13-vuotias tyttö istuu päivästä toiseen puistossa, suojaisassa paikassa pensasaidan takana, koska julkisemmissa paikoissa on vaikea välttää ihmettelyt miksei tyttö ole koulussa. Paikalle pelmahtaa päälle viisikymppinen mies, joka on kovin innoissaan linnuista ja Nina Simonesta, mutta joka ei ole kovin hyvin kartalla monista muista asioista...mutta kun näihin muihin asioihin kuuluu ajatus että 13-vuotiaan tytön kuuluisi olla koulussa eikä istumassa puistossa, niin eräänlainen yhteisymmärrys syntyy, ja toistuvien tapaamisten kautta näiden kahden, Kohdan (koska tyttö on "kohta neljätoista vuotta") ja Vanhan (koska mies on vanha) välille kehittyy myös ystävyyttä...mutta millaista voi olla kahden niin erilaisen henkilön ystävyys, ja erityisesti miltä se näyttäisi kenenkään toisen silmissä? Ja mitä tahansa Kohta siitä ajatteleekin, selvää on että ulkomaailmalta piiloteltavaa on entistä enemmän...
Tämä espanjalaisen Sara Mesan teos on kirjailijan ensimmäinen suomennos (suom. Einari Aaltonen) mutta tuotantoa näkyy löytyvän jo useampi kirja. Ja tämä on pienoisromaani monessakin mielessä, tiivis kertomus mahtuu alle 150 sivuun, tapahtumapaikat ovat pieniä ja rajattuja ja henkilöitä vain kaksi, mutta leppoisammissakin kohtaamisissa ulkomaailma on jatkuvasti painostvana läsnä, ja henkilöiden sisälläkin on epävarmuutta ja määrittelemätöntä uhkaakin.
Psykologinen realismi on hyvin kohdillaan, ja vaikka tämä onkin kertomus epätavallisesta ystävyydestä, leijuu kirjassa surumielinen tunnelma, koska ainakin lukijalle, ja vaihtelevasti henkilöillekin, on selvää että tämä ei tule jatkumaan loputtomiin, kyse on vain milloin ja miten tämä päättyy ja kuinka huonosti. Joskin samalla koulukiusaamisteema, johon kirjan nimi viittaa, jäi lopulta aika irralliseksi, lähinnä taustaksi miksi Kohta on puistossa...en varmaan olisi jäänyt sitä kaipaamaankaan jos se ei olisi ollut kirjan nimessä (joka on ehkä suht uskollinen alkukieliselle, 'Cara de pan', mutta englanninnoksen 'Among the Hedges' on ehkä parempi).
Kirja herätti ajatuksia julkisesta tilasta, kenellä on oikeus olla siellä ja kenen on parempi olla poissa silmistä. Kohta ajattelee paljon tiloja, miten olla eri paikoissa huomiota herättämättä ja kuinka kauan missäkin voi olla, ja Vanhakin on selvästi tutustunut usein samaan problematiikkaan, toistuvasti huolestuen ettei ole rasittava (mieleen tuli yksi ajoittain tapaamani lievästi kehitysvammainen henkilö, joka samaan tapaan oli toistuvasti huolissaan asiasta, ja joka ei varmaan myöskään ollut kovin tervetullut monissa paikoissa...ja olihan hän ajoittain hieman rasittava, entäs sitten?).
Ja mietin aika ajoin näkemiäni vihamielisiä "ratkaisuja" mm. penkkien poistamiseksi julkisista tiloista etteivät epätoivotut ihmiset voisi nukkua niillä, ja pariakin tuttua jotka ovat FB:ssa (ja varmaan muuallakin) valittaneet että on vaikea löytää mistään istumapaikkoja, kun terveydentila on kuitenkin sellainen että ei voi kävellä tai seistä pitkiä aikoja, ja penkit julkisissa tiloissa ovat varsin olennaisia että ylipäänsä voi mennä jonnekin.
