Loppuvuoden ja vuoden luetut

Tennessee Williams - Cat on a Hot Tin Roof

Aki Ollikainen - Kristuksen toinen tuleminen

Patricia Wentworth - The Clock Strikes 12

Sacha Guitry - N'écoutez pas, mesdames & Faisons une rêve

Joris-Karl Huysmans - Against Nature

Beryl Bainbridge - A Weekend With Claude

Alain Bosquet - Jumalan piina

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 2

David Mamet - Oleanna

Agota Kristof - La preuve

Agota Kristof - Le troisième mensonge

Graham Greene - Our Man in Havana

René Girard - La route antique des hommes pervers

Olivia Chevalier-Chandeigne - La philosophie du cinéma d'horreur

Gustave Thils - Christianisme sans religion?

Thaddée Matura - Le radicalisme évangélique

G.K. Chesterton - All Things Considered

Lloyd Weinreb - Natural Law and Justice

Conrad Pepler - Sacramental Prayer

E.M. Forster - Aspects of the Novel

Josef Pieper - Tradition

David Thomson - Political Ideas

Three Early Modern Utopias

Anthony Kenny - Faith and Reason

Quine & Ullian - Web of Belief

D.D. Raphael -The Paradox of Tragedy 

Kaarlo Havu & Johannes Huhtinen (toim.) - Ajatusten näyttämö

Taas ollaan vuoden lopussa, joten aika koota viimeisen kolmen kuun lukemisia (yllä), ja tarkastella myös koko vuoden luettuja (alla). Pitkän aikavälin tilastoja luetuista kaunoirjoista on koottu syksystä 2011, ja ollaan jo hyvin lähellä tuhannen kirjan rajapyykkiä, mutta ensi vuoteen menee.  

Kuten olen aiemmin maininnut, syyskuun alussa muutin Belgiaan, ja siinä sivussa sitten englanninkielisten kirjojen tarjontakin monipuolistui, mutta toki ranskalaisetkin ovat yhä hyvin mukana (Suomessa käynnistä on taas tovi, joten suomalaiskirjat ovat vähentyneet, vaikka hyllyssä niitäkin vielä odottaisi). Ja luenko tulevaisuudessa joskus jotain hollanniksi? Aika näyttää, nykyisin voisi kokeilla jotain helppoa sarjakuvaa...

	mies	nainen	x
englanti	149	137	1	287
suomi	95	58		153
ranska	99	39	2	140
saksa	49	13		62
japani	45	13		58
italia	48	2		50
venäjä	29	7	1	37
ruotsi	24	12		36
espanja	12	7	1	20
norja	12	5		17
tsekki	15	2		17
unkari	8	2	1	11
arabia	8	2	1	11
viro	8	2		10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
serbo-kroatia	3	2		5
muu			5	5
portugali	2	2		4
hollanti	1	3		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	642	323	17	982

-----------------------------------

Vuonna 2022 luin yhteensä 53 kirjaa kaunokirjallisuutta (ja runsaasti tietokirjoja ja sarjakuvia päälle, mutta niitä en ole erikseen tilastoinut).Vuonna 2021 luin 52 kirjaa, ja 2020 53 kirjaa, eli hyvin tasaisella tahdilla ollaan menty. Opintojuttuja yms on kuitenkin sen verran, että joidenkin menneiden vuosien yli sataan kirjaan pääsyyn ei ole mahdollisuutta...

Vuoden suosikkilukemiseksi tuli jo huudettua Agota Kristofin Isosta vihosta alkava trilogia, kaikki kolme tulivat tämän vuoden lukemisiin. Vuoden suosituksiksi voisin mainita myös vaikkapa Hornanperän uusi paholainen, Aivan kuin minua ei olisi ja A View of the Harbor, mutta oikeasti, hyviä kirjoja tuli monia muitakin.

Lukuhaasteena oli tänä vuonna vain sekalainen Helmet-haaste, jonka paketoin 49/50-kuntoon jo hyvissä ajoin lokakuussa, mutta viimeinen avoin kohta, 'Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana' on ollut saatavuusongelmainen: uusia kirjoja kielillä joilla luen runoutta ei kovin helposti löydy, enkä nyt sitten viitsi erikseen sellaista ostaa...

Tarkempiin aihepiireihin keskittyviä haasteita ei nyt muuten ollut, luen sitä mitä sattuu löytymään. 

 Sinänsä itsensä haastaminen on hyvä juttu, ja vähän aikaa sitten Hesarissa ilmestyikin Esa Mäkisen kolumni aiheesta, kuinka helppoa on ajautua lukemaan vain lisää sellaista mitä on ennenkin lukenut, ja vastaavasti sellaista, jonka olemassaolosta ei ole edes tietoinen, ei kovin helposti luettavaksi löydä...ja että vaikka niiden omien katvealueiden piiristä löytyisi ihan kohtalainenkin määrä myös, no, huonoja kirjoja, niin ovatpahan ainakin erilailla huonoja. 

Siinä mielessä olen myös näitä tilastoja ja infograafeja vuodesta toiseen laatinut: tulee kouriintuntuvammin esiin millaisia kirjoja päätyy luettavakseni (ja vastaavasti millaisia kirjoja ei).

 

Aloitetaan kirjallisuudenlajeista: Pitkä proosa pysyy yhä dominoivana lajina, mutta yhä pidetään kiinni ajatuksesta, että kaunokirjallisuus on muutakin kuin romaaneja, eli muillakin on edustuksensa.

Vaikka näytelmälukuhaaste onkin taputeltu loppuun jo aikaa sitten, niin ovat ne pysyneet silti luettavissa mukana (ja kivasti myös parissa muussa blogissa). Runot ovat sen sijaan jääneet kovin vähiin, niiden suhteen pitäisi kai taas yrittää vähän aktivoitua.

Lukukielissä olen pyrkinyt suunnilleen tasapainottelemaan suomen, englannin ja ranskan välillä, nyt tuli suomeksi luettua vähän vähemmän kuin muuten. Ja tietysti kullakin kielellä alkukielinen dominoi, mutta kyllä minä niitä käännöksiäkin.

Pitkällä aikavälillä ranskaksi luettujen lohko kasvaa pikkuhiljaa, samalla kuin suomeksi luettu käännöskirjallisuus jatkaa kutistumistaan, mutta kyllä se yhä on suurimpana lohkona ja pysynee sellaisena vielä pitkään. 

Tuleeko tuleviin listoihin lisää ruotsia tai, herraparatkoon, hollantia? No, ei kannata ainakaan henkeä pidätellen odottaa...

Sukupuolijakaumassa tapahtuu pienimuotoista heilahtelua, tällä kertaa vähän enemmän naiskirjailijoita kuin pitkällä aikavälillä. Luetaan kirjoja alkukielillä, ja lajityypeistä romaanit hyvin edustettuna -> lisää naiskirjailijoiden kirjoja.

