Thomas Römer - Psaumes interdits (kielletyt psalmit)

Joku aika sitten kun erään veljen kanssa juttelin uskonnollisesta, ja erityisesti kristillisestä musiikista, mainitsin yhdeksi suosikikseni Black Sabbathin levyn Master of Reality (vuodelta 1971). Maininta yllätti keskustelukumppanini, koska metallimusiikin kunnia-arvoisia pioneereja ei ei yleensä tässä kontekstissa huomioida, mutta, no, levyn kappaleista 'After Forever' ei ole kannaonotossaan mitenkään hienovarainen ja kiertelevä: 

"Could it be you're afraid of what your friends might say
If they knew you believe in God above?
They should realize before they criticize
That God is the only way to love"

Samaa henkeä löytyy myös kappaleessa 'Lord of This World', ja vaikka esim. 'Children of the Grave' tai 'Into the Void' ovatkin vähemmän spesifisiä, on niiden eettisessä pohdinnassa ammennettavaa. Ja kristillisesta kuvastosta ja mentaliteetista teemojaan ottavia kappaleita löytyy pitkin uraa: keskustelukumppanini kiinnitti huomioni hieman myöhemmin yhtyeen viimeiseen levyyn 13 (2013) ja sen kappaleeseen 'God Is Dead?'

"But still the voices in my head
Are telling me that God is dead
The blood pours down
The rain turns red
I don't believe that God is dead"

Mutta levynä Master of Reality on toiminut esikuvana kokonaiselle alalajille: doom metal on musiikillisesti hitaampaa, painostavan raskaampaa ja melankolisempaa, ja moni artisti käyttää tuotannossaan myös kristillistä symboliikkaa, siitä riippumatta onko tunnustava kristitty tai ei: kappaleina voisi nostaa esiin vaikkapa Candlemass -yhtyeen 'Samarithan' tai Troublen 'Psalm 9'.

Näissä kappaleissa, Black Sabbathissa ja metallimusiikissa ylipäänsä minua kiinnostaa hengellisessä mielessä teemat joita ei yleensä löydä perinteisemmissä hymneissä: epäilyn, epätoivon ja synkkyyden tunteet, epäoikeudenmukaisuuden, tekopyhyyden ja väkivallan kokemukset, moraalinen närkästys, suuret eksistentialistiset kysymykset ilman helppoja ratkaisuja. Teemat jotka ovat kuitenkin osa myös kristittyjen elämää, ja jotka nekin tarvitsevat ilmaisumuodon. Ja vaikka hymnistiikka ei olekaan aina pysynyt näissä mukana, on näissä aiheissa kuitenkin runsaasti raamatullisia esikuvia, ja kun aihe minua kiinnostaa, niin luen niitä käsitteleviä kirjoja myös, kuten vaikkapa tämän Thomas Römerin teoksen Psaumes interdits (ja aiemmin mm. Enzo Bianchin kirjan saman aiheen parista, ja René Girardia jne)

Raamatun psalmeissa, kuten rukouksissa yleensäkin, löytyy kahta mahdollista lähestymistapaa joilla ihminen ottaa suhdetta Jumalaan: ylistykset ja pyynnöt. Ja näitä voi luokitella pitemmälle alaluokkiin, joista tässä kirjassa nostetaan esiin nk. kirouspsalmit: pyyntörukoukset, joissa toivotaan että joku toinen, joka on tehnyt vääryyttä rukoilijalle, saa ansaitsemansa rangaistuksen, mieluiten väkivaltaisesti ja mieluiten korkojen kera, huudetaan kostoa.

Näitä kirouspsalmeja nimitetään joskus myös "kielletyiksi psalmeiksi", koska ne on jätetty pois liturgisesta käytöstä. Liturgisen vuoden aikana messun lukukappaleina tai hetkipalveluksissa laulettuina käydään läpi melkein kaikki psalmit, mutta sissältönsä vuoksi pois on kokonaan jätetty kolme (58, 83 ja 109), ja lisäksi osia joistain muista psalmeista (mm. 137:8-9). Nämä toki ovat yhä mukana Raamatussa (voit mennä lukemaan ne vaikka heti, ja varmaan huomata miksi ne ovat arveluttavia) mutta on pidetty parempana että ne eivät ole osa Kirkon yhteisöllistä rukousta.

Samalla Römer, ja jotkut muutkin, näkevät näissä omaa mielekkyyttä, että niillä on omat hyvät syynsä olla ylipäänsä olemassa ja perusteensa miten ne ovat syntyneet ja millaisissa olosuhteissa, ja että niillä on paikkansa Raamatussa, ja tarvittaessa myös Raamatun lukijan elämässä. 

Miotä väkivaltaisiin ilmaisuihin tulee, ne on kirjoitettu väkivaltaisissa olosuhteissa, kuvasto oli tuttua ajan kaikille osapuolille (sotilasmahti Assyria suorastaan ylpeili kaikilla julmuuksilla, joita harjoitti valtaansa ylläpitääkseen). Mutta samalla näiden kirouksien motivaationa on nimenomaan oikeudenmukaisuuden jano, niissä pyydetään Jumalalta sitä oikeudenmukaisuutta, mitä muuten on niukasti tarjolla. Römer huomauttaa, että kirous oli ennen kaikkea heikon ase, käytettävissä silloin kun mitään muuta ei ollut tarjolla. Tämä näkyy myös psalmeissa, jossa kiroajana on yksilö tai kokonainen kansa, mutta kohteena on joku mahtavampi joka mahtinsa turvin harjoittaa törkeää epäoikeudenmukaisuutta, ja kiroajalla ei ole muuta esittää kuin pyyntörukouksensa Jumalalle. Törkeitä epäoikeudenmukaisuuksia ja valtaepätasa-arvoja psalmien kirjoittajien aikana riitti niin yksilötasolla kuin kansana (Israel oli usein aika pikkutekijä joka jäi jalkoihin Egyptin, Assyrian, Babylonian jne jyllätessä) joten niin riitti kirottavaakin.

Ja nykyaikana, onko väkivaltaisuus, epäoikeudenmukaisuus, valtaepätasa-arvot jne. kadonneet maailmasta? Niin yksilötasolla kuin kansakuntienkin? Kirjassa mainitaan Ukraina, jolta ei välttämättä ihan kauhean suuria sympatioita tällä hetkellä virtaa Venäjän suuntaan, ja mieleeni tuli myös miten suhtautua nykyiseen Israeliin raamatullisen Israelin laulujen ja profeettojen läpi katseltuna...ja varmaan moni yksityishenkilökin löytää aiheita ja kohteita kirouksille, vaikkei ehkä muuta voikaan. Ja toisaalta vallanpitäjien intresseissä on toki pyyhkiä, estää, sensuroida nämä ilmaisut, koska ne on yleensä kohdistettu heitä vastaan, ja toisaalta he eivät näitä heikkojen aseita tarvitse: väkivaltansa he voivat toteuttaa muutenkin kuin verbaalisesti.

Hengellisessä mielessä rukouksina näillä on myös oma arvonsa: useimpien meistä elämä ei kuitenkaan ole jatkuvaa auvoa, vaan elämässä on myös epätoivoa, ahdistusta, raivoakin, ja tunnekuohuissa ei aina kykene olemaan kohtuullinen ja maltillinen. Mutta kun psalmien tunnerekisteri ulottuu kirouksiin asti, se kertoo, että myös nämä kokemukset ja tunteet ovat esitettävissä ja ilmaistavissa Jumalan edessä: ei tarvitse olla tekopyhä hymistelijä, joka esittää parempaa kuin onkaan, Jumala näkee sen läpi kuitenkin.

Eikä tämä sallivuus rajoitu vain psalmeihin eikä vain koston vaatimuksiin toisille. Profeetta Jeremia menee vielä pitemmälle, ja kiroaa syntymänsä päivän (Jr 20:14-18) ja toivoo ettei olisikaan olemassa; koska kaikki elämä tulee Jumalasta, on tämän kirouksen kohteena itse Jumala. Ja kuitenkin Jeremia on samalla mitä esimerkillisin profeetta ja Jumalan mies. Samanlaisen kirouksen syntymäänsä (ja siis Jumalaa) kohtaan julistaa Job (3:2-10), ja kuitenkin vastaukseksi Jobin maltillisemmat ja kohtuullisemmat keskustelukumppanit, joiden arvoja Jobin julistukset eivät vastaa, saavat kuulla Jumalalta, että "te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job" (42:8). Epäilyn, epätoivon, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksilla ja niiden ilmaisuilla on selvä paikkansa ja roolinsa: epätoivon hetkellä on oikeutettua huutaa.

Samalla on kuitenkin syytä tehdä ero yksityisen ja liturgisen rukouksen välillä: jälkimmäisessä Kirkko rukoilee yhteisönä, ja tässä kontekstissa kirouspsalmit on päätetty jättää pois käytöstä, mutta kristitylle kuuluu tietysti molemmat rukouslajit. (Ja samaan tapaan en ole kannattamassa vaikkapa 'Children of the Grave'n tai 'Lord of This World'in käyttöä liturgisena musiikkina, vaikka pidän niitä arvossa henkilökohtaisemmassa mietiskelyssä).

Otan Helmet-lukuhaasteessa tällä kohdan 34. Kirja kertoo Ukrainasta. Siitäkin.