Sara Mesa - Pullaposki

13-vuotias tyttö istuu päivästä toiseen puistossa, suojaisassa paikassa pensasaidan takana, koska julkisemmissa paikoissa on vaikea välttää ihmettelyt miksei tyttö ole koulussa. Paikalle pelmahtaa päälle viisikymppinen mies, joka on kovin innoissaan linnuista ja Nina Simonesta, mutta joka ei ole kovin hyvin kartalla monista muista asioista...mutta kun näihin muihin asioihin kuuluu ajatus että 13-vuotiaan tytön kuuluisi olla koulussa eikä istumassa puistossa, niin eräänlainen yhteisymmärrys syntyy, ja toistuvien tapaamisten kautta näiden kahden, Kohdan (koska tyttö on "kohta neljätoista vuotta") ja Vanhan (koska mies on vanha) välille kehittyy myös ystävyyttä...mutta millaista voi olla kahden niin erilaisen henkilön ystävyys, ja erityisesti miltä se näyttäisi kenenkään toisen silmissä? Ja mitä tahansa Kohta siitä ajatteleekin, selvää on että ulkomaailmalta piiloteltavaa on entistä enemmän...

Tämä espanjalaisen Sara Mesan teos on kirjailijan ensimmäinen suomennos (suom. Einari Aaltonen) mutta tuotantoa näkyy löytyvän jo useampi kirja. Ja tämä on pienoisromaani monessakin mielessä, tiivis kertomus mahtuu alle 150 sivuun, tapahtumapaikat ovat pieniä ja rajattuja ja henkilöitä vain kaksi, mutta leppoisammissakin kohtaamisissa ulkomaailma on jatkuvasti painostvana läsnä, ja henkilöiden sisälläkin on epävarmuutta ja määrittelemätöntä uhkaakin.

Psykologinen realismi on hyvin kohdillaan, ja vaikka tämä onkin kertomus epätavallisesta ystävyydestä, leijuu kirjassa surumielinen tunnelma, koska ainakin lukijalle, ja vaihtelevasti henkilöillekin, on selvää että tämä ei tule jatkumaan loputtomiin, kyse on vain milloin ja miten tämä päättyy ja kuinka huonosti. Joskin samalla koulukiusaamisteema, johon kirjan nimi viittaa, jäi lopulta aika irralliseksi, lähinnä taustaksi miksi Kohta on puistossa...en varmaan olisi jäänyt sitä kaipaamaankaan jos se ei olisi ollut kirjan nimessä (joka on ehkä suht uskollinen alkukieliselle, 'Cara de pan', mutta englanninnoksen 'Among the Hedges' on ehkä parempi).

Kirja herätti ajatuksia julkisesta tilasta, kenellä on oikeus olla siellä ja kenen on parempi olla poissa silmistä. Kohta ajattelee paljon tiloja, miten olla eri paikoissa huomiota herättämättä ja kuinka kauan missäkin voi olla, ja Vanhakin on selvästi tutustunut usein samaan problematiikkaan, toistuvasti huolestuen ettei ole rasittava (mieleen tuli yksi ajoittain tapaamani lievästi kehitysvammainen henkilö, joka samaan tapaan oli toistuvasti huolissaan asiasta, ja joka ei varmaan myöskään ollut kovin tervetullut monissa paikoissa...ja olihan hän ajoittain hieman rasittava, entäs sitten?). 

Ja mietin aika ajoin näkemiäni vihamielisiä "ratkaisuja" mm. penkkien poistamiseksi julkisista tiloista etteivät epätoivotut ihmiset voisi nukkua niillä, ja pariakin tuttua jotka ovat FB:ssa (ja varmaan muuallakin) valittaneet että on vaikea löytää mistään istumapaikkoja, kun terveydentila on kuitenkin sellainen että ei voi kävellä tai seistä pitkiä aikoja, ja penkit julkisissa tiloissa ovat varsin olennaisia että ylipäänsä voi mennä jonnekin.

Niin, kenellä on oikeus olla näkyvästi olemassa ja kenen kannattaa pysyä poissa kaikkialta?

Kiinnostava, hiottu teos, psykologinen ulottuvuus on hallussa mutta samalla henkilöissä tulee näkyviin myös laajempi yhteiskunta ja mitä se yksilöille tekee. En ollut tekijästä ennen kuullutkaan, mutta onhan tässä muutamankin bloggaajan kanssa ollut puhetta että espanjankielistä nykykirjallisuutta olisi hyvä saada suomeksi lisää, joten hyvä löytö kustantajalta; millaisia ne muut Mesan kirjat ovat?

Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (vähän kaukaa hakien mutta on sitä kuitenkin mukana).

Kustantajalta saatu arvostelukappale.