...lapsen käyttö näkökulmahenkilönä pehmentää näiden käsittelyä, ne havainnoidaan ulkopuolelta mutta paljon jää ymmärtämättömyyden hämäräänkin. Ja toisaalta tässä on myös hieman kasvukertomusta vaikka Anu onkin nimenomaan tarkkailija, vähemmän osallistuja (Heljä sen sijaan kasvaa kirjassa eniten). Ja tietysti näkökulmavalinnalla kieleen ja kuvaksiin saa lapsuuden toteavaa selkeyttä ja samalla nokkeluutta, mikä kuljettaa lukijaa hyvin...joskin samalla ihmettelen kerronnallista ratkaisua sijoittaa ei-kovin-paksun kirjan keskelle parinkymmenen sivun mittainen jakso usean vuosikymmenen takaisia kirjeitä, joita päähenkilö lukee nippuna: ymmärrän että kirjeiden lukemisella on oma merkityksensä Anun kehityksessä, mutta ei niiden sisältö niin tärkeä ole, että lukijan tarvitsisi niitä nähdä.

Lukiessa verrokiksi nousi nopeasti Elizabeth Bowenin kirjat: The Last September, A World of Love, The House in Paris...kotimaisempana suomifilmiversiona. Ja vaikka tätä Parraksen kirjaa en noiden verrokkien tasolle voi nostaa ja se hajoaa joskus turhan päämäärättömäksi ja muodottomaksi (niinkuin suomifilmeillä niin kovin oli tapana), niin jos pitää yhdestä niin toinenkin kiinnostanee. Ja kirja vahvistaa ajatusta, että hotellit ja täyshoitolat ovat erinomaisia miljöitä kaunokirjallisuudelle, ainakin jos henkilöt ja näiden suhteet ovat kiinnostuksen kohteina. 

Salaisuuksia, salaisuuksia: vanhempi päivaläinen käy pissalla ruusupenkissä, ruusupenkki kellastuu ja omistaja suihkii huolissaan kirvamyrkkyä. Sitä jaksoi yhä kaikki kiinnostaa.
Heinämön Tuijan tukka ei ole oikeastaan ihan niin tumma luonnostaan, se värjää sitä. Iso skooli salongissa ei ole hopeaa vaan alpakkaa, kahviin pannaan vähän sikuria, asessorilla on tekohampaat.
Eikä Heljä osaa uida.
Se on ostanut uuden hienon uimapuvun joka maksoi kamalasti, jossa on kovikkeet, ristiin menevät olkaimet, pieni hameosa ja kaikki. Eikä osaa uida.
Vapaapäivinä jos menisi Hankoon voisi vaikka vain makailla hiekkarannalla. Väkeä olisi niin paljon ettei kaikkien tarvitsisi uida. Puku riittäisi. Mutta täällä niissä kamppeissa ei kuivana selviäisi.

Tällä kirjalla saan Helmet-lukuhaasteessa kohdan 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: bloggaaja toki kuulee monista kirjoista eri medioiden kautta, mutta kun tämä tuli suorempana vinkkinä niin otetaan.