Alkukielivalikoimassa ranskankielinen kirjallisuus nousi taas suurimmaksi osuudeksi, pitkällä aikavälillä se pysyy yhä kolmantena kielenä englannin ja suomen jälkeen, joskin välimatka kuroutuu pikkuhiljaa. Muissa kielissä ei ole suuria muutoksia, niihin tulee satunnaisia osumia...

Vaan myönnän etten ole ihan tyytyväinen tuohon, että vuoden lukemisista kolme neljäsosaa tulee kolmesta kielestä ja kaikki muut ovat viimeinen neljäsosa. Tähän täytyy taas vähän kiinnittää huomiota.

Voisi miettiä myös millä kielillä ei ole vielä mitään edustusta: maantieteellisesti läheisistä voisi huomata vaikkapa saamen ja liettuan, Euroopassa muuten esim. romania, baski tai ukraina...ja aasialaisissa kielissä aukkoja vasta onkin (ei hindiä, thaita, malaijia, vietnamia, koreaa...)

 

Mieskirjailijoiden alkukielijakauma vastaa aika lailla yhteistä kielijakaumaa: muut kuin kolme pääkieltä muodostavat hieman suuremman osuuden, ja pitkällä aikavälillä ranskankieliset kirjailijat menivät suomalaisista ohi, toiseksi suurimmaksi kieliryhmäksi.

Naisten kielijakaumassa jatketaan tuttua trendiä, että luen naiskirjailijoita lähinnä alkukielillä, harvakseltaan käännöksinä. Mutta tänä vuonna kielivalikoima kuitenkin kasvoi kahdella, islanniksi ja persiaksi kirjoittavien naiskirjailijoiden olemassaolo tuli todetuksi. Väitän silti että työläänä pysyy tämän graafin monipuolistaminen (mutta tavoittelemisen arvoista se silti toki on).

Tulevana vuonna, öö, uusi Helmet-haaste on taas julistettu, ja joitain siihen sopivia kirjoja on tullut jo huomioitua. Muuten ei ole suuria temaattisia linjoja suunnitteilla, paljon on kiinnostavalta vaikuttavia kirjoja lukemista odottamassa (mutta runoihin voisi taas vähän panostaa lisää).

Graham Greene - Our Man in Havana (Miehemme Havannassa)

 

Jim Wormold on englantilainen pölynimurikauppias Havannassa, hyväntahtoinen mutta aika väritön: bisnekset sujuvat vaatimattomasti mutta kuitenkin, ja muutenkin elämä Kuubassa on vakaata...kunnes eräs ilta hänet rekrytoidaan brittitiedustelun salaiseksi agentiksi. Wormold on uudesta tehtävästään varsin pöllämystynyt, eikä oikein tiedä mitä hänen oikein on tarkoitus tehdä, mutta kulukorvaukset ovat näppäriä kun aikuistuvalla tyttärellä on varsin kallis maku, joten Wormold alkaa laatia tekaistuja raportteja huolestuttavasta poliittisesta liikehdinnästä Kuubassa ja keksii joukon yhteyshenkilöitä (jotka tietysti myös tarvitsevat omia kulukorvauksia). Mutta mitäs kun yksi näistä keksityistä agenteista löytyykin kuolleena, ja vaikuttaa siltä että Wormoldin tekemiset ovat alkaneet kiinnostaa monia salaisia tahoja...

Okei, vaikka lukemissani Graham Greenen kirjoissa on yleensä aika surumielinen tunnelma, suuria eksistentialistisia kysymyksiä jne (kuten viimeksi lukemassani Kunniakonsulissa), niin on niissä ollut myös vaihtelevia määriä huumoria mukana, mutta en juuri odottanut ihan näin koomista teosta: Miehemme Havannassa on tyylipuhdas farssi. Toki hyvin pisteliäs farssi, jossa esitetään myös moraalisia kysymyksiä poliittisen pelinappulan kokemuksista, ja sympatioiden jakautumisessa on itse asiassa samaa henkeä kuin tuossa Kunniakonsulissa: edessäsi oleva mies saattaa uhata sinua aseella tai yrittää myrkyttää sinut, mutta silti tähän suhtaudutaan sympaattisemmin kuin niihin kaukaisiin tahoihin joille olet agentti 59200/5, miehemme Havannassa (itse asiassa tuli mieleen että kuinkakohan paljon tämä on inspiroinut Gaimanin ja Pratchettin kirjaa Hyviä enteitä...Noidanmetsästäjäarmeija toimii aika lailla samalla tavalla kuin Wormold, ja Crowleyn ja Aziraphalen suhteissa on kaikuja tämän agenttipelin dynamiikasta).

Greenellä tunnetusti on myös taustaa salaisen palvelun piiristä, ja kirjan esipuheessa mainitaan myös kirjailijan tarkka vainu maailmanpolitiikasta: tämä kirja ilmestyi syksyllä 1958, ja pari kuukautta myöhemmin havanna päätyi Castron vallankumouksellisten haltuun (ja vastaavia hyviä ajoituksia oli muitakin, Greene suosii tapahtumapaikkoina kylmän sodan rintamalinjoja, mielellään ennen kuin niissä varsinaisesti leimahtaa).

Mutta joo, poliittisista ja filosofisistakin ulottuvuuksista riippumatta tämä on ensisijaisesti farssi, hyvää viihdettä ilmaisun kaikissa merkityksissä.

Agota Kristof - Le troisième mensonge (Kolmas valhe)

 

Tämän vuoden lukukokemusten huippuja on tämä Agota Kristofin trilogia: toukokuussa luin esikoisromaanin Iso vihko, ja alkukuusta luettu jatko-osa La preuve jatkoi korkealla tasolla ja päättyi sen verran kiinnostavasti ja avoimesti, että jatkoa piti saada: ja yställisesti kolmas osa odotti Oxfamin hyllyssä ostajaa, joten mukaan ja luettavaksi. Uudemmissa ranskalaispainoksissa kaikki kolme kirjaa löytyvät usein yhteisniteenä, suomeksi näitä kahta jatko-osaa saataneen odottaa ensi vuodeksi.

Tietysti nimi tuli myös nyt esiin Hesarin listatessa kirjoja, joita hävitetään pois Moskovan kirjastoista, mukana siis myös Iso vihko. Ja täytyy kyllä todeta että sen tulkitseminen HLBT-propagandaksi vaatii aika hurjaa tulkintaa, vaikka se saattaa tietysti olla muullakin sisällöllään olla nyky-Venäjällä ärsyttävä...

Joka tapauksessa siis se jo yksittäisenä kirjana on yhä erinomaisen vaikuttava teos, ja nämä kaksi jatko-osaa (jotka eivät ole mitenkään itsenäisiä, edellisten osien lukemista odotetaan) lisäävät kokonaisuuteen sen verran uusia kerrostumia, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa: rohkenen sanoa, että trilogia on mestariteos. 

Mutta tähän kohtaan taas 

SPOILERIVAROITUS

heille jotka eivät edellisiä osia ole lukeneet.

Koska ei tästä voi paljoa sanoa kommentoimatta edellisiä...

 

 

Kirjan nimi vihjaa taas, että epäluotettavuudella on yhä suurempi osa kirjassa, käänne alkupuolen vain ehdottomien objektiivisten tosiasioiden dokumentointiin. Toinen osa tosiaan paljasti, että kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, että kertoja ei ole ollutkaan rehellinen...ja tästä päästään tähän kolmanteen teokseen, jossa rajan ylittänyt Claus, joka onkin oikeasti Lucas, kohtaa taaksejääneen veljen, Klausin. Ja samalla selviää kummankin omat tarinat, monimutkainen suhde ja miten se on johtanut siihen tilanteeseen josta Iso vihko kertoo, ja miksi se ei vastaa tapahtunutta (ovatko nämäkään kertomukset luotettavia? Ehkä eivät, mutta ainakin ne ovat koherentteja keskenään).

Velisuhde on tosiaan ollut hankala, ero on tapahtunut jo paljon aiemmin ja kumpikin on selvitellyt kaipaustaan ja yksinäisyyttään miten on tainnut, mutta kohtaaminen ei myöskään ole mitenkään lämmin. Ja mieleen tulee kuinka paljon tämä hankala suhe kuvastaa laajempaa sosiaalista ja poliittista tilannetta, jossa kirjat on kirjoitettu. Kuten tunnettua, Agota Kristof pakeni 21-vuotiaana (siis muutaman vuoden vanhempana sentään kuin Claus, vaikka samanikäinen kirjojensa kaksosten kanssa onkin) Unkarin kansannousua seurannutta neuvostomiehitystä Sveitsiin, jossa asui seuraavat vuodet. Iso vihko julkaistiin 1986, jolloin rautaesirippu oli yhä pystyssä ja Unkari sen toisella puolella, ja La preuven aikaan 1988 rajat erottivat yhä, joskin rakoilevasti, mutta tämän kirjan aikaan 1991 poliittinen tilanne oli jo hyvin erilainen, rajat avautuivat, ja länteen paenneet saattoivat palata kotikonnuille tapaamaan taakse jääneitä...

Mutta myllerryksissä objetiivisille totuuksille ei juuri ole ollut tilaa, selviäminen on valehtelua, mutta poliittinen vapautuminen ei aina poista tarvetta valheille, ja heillä jotka lähtivät ja heillä jotka jäivät on ollut omanlaisensa kamppailunsa ja katkeruutensa, ja sekin lienee yleismaailmallinen osa myös myöhemmissä ihmisiä jakavissa konflikteissa, kirja ei menettäne ajankohtaisuuttaan ihan heti.

Mielenkiintoinen tvisti on myös osoittaa, että vaikka Iso vihko olikin monella tapaa hyvin karu teos niin tyyliltään kuin tapahtumiltaan, se onkin ollut toiveajattelun tulos, kuvittelua että olisi edes näin eikä niinkuin todella oli...

Samalla se herätti miettimään myös omaa asemaani lukijana: saatoin blogata siitä kommentoiden sen ajankohtaisuutta ja kuinka se esitti järkyttäviä ihmiskohtaloita, mutta miten minun pitää suhtautua nyt tähän uuteen kerrostumaan jossa sen rehellisyys on haastettu, jossa se on esitetty toivekuvana?

Mieleen tuli aikoinaan lukemani toinen vaikuttava post-kommunistinen ruumiinavaus, Jachym Topolin The Devil's Workshop (jonka soisin yhä tulevan joskus suomeksi, vink vink esim. Tammi, kun kerran nyt nämä Kristofitkin julkaisette) ja sen kommentointi kauhuturismista. Onko kauhuturismi värittänyt omaa lukemistani, tapaa jolla peilaan kirjan tapahtumia niin kommunistisiin diktatuureihin kuin nykyiseen Ukrainan sotaan? Kuinka paljon tarinoiden pitää muuttua, että niistä tulee ulkopuolista minua koskettavia, onko valehtelu suojautumiskeino myös minua vastaan?

Certains d'entre nous recevaient des lettres que les infirmières leur distribuaient ou leur lisaient quand ils n'étaient pas capables de le faire. Plus tard, ceux qui n'étaient pas capables de lire, je leur lisais leurs lettres quand ils me le demandaient. En général, je lisais exactement le contraire de ce qui était écrit. Cela donnait par exemple : "Notre cher enfant, ,e guéris surtout pas. Nous sommes très bien sans toi. Tu ne nous manques pas du tout. Nous espérons que tu resteras où tu es, car nous n'avons aucune envie d'avoir un handicapé chez nous. Nous t'embrassons tout de même un peu, et sois sage, car ceux qui s'occupent de toi ont bien du mérite. Nous n'en ferions pas autant. Nous avons de la chance que quelqu'un d'autre fasse pour toi ce que nous devrions faire, car nous n'avons plus de place pour toi dans notre famille où tout le monde est en bonne santé. Tes parents, tes sœurs, tes frères." 

Celui à qui j'avais lu sa lettre me disait: "L'infirmière me l'a lue autrement, ma lettre."

Je disais: "Elle te l'a lue autrement, parce qu'elle ne voulait pas te faire de peine. Moi, je t'ai lu ce qui est écrit. Tu as le droit de savoir la vérité, je pense."

Il disait: "Oui, j'en ai le droit. Mais je n'aime pas la vérité. C'était mieux avant. L'infirmière avait raison de me lire la lettre autrement.

Il pleurait. 

Kaarlo Havu & Johannes Huhtinen (toim.) - Ajatusten näyttämö

 

Bongasin Gaudeamuksen katalogista tämän kiinnostavan kuuloisen tietokirjan, jonka yhdeksän artikkelia keskittyvät julkisen keskustelun varhaisvaiheisiin 1500-1700-luvun Euroopassa. Kirjapainotaito oli luonut uudenlaiset edellytykset väittelyiden leviämiseen julkisiksi, ja monet toimijat aktiivisesti hyödynsivät tätä väittelyjen uutta dynamiikkaa ja myös sen tuomaa uutta julkisuuden henkilön auktoriteettia, joka ei välttämättä ollut yksi yhteen hierarkkisen aseman kanssa (alkaen Martti Lutherista ja Erasmus Rotterdamilaisesta). Ja väittelyiden aiheina oli niin politiikka kuin uskonto, ja usein yhteenkietoutuneina, mutta myös varhainen lääketieteellinen keskustelu portugalinkielisessä maailmassa tuo luonnontieteiden näkökulman kirjan aiheeseen.

Kirjapainotekniikka oli tosiaan tuonut uusia medioita käyttöön, ja erityisen suosittuja olivat erilaiset pamfletit. Monet aikakauden kirjoittajat saatetaan nykyään muistaa enemmän kirjoistaan (jos sellaisia oli) mutta tämä ei sinänsä usein vastaa aikalaiskäsityksiä, moni kirjoittaja tunnettiin ennemmin räväköistä pamfleteista ja muusta ephemera-kirjallisuudesta (teoksessa käsittelyssä on myös aikakauslehtiä, katekismuksia, katedraalikoulun oppilaskirjoituksia...)

Toki myös klassinen retoriikka oli voimissaan, mutta formaatista riippumatta aikakaudella korostui voimakas vastakkanasettelu: paitsi asiat myös henkilöt riitelivät, tärkeää oli voittaa väittely, ja synteesit ja yhteisymmärrykset olivat vain harvojen intresseissa.

Ihan hakematta tulee mieleen kirjan aihepiirin yhteydet nykyaikaan: uusi tekniikka muuttaa julkisen keskustelun dynamiikkoja, vastakkainasettelut korostuvat, ja silloinkin kun kirjoitukset on nimellisesti tarkoitettu väittelyn toiselle osapuolelle, käytännössä ne on suunnattu omille kannattajille eikä niissä yleensä edes pyritä varsinaisesti keskustelemaan, tekemään omia kantoja ymmärrettäväksi toisille saati sitten ymmärtämään muita. Ihan kuin olisin nähnyt vastaavaa ihan kohtuullisen usein eri sosiaalisissa medioissa...

Ja tämä yhteys kyllä tuodaan kirjassakin esiin (ja liekö se jopa raison d'être kirjalle?), julkisen keskustelun ja "keskustelun" problematiikka toistuu tunnistettavasti, ja ironinen ristiriita uusien tekniikoiden mahdollistaman ihanteellisen vapaan ajatustenvaihdon ja sen todellisen käytön välillä tarjoaa kyllä materiaalia piikittelylle.

Itseäni on tietysti kiinnostanut myös sanan- ja julkaisuvapauden teema joka on blogissa ollut kohtalaisen paljon esillä: tässä kirjassa se on keskiössä viimeisessä luvussa 1700-luvun Ruotsista (Peter Forsskål ja Anders Chydenius ovat isoimmin esillä, torilla tavataan), joskin sitä sivutaan toki myös monessa muussa artikkelissa, kuka saa juliksesti sanoa, mitä ja miten, ja tuleeko kuulluksi. Tämä problematiikka oli tietysti hyvinkin ankara, ensimmäiset merkittävät vaatimukset julkaisuvapaudesta nousevat esiin vasta 1600-1700-lukujen vaihteessa eli usean artikkeleissa käsitellyn aiheen jälkeen, ja sillä oli vielä pitkä ja kivinen tie kuljettavana...

Varsinaisesti populaari historiakirja tämä ei kai edes yritä olla, mutta artikkelit ovat silti sen verran selkeitä että minunlaiseni harrastelijakin niitä lukee, akateeminen jargon on pidetty minimissä. Aiheet keskittyvät usein tiukasti rajattuihin aihepiireihin ja tapahtumiin, mutta kiinnostavasti niistä löytyy relevanssia myös nykyaikaan: luonnollisesti lukijalta odotetaan kiinnostusta julkisen keskustelun, vallankäytön, tiedonvälityksen, sananvapauden yms. teemoihin...

Pari mietityttävää kohtaa löytyi kuitenkin. Artikkelissa jesuiitoista ja klassisesta retoriikasta esiin nostettiin alusta lähtien aktiivinen toiminta yliopistoissa, sekä käytäntö jossa jesuiitat ovat sitoutuneita koko sääntökuntaan eikä yksittäiseen luostariin, mikä mahdollisti yksittäisten jesuiittojen siirtymisen sääntökunnan talosta toiseen tarpeen mukaan, ja näiden käytänteiden tehokkuutta kontrastoitiin vanhempiin sääntökuntiin kuten dominikaaneihin ja fransiskaaneihin. Paitsi että kyseiset käytänteet olivat olleet dominikaaneilla ja fransiskaaneilla mukana jo kolmen vuosisadan ajan, joten kontrasti ei toimi...vaikutti siltä että kirjoittaja sekoitti aktiiviset veljet kontemplatiivisiin munkkeihin, esim. benediktiineihin tai sistersiineihin, tai ei, herraparatkoon, tullut edes ajatelleeksi että näiden välillä olisi jotain eroa...   

Tai Rooman ryöstöä 1527 ja sitä seurannutta debattia käsitteleässä artikkelissa: "Verrattuna nykyiseen keskusteluun, jossa vedotaan yleismaailmallisiin arvoihin, kuten ihmisoikeuksiin, luonnon säilyttämiseen tai taloudelliseen yhdenvertaisuuteen, vuonna 1527 ratkaisevia olivat teologiset kysymykset ihmiskunnan tulevaisuudesta Jumalan valmiiksi säädettyjen arvojen toteuttajana." Mahtoiko kirjoittaja tulla edes ajatelleeksi, että esittämänsä "yleismaailmalliset" arvot eivät ole yhtään sen yleismaailmallisempia kuin mitä teologiset kysymykset olivat 1527 (tai oikeastaan mitä ne ovat nykypäivänäkään)... 

Mutta nämä ovat kuitenkin vain sivujuonteita varsinaisesti käsitellyille aiheille, joten en anna sen enempää häiritä. 

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Agota Kristof - La preuve (Todiste)

 

Toukokuussa luin Agota Kristofin esikoisromaanin Iso vihko, ja se kolahti kyllä sen verran lujaa, että trilogian toinen osa piti hankkia luettavaksi (kolmatta osaa ei vielä ole, mutta se nousi kyllä haettavaksi jahka ranskankielisiä kirjavalikoimia pääsen seuraavan kerran penkomaan).

Ja nythän Isosta vihosta oli tullut uusi suomenkielinen painos Keltaisessa kirjastossa, joten se on näkynyt taas blogeissa ja muualla kirjakeskusteluissa, ja tämä aiemmin suomentamaton Todiste on kuulemma tulossa ensi keväänä.

Vaikka kyseessä onkin trilogia, niin tuo ekan osan voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Tämä sen sijaan on ehdottomasti toinen osa, kirja alkaa tarkalleen siitä tilanteesta mihin edellinen päättyi, ja itse taas päättyy sen verran avoimesti, että kyllä, seuraavakin osa on luettava. 

Koska kirjasta on aika vaikea sanoa mitään viittaamatta siihen mitä edellisessä (erityisesti sen lopussa) tapahtui, on tässä kohtaa

SPOILERIVAROITUS

heille jotka eivät ole vielä Isoa vihkoa lukeneet

Tuntuu että ranskankielisessä nimessä on sanaleikki: 'La preuve' on 'todiste', mutta hyvin lähellä oleva sana 'l'épreuve' taas 'koetus'. Kaksoset Claus ja Lucas olivat edellisessä kirjassa harjoittaneet itseään sietämään nälkää, kylmää, loukkauksia, sitä mitä kovalla maailmalla on tarjottavana, mutta koko kirjan ajan kaksoset olivat tehneet kaiken yhdessä: nyt oli aika opetella uusi asia, ero toisesta. 

