Olen joskus maininnut Heinrich Böllin suosikki-nobelistikseni ja kirjoja on tullut luettua nippu, parista myös blogattu. Mutta luettavaa myös riittää yhä, kuten tämä varhainen romaani, vuodelta 1953 (suomennos Kristiina Kivivuori).
Kirjaa kertovat vuoroluvuin aviopuolisot Fred ja Käte: viidentoista vuoden avioliiton jälkeen Fred on lähtenyt kotoa, koska ei kestä köyhyyttä, ankeutta ja omaa toivottomuuttaan, lainailee tuttavilta nukkumapaikkoja ja rahaa (pienen palkkansa lähettäen yhä vaimolleen), ja Käte taas on jäänyt ahtaaseen alivuokralaisasuntoon lasten kanssa...Mutta pariskunnalla on yhä rakkautta toisiaan kohtaan, ja kun Fred on jostain saanut sopivasti ylimääräistä rahaa, viettävät he yön yhdessä jossain halvassa hotellissa, mutta perhejärjestely pysyy jatkuvasti vaikeana.
Dramaattisia tapahtumia ei kirjassa niin harrasteta, ennemmin korostetaan yksityiskohtia, hiljaisia hetkiä, mielenliikkeitä, ja yksityiskohdissa on myös toistoa...tuntui että en tainnut ihan kaikesta saada edes kiinni, aikakauden perinpohjaisempi tuntemus olisi varmaan hyödyksi. Mutta sodanjälkeisessä Saksassa ollaan, sodasta on jo useampi vuosi mutta raunioita on yhä näkyvissä, ja runsaasti myös köyhyyttä, ahtautta ja puutetta. Mutta samalla puute on jo alkanut jakautua hyvin epätasaisesti, toiset ovat juuttuneet välittömän sodan jälkeiseen kurjuuteen ja toivottomuuteen, kun taas toisilla menee taloudellisesti jo hyvinkin mallikkaasti, yhteiskunnalliset erot repeävät ja samalla ne repivät rikki myös avioliittoja ja perheitä, rakastaviakin.
Kiinnostava kontrasti tulee esiin myös laajemmin: Kirkko tulee kontekstina usein esiin, mutta samoin tulee kirjan tapahtuma-aikaan kaupungissa kokoontuva rohdoskauppiaiden kokoontuminenkin, ja siihen liittyvä läpitunkeva mainoskampanja joka välkkyy kirjassa suorastaan jankuttavasti...niin, Kirkon opetuksessa perhe on yhteiskunnan perusta, ensiarvoinen yhteisö ja yhteiskunnallisen elämän alkusolu, mutta kuten näkyy, köyhyys ja siitä nouseva epätoivo repii sen rikki silloinkin kun hyvää tahtoa ja rakkautta olisi. Kirjassa piilee kritiikkiä välinpitämättömyyttä taloudellisestä epätasa-arvosta, ja sellaisena Kirkko tämän kai myös otti, joskin suurempi piikki on toki kulutuskapitalismia ja kasvavia tuloeroja kohtaan.
Ja niin, miltä vaikuttaa, onko aihe vanhentunut?
Böll on hieman tuntematon Suomessa, hienoa, että bloggasit.
VastaaPoistaOn ehkä jäämässä huomiosta sivuun, mutta tuntuisi että on ollut hyvin edustettuna just 70-80-lukujen tietämillä, ja itseäni vanhempia lukijoita kyllä riittää...uusintapainoksiakaan ei ole kai aikoihin otettu.
PoistaToki ansaitsisi enemmänkin huomiota, koska on erinomainen.
Kuulostaa olevan edelleen ajassa kiinni. Tuloerot kasvavat Suomessakin koko ajan.
VastaaPoistaNiinpä, ja ja toisaalta Böll on hyvinkin omaa aikaansa kommentoinut kirjailija ja toisaalta muutaman muunkin kirjansa teemoilla on taas ihan uutta osuvuutta...
PoistaPiti ihan käydä tarkistamassa, olisinko kirjoittanut blogiini mitään Böllistä. Ei löydy. Tätä en ole lukenut, mutta Katharina Blumin menetty maine ja Nainen ryhmäkuvassa ovat tuttuja. Sait minut muistamaan Böllin ja kiinnostumaan tästä kirjasta.
VastaaPoistaNuo molemmat luin siinä parikymppisinä (vai olinko edes sitä) ja kolahtivat kyllä hyvin, ja sen jälkeen on näitä muitakin tullut luettua...
PoistaTuli varhainen nuoruus mieleen mielenkiintoisesta postauksestasi. Kotona oli kaksi Keltaisen kirjaston kirjaa: Alan Patonin "Liian myöhään vesipääsky" ja Böllin "Ei sanonut sanaakaan". Luin Böllin kirjan aika nuorena, ja se oli ensimmäinen saksalainen romaani johon tutustuin ehkä 10-12 vuotiaana.
PoistaKirja jätti syvän vaikutuksen nuoren ihmisen mieleen. Erityisesti kertomuksen surumielinen kuvaus ja sodanjälkeisen Saksan maisemat vetosivat minuun kovasti. Kun olin ensimmäistä kertaa Saksassa 1970-luvulla, oli vielä paljon raunioita tai aukkoja katujen varsilla, ja oli jotenkin helppo ymmärtää Böllin maailmaa. Katolisien elämän problematiikaa avattiin myös ansiokkaasti. Luin myöhemmin enemmänkin Bölliä, mutta tällä kirjalla on ihan oma paikkansa omassa lukuhistoriassani.
Katselinkin että vaikka oma painokseni oli pokkarisarjasta, niin tämä oli kanssa ollut ihan ensimmäisten Keltaisen kirjaston kirjojen joukossa (kuten myös tuo Paton).
PoistaJa jännä kun ei tätä oikein 10-12-vuotiaan kirjaksi osaa kuvitella, mutta samalla toki näitä sodan jälkiä varmaan näkyi vielä aimo tovi Saksassa...
Luin tästä joskus alkua, mutta kirja tuntui niin ankealta ja masentavalta, että se jäi alkuun (senkin takia, että luin sitä minulle hankalalla kielellä, joten lukeminen oli tosi hidasta). Pidän tuosta kansikuvasta: mies ja nainen ovat kuin yksi manner ja he ovat lähtemättömästi kiinni toisissaan, mutta he eivät koskaan voi katsoa toisiaan silmiin tai pääse näkemään toistensa kasvoja. / Ariel
VastaaPoistaNo, tässä eittämättä on ankeutta, ja luulen että muutama muukin Böllin kirja on sellainen, että vaativat sopivan mielentilan (itse aloitin Aadam, missä olit -kirjan pariinkin kertaan ennen kuin sen lopulta luin...)
Poista