Niin, kenellä on oikeus olla näkyvästi olemassa ja kenen kannattaa pysyä poissa kaikkialta?
Kiinnostava, hiottu teos, psykologinen ulottuvuus on hallussa mutta samalla henkilöissä tulee näkyviin myös laajempi yhteiskunta ja mitä se yksilöille tekee. En ollut tekijästä ennen kuullutkaan, mutta onhan tässä muutamankin bloggaajan kanssa ollut puhetta että espanjankielistä nykykirjallisuutta olisi hyvä saada suomeksi lisää, joten hyvä löytö kustantajalta; millaisia ne muut Mesan kirjat ovat?
Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (vähän kaukaa hakien mutta on sitä kuitenkin mukana).
Kustantajalta saatu arvostelukappale.
Tämäpä kuulostaa kiinnostavalta, täytyy harkita lukulistalle laittoa. Penkit julkisissa tiloissa ja yhteiskunnan vaikutus yksilöihin on puhuttavia aiheita.
VastaaPoistaTuo julkisten tilojen kysymys ja siihen liittyvät hyvin kyseenalaiset suunnitteluratkaisut ovat olleet omassa näköpiirissä esillä muutenkin viime aikoina, joten tämä ruokki hyvin siihen suuntaan ajatuksia, ja ihmisten kohtaamiset (tai kohtaamatta jäämiset) ennakkoluulojen läpi on toki myös aina ajankohtainen aihe...
PoistaNappaa toki luettavaksi.
Kustantaja ei tätä kirjaa löytänyt vaan suomentaja ehdotti sen julkaisemista.
VastaaPoistaVähän arvelinkin tuota, se on kai ihan yleistä että jos ei ole jotenkin muuten kansainvälisesti hyvin esillä oleva kirja, niin aloitteita ja ehdotuksia tulee usein suomentajien puolelta...
PoistaVaikka yritän vähän seurata espanjalaista kirjallisuutta, niin Sara Mesa on minulle ihan tuntematon kirjailija.
VastaaPoistaKävinkin vilkaisemassa blogissasi löytyykö Mesaa. Kirjailijan wiki-artikkelin mukaan englanninnoksiakin on tullut ihan hyvää tahtia viime vuosina, mutta varmaan espanjankielisiä kirjailijoita riittää paljon...
PoistaTämä aihe on askarruttanut minua aina koulutiloja miettiessä. Ne eivät ole olleet oppilaita varten ennen, mutta eivät ole kyllä nytkään.
VastaaPoistaYhä heikommin siedetään erilaisia ja käyttäytymiseltään poikkevia ihmisiä missään. Nuoret eivät saisi lämmitellä kauppakeskuksissa, ja eikös vartijat ole aika hanakoita viemään vaikka liian puheliaan, "häiritsevän", tyypin valvontakameroitten ulkopuolelle hakattavaksi, mitä toimintaansa he ovat kutsuneet "opetuksen antamiseksi".
Teema on tullut vastaan muutamassakin kontekstissa, kirkon piirissä tämä tietysti on mielessä, ja Emmauksen vapaaehtoisena tähän on kanssa kiinnitetty paljon huomiota...ja kirjastojen käyttäjänä (ja kun tuttavapiirissä on myös kirjastojen henkilökuntaa).
PoistaJa nyt tosiaan tuttuja jotka ovat kommentoineet noita penkkejä ja niiden puutetta...
Kiinnostava aihe kirjalle. Oppikouluajoiltani muistan miten vapaatunnilla menin tekemään saksantehtäviä Sankaripuistoon. Sinne tuli joku gubbe minua jututtamaan ja kehotti tekemään kotitehtävät kotona. Menin sitten torin laidalle jatkamaan tehtävien tekoa ja siihen tuli peräti poliisi, joka kehotti minua menemään joko kotiin tai kouluun. Selityksiini hän vastasi jollain tolhakkaalla uhkailulla. Koulussa ei ollut mitään erityistä tilaa vapaatuntilaisen oleskeluun. Sittemmin aloin käydä kirjaston musiikkiosastolla kuuntelemassa musiikkia, mikä osoittautui hyväksi tavaksi viettää vapaatunteja.
