Agota Kristof - Le troisième mensonge (Kolmas valhe)

 

Tämän vuoden lukukokemusten huippuja on tämä Agota Kristofin trilogia: toukokuussa luin esikoisromaanin Iso vihko, ja alkukuusta luettu jatko-osa La preuve jatkoi korkealla tasolla ja päättyi sen verran kiinnostavasti ja avoimesti, että jatkoa piti saada: ja yställisesti kolmas osa odotti Oxfamin hyllyssä ostajaa, joten mukaan ja luettavaksi. Uudemmissa ranskalaispainoksissa kaikki kolme kirjaa löytyvät usein yhteisniteenä, suomeksi näitä kahta jatko-osaa saataneen odottaa ensi vuodeksi.

Tietysti nimi tuli myös nyt esiin Hesarin listatessa kirjoja, joita hävitetään pois Moskovan kirjastoista, mukana siis myös Iso vihko. Ja täytyy kyllä todeta että sen tulkitseminen HLBT-propagandaksi vaatii aika hurjaa tulkintaa, vaikka se saattaa tietysti olla muullakin sisällöllään olla nyky-Venäjällä ärsyttävä...

Joka tapauksessa siis se jo yksittäisenä kirjana on yhä erinomaisen vaikuttava teos, ja nämä kaksi jatko-osaa (jotka eivät ole mitenkään itsenäisiä, edellisten osien lukemista odotetaan) lisäävät kokonaisuuteen sen verran uusia kerrostumia, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa: rohkenen sanoa, että trilogia on mestariteos. 

Mutta tähän kohtaan taas 

SPOILERIVAROITUS

heille jotka eivät edellisiä osia ole lukeneet.

Koska ei tästä voi paljoa sanoa kommentoimatta edellisiä...

 

 

Kirjan nimi vihjaa taas, että epäluotettavuudella on yhä suurempi osa kirjassa, käänne alkupuolen vain ehdottomien objektiivisten tosiasioiden dokumentointiin. Toinen osa tosiaan paljasti, että kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, että kertoja ei ole ollutkaan rehellinen...ja tästä päästään tähän kolmanteen teokseen, jossa rajan ylittänyt Claus, joka onkin oikeasti Lucas, kohtaa taaksejääneen veljen, Klausin. Ja samalla selviää kummankin omat tarinat, monimutkainen suhde ja miten se on johtanut siihen tilanteeseen josta Iso vihko kertoo, ja miksi se ei vastaa tapahtunutta (ovatko nämäkään kertomukset luotettavia? Ehkä eivät, mutta ainakin ne ovat koherentteja keskenään).

Velisuhde on tosiaan ollut hankala, ero on tapahtunut jo paljon aiemmin ja kumpikin on selvitellyt kaipaustaan ja yksinäisyyttään miten on tainnut, mutta kohtaaminen ei myöskään ole mitenkään lämmin. Ja mieleen tulee kuinka paljon tämä hankala suhe kuvastaa laajempaa sosiaalista ja poliittista tilannetta, jossa kirjat on kirjoitettu. Kuten tunnettua, Agota Kristof pakeni 21-vuotiaana (siis muutaman vuoden vanhempana sentään kuin Claus, vaikka samanikäinen kirjojensa kaksosten kanssa onkin) Unkarin kansannousua seurannutta neuvostomiehitystä Sveitsiin, jossa asui seuraavat vuodet. Iso vihko julkaistiin 1986, jolloin rautaesirippu oli yhä pystyssä ja Unkari sen toisella puolella, ja La preuven aikaan 1988 rajat erottivat yhä, joskin rakoilevasti, mutta tämän kirjan aikaan 1991 poliittinen tilanne oli jo hyvin erilainen, rajat avautuivat, ja länteen paenneet saattoivat palata kotikonnuille tapaamaan taakse jääneitä...

Mutta myllerryksissä objetiivisille totuuksille ei juuri ole ollut tilaa, selviäminen on valehtelua, mutta poliittinen vapautuminen ei aina poista tarvetta valheille, ja heillä jotka lähtivät ja heillä jotka jäivät on ollut omanlaisensa kamppailunsa ja katkeruutensa, ja sekin lienee yleismaailmallinen osa myös myöhemmissä ihmisiä jakavissa konflikteissa, kirja ei menettäne ajankohtaisuuttaan ihan heti.

Mielenkiintoinen tvisti on myös osoittaa, että vaikka Iso vihko olikin monella tapaa hyvin karu teos niin tyyliltään kuin tapahtumiltaan, se onkin ollut toiveajattelun tulos, kuvittelua että olisi edes näin eikä niinkuin todella oli...

Samalla se herätti miettimään myös omaa asemaani lukijana: saatoin blogata siitä kommentoiden sen ajankohtaisuutta ja kuinka se esitti järkyttäviä ihmiskohtaloita, mutta miten minun pitää suhtautua nyt tähän uuteen kerrostumaan jossa sen rehellisyys on haastettu, jossa se on esitetty toivekuvana?

Mieleen tuli aikoinaan lukemani toinen vaikuttava post-kommunistinen ruumiinavaus, Jachym Topolin The Devil's Workshop (jonka soisin yhä tulevan joskus suomeksi, vink vink esim. Tammi, kun kerran nyt nämä Kristofitkin julkaisette) ja sen kommentointi kauhuturismista. Onko kauhuturismi värittänyt omaa lukemistani, tapaa jolla peilaan kirjan tapahtumia niin kommunistisiin diktatuureihin kuin nykyiseen Ukrainan sotaan? Kuinka paljon tarinoiden pitää muuttua, että niistä tulee ulkopuolista minua koskettavia, onko valehtelu suojautumiskeino myös minua vastaan?

Certains d'entre nous recevaient des lettres que les infirmières leur distribuaient ou leur lisaient quand ils n'étaient pas capables de le faire. Plus tard, ceux qui n'étaient pas capables de lire, je leur lisais leurs lettres quand ils me le demandaient. En général, je lisais exactement le contraire de ce qui était écrit. Cela donnait par exemple : "Notre cher enfant, ,e guéris surtout pas. Nous sommes très bien sans toi. Tu ne nous manques pas du tout. Nous espérons que tu resteras où tu es, car nous n'avons aucune envie d'avoir un handicapé chez nous. Nous t'embrassons tout de même un peu, et sois sage, car ceux qui s'occupent de toi ont bien du mérite. Nous n'en ferions pas autant. Nous avons de la chance que quelqu'un d'autre fasse pour toi ce que nous devrions faire, car nous n'avons plus de place pour toi dans notre famille où tout le monde est en bonne santé. Tes parents, tes sœurs, tes frères." 

Celui à qui j'avais lu sa lettre me disait: "L'infirmière me l'a lue autrement, ma lettre."

Je disais: "Elle te l'a lue autrement, parce qu'elle ne voulait pas te faire de peine. Moi, je t'ai lu ce qui est écrit. Tu as le droit de savoir la vérité, je pense."

Il disait: "Oui, j'en ai le droit. Mais je n'aime pas la vérité. C'était mieux avant. L'infirmière avait raison de me lire la lettre autrement.

Il pleurait.