Claus oli ylittänyt tarkkaan vartioidun rajan, ja Lucas jää isoäidin mökkiin. Sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen on koettelemus, mutta omalla tavallaan elämä palautuu raiteilleen, ja kun Claus puuttuu ja Lucas kasvaa nuoreksi mieheksi, elämään tulee enemmän tilaa muille ihmisille: kaksoset eivät enää muodosta omaa tiivistä yksikköään muuta maailmaa vastaan. Ystävyyksiä muodostuu, ja erityisen tärkeäksi tulee nuori koditon nainen Yasmine ja tämän pieni vammainen poika Mathias...

Ja kuitenkin Lucas odottaa Clausin paluuta ja kirjoittaa yhä vihkoihin kaikkea mitä elämässä tapahtuu, yhä samalla hyvin toteavalla ja tosiasioihin keskittyvällä tyylillä (eli kirjan kielellinen ilmaisu pysyy yhä varsin samanlaisena kuin edellisessä osassa). 

Ympäröivästä, suljetusta ja totalitaristisesta yhteiskunnasta (joka on yhä selvimmin luettavissa sodanjälkeiseksi Unkariksi) tulee jonkin verran enemmän uutisia, vaikka mitään paikannimiä tai muuta tarkempaa mainitaan. Ja mielenkiintoinen kerronnallinen ratkaisu on, että vaikka yhteiskunnan kauhuistakin tulee enemmän juttua (niin moni on vankilassa, niin paljon on kiellettyä, niin moni kuolee arveluttavissa olosuhteissa) niin konkreettisina tekoina tämä pysyy poissa kuvasta, nimillä esiintyvät aktiiviset henkilöt ovat pääsääntöisesti ystävällisiä ja eettisiäkin, terrorin ja sorron takana ovat nimettömät ja kasvottomat voimat...mutta kerrotaanko kaikkea?

Vaikka Lucas ja Claus ovatkin vihkoon kirjoittamissaan asioissa pyrkineet ehdottomaan totuudenmukaisuuteen ja objektiivisuuteen, kirjassa tulee kyllä ilmi, että ilmaisussa on kyllä aukkoja, kaikkea ei ole kerrottu, objektiiviset faktat saattavat johtaa harhaan...

Ja lisäksi ihmettelin kirjan alkupuolella, että vaikka Claus onkin kadonnut, niin kummasti oikein kukaan muu kuin Lucas ei tunnu tätä kaipaavan tai edes viittaavan tämän katoamiseen millään tavalla...ja, no, kirjan loppupuolella alkaa jo vahvasti ihmetellä että kuinka suuri osa tästä tai edellisestä kirjasta onkaan oikeasti luotettavaa kerrontaa, mitä on tapahtunut ja mitä ei...(spoileri, maalaa teksti hiirellä näkyviin). Se seuraava osa täytyy tosiaan etsiä luettavaksi. Hakekaa te tämä jahka se suomeksi ilmestyy, ja sitten kun olette Ison vihon jo lukeneet.

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 14. luukku

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin 14 luukkuun! Postaus on osa blogeissa kiertävää joulukalenteria, jonka eilisessä luukussa juhlittiin Kirsin Book Clubissa, huominen luukku taas avautuu Tuulevin lukublogissa. Koko kalenterin osallistujalista löytyy Ankin kirjablogissa.

 

Jouluun kuuluvat myös joululaulut, paitsi itse laulettuna myös kuunneltuna, ja niinpä adventtiaikaan kuuluu kaivella kuunneltavaksi monenlaista joulumusiikkia: taso saattaa olla hyvinkin vaihteleva, mutta kuitenkin. Ja tänään tutustutaan joululauluihin, tai yhteen joululauluun ja sen lukuisiin versioihin.

Musiikista ei ole kuvia, Leuvenin joulukoristeista kyllä

Viime vuonna adventin alla eräässä nettikeskustelussa pohdittiin erikoisia ja epätyypillisiä joululauluja, ja siinä yhteydessä huomioin että parikin sellaista legendaarista artistia, joita ei normaalisti yhdistäisi joululauluihin, ovat yksittäisen sellaisen kuitenkin levyttäneet: saksalainen krautrock-yhtye Can ja japanilainen noise-artisti Merzbow. Ja levytetty laulu on vieläpä sama, itävaltalaisten Franz Gruberin ja Joseph Mohrin alunperin joulumessuun 1818 laatima Jouluyö juhlayö / Silent Night / Stille Nacht.

Ja lähdin sitten koluamaan tätä polkua, millaisia muita versioita tästä löytyy. Nopeasti havaitsin, että jos jollain joululevyllä on ylipäänsä perinteisiä joululauluja, riippumatta siitä oliko lähestymistapa niihin perinteinen tai ei, mukana oli lähes aina Jouluyö juhlayö : eri versioita on kirjaimellisesti satoja ja mahdollisesti tuhansia, enemmän kuin mistään muusta laulusta. Rohkenisin veikata että ylipäänsä se lienee yksi kaikkien aikojen useimmin levytetyistä lauluista: ihan aiheesta UNESCO määritti vuonna 2011 sen aineettomaksi kulttuuriperinnöksi.

Näitä lukuisia versioita kuunnellessa kiinnostava huomio oli myös, että huolimatta hyvin laajasta tyylillisestä vaihtelusta, laulu pysyi itsenään, melodia tunnistettavana, ja kuinka niin moni ikonoklastinenkin taiteilija lähestyi sitä hillitysti kunnioituksella, joskus suhteellisesti ottaen, mutta kuitenkin: laulussa yhdistyy pyhä yksinkertaisuus ja peräänantamaton hartaus (vertailuksi, toinen varsin suosittu joululaulu oli Valkoinen joulu / White Christmas, ja siitä löytyy paljon rajumpia dekonstruktioita.)

 

Leuvenin vanha kaupungintalo on valoisallakin säällä vaikuttava näky

 

Valikoin näitä versioita lopulta 27 kiinnostavaa, niin monenlaisia perinteisempiä kuin radikaaleja uudelleentulkintoja, ja soitatin niitä viime vuonna adventtikalenterina Facebook-tutuille. Ja nyt kokoan ne tänne teidän nautittavaksenne (ja mainitsen nimeltä levyjäkin joilta nämä löytyvät, osa on ehkä fyysisinä kappaleina keräilyharvinaisuuksia, mutta YouTuben, Spotifyn yms syövereistä löytyy ja useimmat on suositeltavia).

 

Koko soittolista.  

Ernst Wolff - Stille Nacht (levyltä German Christmas Songs)

Aloitetaan varsin perinteisellä, folkloristisella otteella 50-luvulta.

Mahalia Jackson - Silent Night (levyltä Songs for Christmas: Silent Night)

Mahalia Jackson on tietysti gospelin se laulaja johon muita tavataan verrata. Joskin vaikka arvostankin artistia, olin hieman epäilevä mahtaako Jouluyö olla paras valinta repertuaariinsa, onko Jacksonilla liikaa tunnetta ja melismaa yksinkertaiseen ja rauhalliseen lauluun...

Kuulemisen arvoinen klassikkoesitys kuitenkin, vaikkei ehkä tyypillisin.

Tapani Rinne - Silent Night (Jouluyö, juhlayö) (levyltä Silent Night)

Jazzissa tietysti on pitkät perinteet standardien tulkinnassa: otetaan tuttu melodia ja aletaan leikitellä sillä, improvisoiden tai muuten sovittaen kunkin artistin omaan estetiikkaan. Niinpä monenlaisia jazz-versioita löytyy, ja toisaalta monet tässä esitellyt ei-jazz-versiot perustuvat samaan standardi-ideaan.

Tässä Tapani Rinteen versio.

 

 

Can - Silent Night (singleltä Silent Night)

Tämä oli siis toinen niistä versioista, jotka inspiroivat tutustumaan Jouluyön versioihin: legendaarisen krautrock-yhtye Canin joulusingle. Have yourself a motorik little Christmas.  

Merzbow - Silent Night (levyltä The Christmas Album (eri esittäjiä)

Ja sitten se toinen, artisti jota arvostan (enemmän "hienoa että on olemassa ja tekee omaa juttuaan" kuin "haluan kuulla koko tuotantonsa" -mielessä), japanilainen noise-muusikko Merzbow.

Kappaleen konteksti on myös jännä: 90-luvun puolivälissä jotkut Sony -levy-yhtiössä keksivät, että olisi hienoa tehdä kokoelmallinen perinteisiä ja rakastettuja joululauluja eri artistien esittäminä, vähän Phil Spectorin joululevyn hengessä. Ja näin syntyi The Christmas Album, hyvin perinteisellä kannella (joka näkyy videossa). 

Pikkuseikka, jota levyn ulkoasussa ei vinkata, on että esittäjäkaartiin on haalittu varsin aggressiivisen kokeellisia muusikoita, joten musiikillisesti lopputulos on...mielenkiintoinen. 

Mutta Merzbow päätyykin tuplatrollaukseen, Jouluyö-versionsa ei edusta artistin tavallista tyyliä, vaan on huomattavasti rauhallisempi ja eteerisempi (suhteellisesti ottaen tietysti, ja ainakin aluksi).

-M- & Michel Legrand - Douce nuit (levyltä Noël! Noël!! Noël!!!)

Tunnettu elokuvasäveltäjä ja orkesterijohtaja Michel Legrand on myös tehnyt levyn, jolla joukko nimekkäitä laulajia ja Legrandin orkesteri esittävät perinteisiä joululauluja. Ja tietysti mukana on Jouluyö, esittäjänä pop-rock-laulaja -M- (aka Matthieu Chedid).

Los Straitjackets - Silent Night Rock (levyltä Yuletide Beat)

No, jossain päin maailmaa jouluna voi surffata, joten miksei siis olisi surf rock -joululauluja.

Nina Hagen - Stille Nacht

Nina Hagenilla on omasta takaa sen verran tyylillistä vaihtelua, että voisi varmaan tehdä tusinan versioita Jouluyöstä tarvitsematta toistaa itseään. Mutta tietääkseni Hagen ei ole levyttänyt joulumusiikkia, mutta tämä tv-esitys vuodelta 1992 löytyy.

Naomi & Goro - Silent Night (levyltä Presente de Natal)

Tämä kappale osui viimevuotisessa joulukalenterissa itsenäisyyspäivään, koska levyn kannessa on Suomen lippu. 

Se, että versio on japanilaista bossa novaa, on ihan vaan plussaa.

Philippe Renaux - Douce nuit (levyltä Noëls cosmiques)

70-luvulla ja 80-luvun alussa tuli paljon näitä syntikat=cool -levyjä, joilla tutkittiin ja esiteltiin uusien instrumenttien mahdollisuuksia, ja yksi tapa on tietysti tehdä syntikkaversioita tutuista joululauluista...mutta harva on yhtä kosminen kuin tämä Philippe Renaux'n tulkinta.

Mutta sehän on hyvinkin sopivaa, koska teologisesti Jumalan Inkarnaatio Ihmiseksi on relevanttia paitsi ihmisille, myös koko luomakunnalle: joulu on kosminen tapahtuma. Pierre Teilhard de Chardin hyväksyisi estetiikan.

Hakan Ali Toker - Silent Night (wrong take 2) (levyltä Christmas Songs All Wrong)

Luulenpa, että moni ammattimuusikko esittämässä kevyttä viihdettä ravintoloissa jne. saattaa arvostaa ettâ on keikka, muttei välttämättä samojen joululaulujen esittämistä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...jolloin houkutus tehdä jotain pianisti Tokerin tyylistä saattaa nousta pintaan (levyllä on kolme versiota Jouluyöstä, ja muutama muista tunnetuista joululauluista).

 

Shawn Lee's Ping Pong Orchestra - Silent Night (levyltä A Very Ping Pong Christmas: Funky Treats from Santa's Bag)

Ehkä Jouluyö ei ole se kaikkein ilmeisin kappale tehdä funk-versio, mutta sellaista sattuu (ja tässä myös koko levy on erinomaisen viihdyttävä myös heille jotka eivät normaalisti joulumusiikista perustaisi)

 

Barbra Streisand - Sleep in Heavenly Peace (Silent Night) (levyltä A Christmas Album)

Hyvä esimerkki mitä sanoin, että Jouluyö kutsuu monia esittäjiä tekemään siitä hillityn ja kunnioittavan version, silloinkin kun muissa saatetaan revitellä enemmän. Kuten tässä: Barbra Streisandilla on taipumusta vokaaliakrobatiaan, joskus avantgarden laitamille (kyllä, ihan oikeasti), mutta Jouluyö on tyylikkään hillitty. 

Kaupungintalon edustan koristelua

Die Roten Rosen - Stille Nacht (levyltä Wir warten auf's Christkind)

Ja tietysti on myös lukuisia punk-versioita, joiden lähestymistapa on varsin suoraviivainen faster-louder. Mikä on tietysti hauskaa, joskin samalla on todettava että kun on kuullut yhden on kuullut ne kaikki. Dickies ja Yobs -yhtyeiden tulkinnat ovat tunnettuja, mutta otetaan tähän Die Roten Rosen (joka on tietysti yhtä kuin saksalainen punk-instituutio Die Toten Hosen).

 

Forevermore - Silent Night (levyltä Midnight Clear (eri esittäjiä))

Punkista metalliin. Jotkut joululaulujen metalliversiot noudattavat punk-linjaa että soitetaan suoraviivaisesti nopeammin ja lujempaa, mutta valitsenpa tähän progemetalliversion, joka, huolimatta epätavallisesta sovituksesta, kuitenkin säilyttää laulun perimmäisne luonteen. 

 

Julian Koster (and crew) - Silent Night

Alunperin ajattelin laittaa mukaan Julian Kosterin sahansoitto-joululevyn albumiversion (levyltä The Singing Saw at Christmastime) ennemmin "tällainenkin on"-linjalla kuin "jotain josta pidän", koska aikamoinen hermosaha se minusta musiikki-instrumenttina on...mutta löytyikin tämä amatööri-konserttivideo, joka onkin kotoisassa intiimiydessään aika viehättävä.

Sharon Jones & The Dap-Kings - Silent Night (levyltä It's a Holiday Soul Party)

Ja sitten blues-soul-versio. Toimii!

Doctor Octoroc - Silent Knight Man (levyltä 8-Bit Jesus)

8-bittimusiikki on täysin validi taiteellisen itseilmaisun muoto. Ja kuten niin usein, se ilmaistaan levyttämällä kokoelmallinen suosittuja joululauluja (joiden nimiä on tuunattu viittaamaan sekalaisiin konsolipeleihin). 

Nat King Cole - Silent Night (levyltä The Christmas Song)

Suurin osa merkittävistä jazz-laulajista on tietysti levyttänyt joululauluja. Ja hyvät laulajat ovat hyviä laulajia, vaikka joskus toki voikin kritisoida sovituksia, taustoja jne. Myönnetään myös että joskus esitykset on tehty vähän vasemmalla kädellä, vaikka ammattilaiset ammattilaisia ovatkin.

Joitain muitakin on jo mukana, ja harkitsin mukaan myös Dinah Washingtonia (Frank Sinatrasta puhumattakaan), mutta otetaan Nat King Cole.

Bootsy Collins - Silent Night (levyltä Christmas Is 4 Ever)

Kun näitä versioita etsin, tuli ilmi että Bootsy Collins, legendaarisen räiskyvä James Brown- ja P-Funk-basisti, on myös tehnyt joululeyn.

Ja nyt päässä on mielikuva, jossa enkeli, joka ilmestyi paimenille kedolla kertomaan ilosanomaa, näytti (ja kuulosti) Bootsylta...

Unheilig - Stille Nacht (levyltä Frohes Fest)

Vaihdetaan taas tunnelmia, saksalaiseen goottirock-yhtyeeseen.

(mitä yhtyeen nimeen tulee, on minulla tapana suhtautua varauksella artistien ja muidenkin ihmisten itsearviointeihin, niin myötä- kuin vastamäissä) 

Jaakko Ryhänen - Jouluyö, juhlayö (levyltä Jouluyö, juhlayö)

Kun alunperin aloin koota listaa, mukana oli sen verran monta korkealta laulettua ja eteeristä versiota, että vastineeksi tarvittiin hieman bassoa. Lopulta listasta tuli monipuolisempi, mutta hieman bassoa kelpaa silti.  

Monet nimekkäät oopperalaulajat ovat tietysti myös tehneet joululevyjä, usein hieman eri kappalevalikoimalla kuin jazzlaulajat (vahvuutensa ovat kuitenkin erilaiset), mutta Jouluyö sopii kaikille.

 

Bondgenotenlaan aseman suunnalla

 

Hell Interface - Soylent Night (EP:lta Whine and Missingtoe (eri esittäjiä))

Ja nyt syvään päätyyn. V/Vm on kokeellinen muusikko, joka vuosien varrella on tehnyt joukon omituisia joulu-EP-levyjä yhdessä vierailevien artistien kanssa, jotka eivät kuitenkana välttämättä esiinny omalla nimellään...kuten tämä Hell Interface, jonka takaa löytyy huomattavasti tunnetumpi IDM-duo Boards of Canada.

Josipa Lisac - Tiha noć (levyltä Čestit Božić)

Kroatialainen rock-ikoni Josipa Lisac on liikkunut myös muissa genreissä (tausta klassisessa laulussa auttaa), ja tuotannosta löytyy myös levyllinen perinteisiä joululauluja (levyn nimi on "hyvää joulua" kroatiaksi, jos tulee joskus tarve toivottaa).

Jotkut ovat kommentoineet levyn vakavuutta ja synkkyyttä: levy on vuodelta 1992, Lisacin puoliso ja pitkäaikainen muusikkokumppani oli kuollut edellisenä vuonna, ja nyt-entisessä-Jugoslaviassa riehui sota...joskin suomalaisittain, ei tämä nyt niin synkkä ole, ihan perinteisiltä joululauluilta kuulostaa :) 

Béla Fleck & The Flecktones - Silent Night (levyltä Jingle All the Way)

Ja sitten jazz-fuusioversio banjoisti (on se oikea sana?) Béla Fleckiltä.

Mania D - Stille Nacht Goes Disco (singleltä White Christmas)

Olemme jo melkein listan lopussa, ja niin monta versiota Jouluyöstä on vielä soittamatta..."Missä on Tiny Tim? Mannheim Steamroller? Karita Mattila? Hoarder of the Black Mill? Augusto Piccinini? Afroman? White Mice? Ottmar Liebert?" kysytte (no, luultavasti ette. Mutta pitäisi kyllä kysyä.)

Tämä täytyy kuitenkin vielä ottaa mukaan, 80-luvun alun Berliinin avantgarde-kerman joulusingle, jolta löytyy tietysti Jouluyö.

Wiener Sängerknaben - Stille Nacht

Perinteisellä Wienin poikakuorolla on tietysti lukuisia versioita Jouluyöstä, otin tähän version vuodelta 1967 (eli laulajat ovat nykyään hyvän matkaa päälle kuusikymppisiä...)

Ja tässä on mukana sanat, eli kaikki mukaan!

 

 Kaksi valveill' on puolisoa mutta lapsi ei nuku vielä.

David Mamet - Oleanna

 

 

Jatketaan näytelmien lukemista, ja yhä suht uusilla, 90-luvun Amerikassa ilmeisen paljon huomiota herättäneellä teoksella. David Mamet on nimenä tuttu, vaikken tätä ennen mitään ollutkaan lukenut.

Ja aika piinallista luettavaa tämä oli. Kahden henkilön draama kolmessa näytöksessä, ensimmäisessä opiskelijatyttö Carol on tullut keskustelemaan arvosanastaan yliopiston professori Johnin toimistoon, ja kahdessa seuraavassa näytöksessä kohdataan uudestaan puimaan esitettyjä syytöksiä seksuaalisesta ahdistelusta...

Molemmat henkilöt ovat aika kauheita. John on itseriittoinen hölmö, joka rakastaa omaa ääntään ja filosofioitaan, ja sanoisaan ja teoissaan tosiaankin hyvin harkitsematon (joskin samalla on todettava, että niiden pitäminen seksuaalisena ahdisteluna vaatii aktiivisen vihamielistä tulkintaa). Ja Carol taas on ensimmäisessä näytöksessä epämääräisen epävarma, selvästi väärässä paikassa (niin kyseisen kurssin tai ehkä koko yliopiston oppilaana kuin ylipäänsä haluamassa keskustella arvosanastaan ilman mitään varsinaisia perusteita), ja seuraavissa taas aktiivisella uhriutumisella toimiva moderni inkvisiittori ja hämärän painostusryhmän edustaja, ja pian argumenteissa ahdistelu siirtyy vain välineeksi toisissa taisteluissa...

Ensimmäisen näytöksen keskustelukin oli niin elliptistä ja katkonaista, että sitä oli varsin hankala lukea, keskustelun rytmiä oli vaikea tavoittaa (esitettynä ehkä selkeämpää), tämä puoli parani jatkossa, mutta hahmoista tuli vain karikatyyrisempia. Silmäilin myös nettikommentteja, joissa Carolin karikatyyrimaisyytta kritisoitiin, ja toisaalta ehkä se oli sellainen kirjoitusaikana, nykyisin tuntuu että tästä on otettu toimintaohjeita (ja toisaalta John kieltämättä vaikutti opettajalta, jota oppilaat tuskin jäävät kaipaamaan...)

Lueskelin että näytelmä on ottanut inspiraatiota kirjoitusaikana esillä olevasta Anita Hill / Clarence Thomas -tapauksesta, joskin tässä ollaan siirrytty eri miljööseen käsittelemään seksuaalisen ahdistelun problematiikkaa.

Tjooh. Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että opettajien ei pidä yrittää suhtautua oppilaisiin kuin ihmisiin, sillä tavalla vältytään joka puolin monilta harmeilta.

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 2

Pari vuotta sitten tutustuin Eric-Emmanuel Schmittin teatterituotannon ensimmäiseen kokoelmaan, Théâtre 1 -kirjan neljään näytelmään: tässä seuraavassa niteessä on koottu kolme näytelmää lisää 1990-luvun lopulta (ja näkyy näytelmätuotantoa riittävän vielä sarjan jatkoksi).

 

Ensimmäinen, Golden Joe, on varsin suora, mutta omalaatuinen tulkinta Hamletista. Nimihenkilö on lontoolaisen Danish Bankin pörssitrader, taitava työssään, menestyksekäs ja täysin tunteeton sosiopaatti, jota alkavat kuitenkin ravistella pankinjohtaja-isän kuoleman jälkeiset viestit, hiipivästi etenevä inhimillisyys tunkeutuu elämään ja saa kyseenalaistamaan sen mitä on ollut ja mitä on (samalla kun kilpaileva Fortin&Brass suunnittelee omia valtausjuoniaan).

Mieleen tuli tietysti Kaurismäen elokuva Hamlet liike-elämässä, vaikka Schmitt vie tarinaa vielä pitemmälle ja toisaalta sekoittaa pakkaa ja hahmojen suhteita (Joe on varsin kauhea hahmo, ja morsiamensa Cecily myös, kun taas vastaavasti Joen äiti ja setä ovat varsin, no, inhimillisiä ja normaaleja); sen verran että rohjetaan lainata näinkin suoraan Shakespearen tarinaa ja silti tehdä sen pohjalta oma juttu eikä vain sovitus tai pastissi, ja annetaan Hamlet-viittausten toimia yhtenä tulkintatasona (eli sanoisin myös että Hamlet täytyy olla tuttu että tästä näytelmästä nauttisi).

Archibald: Nous sommes très contents de ta réaction à notre marriage, ta mère et moi.

Joe: Mais moi aussi, très content, vraiment.

A: Et ta visite inopinée me fait beaucoup de plaisir !

J: Mais moi aussi, beaucoup de plaisir, vraiment.

A (riant de plaisir): Mon neveu ! Mon neveu ! Que se passe-t-il ? Je ne t'ai jamais vu si chalereux !

J (s'asseyant): J'essaie une nouvelle méthode de communication. On reprend à son compte les derniers mots de la phrase, en ajoutant "vraiment". C'est une technique de négociation qui permet de donner l'impression que les mots ont le même sens.

A: Je ne te crois pas, tu te moques !

J: Je me moque, oui, vraiment.

Toisestakin näytelmästä, Variations énigmatiques, tuli mieleen toinen teos, muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Amélie Nothombin esikoisteos Hygiène de l'assassin: alkuasetelmassa on runsaasti samaa, sen verran että tämäkin tuntuu suoralta kirjalliselta lainalta tai inspiraatiolta (mutta en tiedä onko, vaiko sattumalta päädytty samaan): arvostettu Nobel-palkittu kirjailija Abel Znorko elelee erakkona Norjanmerellä olevalla saarella, mutta nyt päätyy rikkomaan hiljaisuuden ja päästämään saarelle journalistin tekemään haastattelua...ja haastattelu alkaa varsin pisteliäissä merkeissä, mutta lähtee kehittymään omiin suuntiinsa koska ei se haastattelijakaan ole ihan kuka tahansa...ja tarina kyllä etenee varsin eri suuntaan kuin Nothombilla.

Ihan sympaattinen mutta jätän kuitenkin tämän kolmikon heikoimmaksi teokseksi.

 

Erik Larsen: Vois voulez dire que cette Eva Larmor n'existe pas ? 

Abel Znorko: Non.

E: Et qu'elle n'est inspirée par personne ?

A: Pas à ma connaissance;

E (soupçonneux): Pas inspirée par une femme, ou des femmes, que vous auriez aimées ?

A: Au'est-ce que cela peut vous faire ? Ce qu'il y a de beau dans un mystère, c'est le secret qu'il contient, et non la vérité qu'il cache. (Brusquement sec.) Quand vous allez au restaurant, entrez-vous par la cuisine ? Et fouillez-vous les poubelles en sortant?

 

Kolmas näytelmä, Le Libertin, tuntuu myös viittailevan kirjallisesti toisaalle, mieleen tulivat vastikään lukemani Sacha Guitryn tyyppiset kepeät komediat, jossa epämääräiset puolisalaiset suhteet johtavat sekasortoon...mutta taas hypätään hieman filosofisempiin ulottuvuuksiin, kun päähenkilönä on valistusajan kirjailija Denis Diderot. Diderot on maalauttamassa muotokuvaansa (ja samalla kehittämässä suhdetta viehättävän naispuolisen muotokuvamaalarin kanssa), mutta tähän tulee kaikenlaisia häiriöitä, Ensyklopediaan pitääkin kirjoittaa nopeasti luku moraalista kun Rousseau (jonka piti se kirjoittaa) teki oharit, perheenjäsenet tulevat aiheuttamaan muita huolia jne...ja vaikka Diderot toteuttaakin niin sanoissa että teoissa hyvin liberaalia elämänfilosofiaa, ei ole ollenkaan niin ilahduttavaa kun muut tekevät samoin Diderotia siteeraten...

Kepeän farssin tyylilaji on hallussa, ja samalla Schmittillä on aina vahvasti mukana filosofista ulottuvuutta: ihan ykköskirjan Le visiteurin tasolle ei nousta, mutta hyvä tämäkin on.

 

Angelique: J'ai l'impression que Papa s'est encore fait barbouiller le museau.

Baronnet: Monsieur est si confiant.

A: Et naïf. Cela fait des années que j'essaie de le dégourdir un peu, mais rien n'y fait ! C'est très long d'éduquer ses parents.

B: Ah oui ?

A: Oui. Et c'est encore plus difficile lorsqu'ils sont très intelligents : rien ne rentre !

Schmitt jatkaa kiinnostavaa linjaansa, Suuria Aiheita ja filosofista pohdintaa muotoituna sujuvaan, kepeään, humoristiseenkin muotoon.