VastaaPoistaPaikallisessa S-marketissa norkoili muutamia vuosia sitten tietty ukkoporukka aina aamuisin kommentoimassa ohikulkijoita. He tulivat paikalle heti aamusta, ajoivat autonsa parkkihalliin ja tulivat turisemaan kaupan aulaan. Nykyään heitä ei siellä ole näkynyt, iltaisin on sitten koululaisia. Vastaanottokeskuksen väki oli myös penkeillä edustettuna silloin kun sellainen laitos täällä toimi.
Joo, harvassa koulussa taitaa olla mitään varsinaista oleskelutilaa just hyppytunteja varten (tai esim. ryhmätöitä) ja monessa muussa paikassa suhtaudutaan nuivasti...
PoistaMinulta mennyt tällainen ihan ohi, vaikka on enkkukäännöskin olemassa. Millään ei tule omaan tietouteen kaikkea, vaikka kuinka yritän seurata Brittien kirjamarkkinoita (joissa käännöskirjallisuus harvemmin saa samanlaista huomiota kuin kotimainen). Vaikuttaa tutustumisen arvoiselta kirjalta ja kirjailijalta. Meidän kirjastosta ei Sara Mesan kirjoja saa (ei varsinaisesti yllätä), joten täytyy laitella “saalistuslistalle”.
VastaaPoistaEnglanniksikin saattavat olla aika pieniä kustantajia: nyt kun kävin katsomassa niin tämän julkaisija Open Letter on Rochesterin yliopiston non-profit-kustantaja eli taitaa olla kanssa aika marginaalissa julkisuuden valokeilasta...kotimaassaan sitten jonkin verran näkyvämpi palkintojen yms kautta.
PoistaSuomessa Saara Särmä kirjoitti joskus Ylelle kolumnin tästä julkisen tilan problematiikasta. Hän toi esiin kapitalismin vaikutuksen: kaupat ja kauppakeskukset eivät siedä niitä, jotka eivät käytä rahaa eli tuota heille mitään. Kyllähän tämä ajan henki on koko ajan kiristynyt siihen, että jokaisen tulee olla mahdollisimman tuottava tai kohta ei muuten ole edes ihmisarvoa. Samaan aikaan hyvän ihmisen muotti on valkoisen keskiluokkainen. Jos poikkeaa siitä, alkaa työllistyminen todennäköisesti vaikeutumaan.
VastaaPoistaToivoisin seurakuntien nostavan tämän asian vielä vahvemmin esiin julkisuudessa. Joitain pieniä avauksia ev.lut.-kirkolta on muistaakseni tullutkin.
Tuo on kyllä tärkeä osa tätä debattia, että missä määrin tilankäyttöä ja kaupunkisuunnittelua tehdään kapitalismi edellä, kuinka paljon on paikkoja joissa voi olla ilmaiseksi ja millaisia ne ovat.
PoistaJa en tiedä kuinka paljon kirkoilla on tätä esillä julkisuudessa (tai jos on, kiinnostaako ketään) mutta sisäisesti asiasta toki puhutaan, juurikin koska monet kirkot ovat niitä harvoja julkisia rakennuksia joihin voi tulla ilman rahaa tai asiaa (jos voi).
Kiinnostava aihe tässä kirjassa.
VastaaPoistaToki monenlaisia aiheita tähän kahden henkilön erikoiseen ystävyyteen kietoutuu, mutta tuo julkisen tilan ongelma oli minulle kiinnostavin ja sellainen joka ei tällä tavalla niin usein kirjoissa tule esiin...
Poista