Kun tarpeeksi lukee kirjoja, niin on ihan olemassaoleva matemaattinen todennäköisyys että joku niistä on Frédéric Dardin kirjoittama: herran tunnettu tuotanto ulottuu yli kolmeensataan niteeseen, ja käytettyjä nimimerkkejäkin on melkein parikymmentä, ja lisäksi joitain joiden epäillään olleen Dard mutta varmuutta ei ole saatu.
Tuotannon tunnetuin osa on San-Antonio -agenttijännärien sarja, ja muussakin tuotannossa on ilmeisesti runsas painotus dekkareissa, joten sitä odotin myös tästä ensitutustumisestani. Mutta tässä oltiinkin jo aika kaukana genren laitamilla, psykologisessa jännäridraamassa.
Laurent Hallier on lakimies, jonka vaimo Lucienne on kuuluisa laulajatar: elämä on rauhallista, idyllistä, ja Laurent rakastaa vaimoaan vaikka toki tämän konserttimatkoilla ei aina olekaan yksin kotona: rakastajattaria tulee ja menee, mutta elämässä on kuitenkin vain yksi Lucienne. Mutta eräänä päivänä tuleekin puhelinsoitto aivan eri suunnalta kuin missä vaimon oli tarkoitus olla konsertoimassa: Lucienne on ollut vakavassa auto-onnettomuudessa ja nyt sairaalassa leikkauksessa, ja tämän mukana ollut mies on kuollut heti. Pian tulee ilmi, että kuolleella miehellä ja Luciennella on ollut suhde jo yli vuoden ajan, ja tämä herättää luonnollisesti, joskin samalla tietysti erittäin tekopyhästi, mustasukkaisuuden. Ja kun tulee myös selväksi, että Luciennen saamat sisäiset vammat ovat liian vakavia, ja tämä tulee kuolemaan tuntien tai päivien sisällä vaikka onkin tullut tajuihinsa, niin kuolinvuoteen äärellä koittaa aikamoinen totuuksien ja valheiden, rakkauksien, mustasukkaisuuksien ja pakkomielteiden myrsky...
Okei, lääketieteen ja sairaanhoidon toiminta niin kuin se tässä tapahtuu ei kuulosta uskottavalta, mutta olen anteeksiantavaisella tuulella, kun sen tarkoituksena on luoda tietynlainen psykologinen tilanne. Ja myönteisiä henkilöitähän tässä ei ole, Laurentin käytös on kohtuutonta tilanteen huomioonottaen mutta samalla, kukapa olisi vastaavassa tilanteessa parhaimmillaan, ja vaikka Lucienne onkin epäilymättä oikeutetumpi, mitä sitten tämän pakkomielteistä pitäisi ajatella...
Hieman tolkuton mutta sujuvasti kirjoitettu pieni draama, ei ehkä sitä mitä odotin ja jäi yhä mietityttämään millaista Dardin varsinainen dekkarituotanto mahtaa olla. Mutta tulipahan luettua.
- C'est difficile, fit-il, bien que tu sois un petit oiseau dans ton genre.
- Tu m'aimerais tout de même, si j'avais des plumes ?
Il fut tenté de lui repondre : "Même sans plumes je ne t'aime pas."
Car il ne l'aimait pas. Elle lui plaisait, elle faisait bien l'amour, elle mettait de la joie autour d'elle ; mais elle ne lui inspirait rien de très profond. Il cherchait à comprendre pourquoi il tenait à Lucienne et pourquoi il considérait Martine come un animal domestique.
- Je t'aimerais tout de même, mentit Laurent avec une espèce d'application voluptueuse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti