Sirkka Selja - Enkelin pelto

Taas aika summamutikassa valittuja runokirjoja: olen sentään yhden aiemman (tai siis myöhemmän) kirjan lukenut Sirkka Seljalta, ja siihen ihan kiinnostuneena näköjään suhtautunutkin, ja toki kirjailija on tunnettu yhtenä näistä 40-luvun nuorista runoilijatähdistä.

Tämä kokoelma on vuodelta 1957, ja kurkottaa kyllä moneen suuntaan: mitta on hyvin vapaa ja modernismiin päin ollaan kallellaan. Jotain viitteitä klassiseen mytologiaan, häivähdys luontorunoutta, sisäisiä kokemuksia ja intohimoja, ja ripaus unenomaisuutta: mihinkään yksittäiseen kategoriaan ei asetuta.

Ja samalla aika monta oli runoa joista en saanut oikein mitenkään kiinni, että mitä niissä tehtiin tai yritettiin tehdä. Joitain hyviä hetkiä oli mukana (erityisesti runoilijan ollessa kiihkeimmillään) mutta eniten viehätti sarja nimeämättömiä runoja kirjan nimen teemasta, enkelien siemenistä joita kylvetään ihmisiin...

Kun puut kadottavat lehtensä
lehtiensä pyöreyden ja suven
astuvat puut
- puiden alkuperäinen muoto
lehtien lihasta näkyviin.
Voittaa sittenkin voittaa
rajulla ponnistuksella
tämä kuolema meissä.
Ja sijaan
lehtien uinuvan lihan
astuvat enkelit
kapeat kulmikkaat pitkät
enkelit jotka tahtoo ja voi
joiden kapeissa käsissä
säilyy siemen läpi ohuen kuoleman
rannalta rantaan.

Kim Young-ha - Ma mémoire assassine (tappava muistini)

Varsin satunnaisia hankintoja hyllyyn joskus aikoinaan: en ollut korealaista kirjallisuutta lukenut (no, tässä välissä Han Kangia) ja tämä kuulosti takakannen perusteella uteloittavalta, vaikka Kim Young-ha ei olekaan mitenkään tuttu tekijä: jotain kirjojaan on kyllä käännetty eri kielille, ei tosin suomeksi.

Kirjan kertoja Kim Byeong-su on seitsemänkymmentävuotias entinen eläinlääkäri, runoilija ja sarjamurhaaja, jonka viimeisestä murhasta on kulunut 25 vuotta: nykyisin eletään rauhallista eläkeläisen elämää tytär Eun-heen kanssa (tytär on kertojan viimeisen murhan uhrien pieni lapsi, joka päätyi orpokotiin, josta kertoja hänet adoptoi). 

Nyt lähiseudulla on alkanut tapahtua uusia nuorten naisten murhia, joiden takana epäillään olevan sarjamurhaaja. Ja Eun-hee on alkanut seurustella jonkun nuoren miehen kanssa, joka vaikuttaa jotenkin epäilyttävältä ja jonka kertojamme epäilee vahvasti olevan uuden murha-aallon takana. Vanhoilla päivillä pitää siis ryhtyä suunnittelemaan uutta tappoa, tyttären suojelemiseksi: osaaminen toki on yhä hallussa.

Asiassa on yksi pieni ongelma: kertojalla on varsin reipasta tahtia etenevä Alzheimer, joten muistiongelmat alkavat olla enemmän sääntö kuin poikkeus...

Jepjep: kirja on Byeong-sun muistiinpanoja tapahtumista ja tekemisistä, muistin tukemiseksi. Mutta luonnollisesti teksti on varsin fragmenttista, lyhyitä lukuja tapahtumista, mietteitä muistista ja sen katoamisesta, muistikuvia menneestä, muistutuksia siitä mitä pitää tehdä. Ja tietysti kertoja on aivan tavattoman epäluotettava, joten lukija joutuu kyllä hieman ponnistelemaan yrittäessään pysyä kärryillä mikä on totta ja mikä ei (ja etukäteisveikkauksia juonenkäänteistä ei kannata paljoa tehdä).

Omalaatuinen yhdistelmä melankolisuutta ja hyvin mustaa huumoria: luettujen esimerkkien perusteella on kyllä todettava että Etelä-Korea on selvästi myös hyvin kumma maa (ja maan varsin synkeältä kuulostava lähihistoria nousee tässäkin esiin, pitäisikin varmaan tutustua aiheeseen paremmin joskus).

Teija Himmelroos - Toinen puoli valkoinen

Kaarina, neljänkympin tietämillä, asuu lapsuudenkodissaan. Äiti Aino on kuollut muutama vuosi sitten, isää ei koskaan ollutkaan, pelkkä etunimi; äiti ja tytär ovat pärjänneet hyvin kahdestaan. Kaarinalla ei omaa perhettä ole tullut, pitkä suhde naimisissa olevaan mieheen ei lopulta mennyt minnekään. Töitä on metalliverstaalla ja sairaalassa laitoshuoltajana, ja Kaarina on työssään osaava ja aikaansaapa, mutta sen suurempi suunta elämästä puuttuu. Ja sitten kuvioihin ilmestyy Marita.

Marita, neljänkympin tietämillä, asuu kaupungin paremmalla laidalla. Hammaslääkäri yksityisvastaanotolla, edustava puoliso, kaksi teini-ikäistä lasta, tyylikäs koti, ja menestynyt isä Martti jonka kanssa ainoa lapsi Marita on aina tulut mitä erinomaisimmin juttuun. Marita on määrätietoinen, tietää mitä haluaa ja useimmiten saa sen, vaikka se ihmisten, läheistenkin, kanssa aiheuttaisi kitkaa...ja sitten isä sairastuu vakavasti, ja kun kuolema tuntuu lähestyvän, kertoo Maritalle että hänellä on toinenkin tytär toisen naisen kanssa, Maritan kanssa suunnilleen samanikäinen Kaarina.

Kaksi hyvin erilaista naista eivät juuri tule toistensa kanssa toimeen, mutta uusi tilanne pakottaa jonkinlaisiin kanssakäymisiin, ja kumpikin kehittää myös hyvin omanlaisiaan kriisejä: itseymmärryksessä on etsittävää, varsinkin kun esiin tulee kuinka paljon tyttäriltä onkaan salailtu, ja kriisien vaikutuksia levitetään myös ympäröiviin ihmissuhteisiin, mikä ei ainakaan rauhoita tilannetta...

Tämä on Teija Himmelroosin esikoisromaani, mutta taustaa on draamaopetuksessa ja käsikirjoittamisessa, ja tämä kyllä näkyy tekstissä: tarinaa liikutetaan suurelta osin dialogin avulla. Henkilöitä on karrikoitu sen verran, että näiden kanssakäymisissä riittää väriä ja vastakkainasetteluja, mutta realistinen tuntu todenmukaisista kokemuksista pysyy kuitenkin mukana. Nämä ovat piirteitä joita tapaan fiktiossa arvostaa, ja niin teen tässäkin. 

Samalla huomioin, että kirjassa tuntuu sarjakuvapuolelta tuttu 'decompression': kerrontaa ei varsinaisesti venytetä, rytmitys on vielä kunnossa, mutta tarinaa kuljetetaan kuitenkin pitemmän kaavan kautta ja jonkinlainen tiivistäminen olisi ollut tervetullutta. Mietin hieman että onkohan tätä tehty äänikirja edellä: lukuminuutteja maksimoiden ja kokemukset ja ihmissuhteet niin perinpohjaisesti kuvaten, että vähän epätarkkaavaisempikin kuuntelija pysyy muun puuhastelun ohella mukana tapahtumissa ja saa selvän henkilöistä ja näiden suhteista. Paperikirjaa lukiessa tämä tuntuu ajoittaiselta toistolta (ja huopaaminen on osin realistista, mutta saa kuitenkin ihmettelemään kuinka paljon henkilöt toistuvasti puhuvat toistensa ohi eivätkä kuuntele) ja että niin monet yksittäiset keskustelutilanteet puidaan alusta loppuun, kun laajempi rakenne ei sitä tarvitsisi...

Mielelläni tämän siis kuitenkin luin, kun pidän tällaisesta henkilövetoisesta draamasta (hieman komiikan mausteella) ja lajissa tämä on mallikas edustaja, vaikkei terävimpään kärkeen nousekaan.

Tom Stoppard - Jumpers

Olen aiemmin lukenut Tom Stoppardin tunnetuimman näytelmän Rosencrantz and Guildenstern Are Dead joka oli varsin viehättävä, ja ennen tämän blogin aloittamista näytelmän Travesties, joka oli vielä parempi...joten varsin suurin odotuksin tähänkin näytelmään tartuin.

Mutta tämä ei nyt toiminut oikein mitenkään. Absurdin teatterin linjoilla ollaan, ja irvaillaan akateemisille filosofeille, jotka rinnastetaan varsin keskinkertaisiin akrobaatteihin. Professori George Moore (ei se G.E.Moore) sanelee etiikan kirjaansa ymmärtämättä mitään mitä ympärillään tapahtuu, ja havainnollistaessaan Zenon paradoksia ampuu lemmikkikaninsa, vaikka sen pitäisi olla mahdotonta...tjaah.

Jotain ihan kiinnostavia yksittäisiä tekstipätkiä tässä oli, mutta luin loppuun lähinnä koska oli lyhyt. Ehkä analyyttinen filosofia, joka tässä on erityisesti esillä, ei ole enää niin kuuminta hottia, joten sen piikittely ei tunnu enää niin iskevältä...

DOTTY: Please don't leave me! I don't want to be left, to cope...
GEORGE: Dotty, I'm sorry, I must...I'm sorry if it's one of your bad days, but things will get better.
DOTTY: There's no question of things getting better. Things are one way or they are another way; 'better' is how we see them, Archie says, and I don't personally, very much; though sometimes he makes them seem not so bad after all - no, that's wrong, too: he knows not 'seems'. Things do not seem, on the one hand, they are; and on the other hand, bad is not what they can be. They can be green, or square, or Japanese, loud, fatal, waterproof or vanilla-flavoured; and the same for actions, which can be disapproved of, or comical, unexpected, saddening or good television, variously, depending on who frowns, laughs, jumps, weeps or wouldn't have missed it for the world. Things and actions, you understand, can have any number of real and verifiable properties. But good and bad, better and worse, these are not real properties of things, they are just expressions of our feelings about them.
GEORGE: Archies says.

Anton Tammsaare - Judit

Luen nyt virolaisen kansalliskirjailijan Anton Tammsaaren tuotannosta vähän epätavallisempia teoksia: pari vuotta sitten viimeinen romaani Hornanperän uusi paholainen, ja nyt sitten raamatullinen näytelmä Judit. 

Näytelmä perustuu samannimiseen deuterokanoniseen kirjaan, jossa Assyria vainoaa Juudeaa. Sotapäällikkö Holoferneksen piirittäessä Betulian kaupunkia nuori kaunis leski Judit saapuu sotaleiriin ja tekee vaikutuksen Holofernekseen mutta se onkin juoni, Holoferneen nukkuessa Judit katkaisee tämän kaulan ja palaa kotikaupunkiinsa pään kanssa. Assyrialaisten armeija joutuu sekasortoon ja juudealaiset pelastuvat neuvokkaan ja rohkean naisen vuoksi.

Teksti on inspiroinut monenlaista taidetta (mm. Artemisia Gentileschin maalauksia) ja näytelmiäkin on ilmeisesti muutama. Tammsaare ei kuitenkaan tee vain toisintoa raamatullisesta tarinasta, vaan kääntää sen huomattavasti monimutkaisemmaksi: sankaritarinasta tuleekin tragedia antiikin tyylillä filosofialla ryyditettynä. 

Judit itse on kompleksinen hahmo, jonka suunnitelmissa ehkä on pieneltä osin koko kansan etu, mutta ei sellaisella rakastavalla uhrautuvaisuudella kuin mihin lähtötarina viittaa, hurskas leski on ennemminkin olotilaansa pettynyt ja ensisijaisesti omaa etuaan tavoitteleva. Pyrkimyksenä on ennemminkin houkutella Holofernes hylkäämään herransa ja julistautumaan itse kuninkaaksi (ja Judit toki hyvin voisi olla kuningatar ja synnyttää prinssejä ja prinsessoja). Melankolinen ja itseironinen Holofernes saattaa kyllä viehättyä Juditista, mutta ei tämän toiveista, ajatus kuninkuudesta ei houkuta. Ja niin hylkäyksen jälkeen Holofernes päätyy kohtaloonsa, ja Juditilla taas on vielä uusia komplekseja puitavina, ja lopussa on kitkeryyttä yleisestä voitonriemusta huolimatta...

Tammsaarella on Raamattu-tulkinnassaan varsin uskontokriittinen ote, ja myös hyvin oikukkaat väkijoukot näyttäytyvät varsin negatiivisesti...ja oikeastaan Tammsaaren versio antaisi kyllä paljon materiaalia René Girard -henkiselle kollektiivisen väkivallan ja syntipukkiteorian luennalle (ja kas, bloggaamassani Girardin kirjassa on tuo sama Gentileschin maalaus kannessa).

Esko Karppanen on näytelmän suomentanut ja esittelytekstillä varustanut, ja mukana on myös muutama kuva vuoden 1960 esityksestä. Ilahdun että näytelmäkäännöksiä julkaistaan kirjoina (ja näiden puuttumisista aiemmin usein valittanut) ja tekstiä luki muuten sujuvasti, mutta aloin kiinnittämään huomiota lukuisiin puuttuviin possessiivisuffikseihin ("Minun ruukut on lyöty rikki, minun astiat käännetty nurin, minun kotini on ryöstetty"). Kiinnitin siihen huomiota ensin Holoferneen puheessa ja ajattelin että ehkä sillä kuvataan tämän vierautta, mutta ei, Judit ja muut myös viljelivät sitä, ja sen verran että alkoi ihmetyttää oliko siinä joku systemaattisuus, mutta en sitä huomannut (kun niitä myös paljon oli, kuten tuossa ylläolevassa sitaatissa näkyy (samaan on kiinnittänyt Tuglas-seuran teksti näytelmästä huomiota, ja kääntäjä kommentoikin sen olevan tarkoituksellista, näytelmä on kuitenkin puhuttua tekstiä jossa suffikseja pudotellaan).

Han Kang - Vegetaristi

Tällä kirjalla oli suomeksi ilmestyessään aika paljonkin bloginäkyvyyttä, ja silloin myös huomioin että voisin jossain vaiheessa lukea...muttei sopivaa hetkeä tullut. Ja sitten Han Kang meni voittamaan Nobelin, mikä lisäsi mielenkiintoa, mutta samalla kirjastojonot pomppasivat...mutta kun pari tuntia palkintouutisen jälkeen kävin kirjastossa pyörähtämässä, niin siellähän se oli esille nostettu ja lainaksi tarjolla (suom. englanninnoksesta Sari Karhulahti).

Yeong-hye on varsin tavallinen korealainen kotirouva, vaatimaton, huomiotaherättämätön, hiljainen ja mukautuva...kunnes yhtäkkiä, jonkin unen jälkeen, lopettaa tyystin lihansyönnin ja muutenkin alkaa käyttäytyä kasvavan omituisesti, nonkonformistisesti ja muiden suhteen välinpitämättömästi. Tämä ei ilahduta puolisoa eikä sukulaisia, varsinkin autoritäärinen isä on aina ollut innokas lihansyöjä ja muutenkin, eihän se nyt käy laatuun että Yeong-hye käyttäytyy avoimen epätavallisesti, eksentrisesti, ikään kuin tällä olisi oma, radikaalin poikkipuolinen tahto...joten konflikteja on luvassa, ja ne vievät kirjan henkilöt yhä hurjemmille ja brutaalimmille poluille.

Yeong-hyen omaa näkökulmaa ei kerronnassa juuri ole alkupuolen lyhyitä välähdyksiä lukuunottamatta, joten elämänmuutoksen syyt ja kokemukset jäävät osin mysteereiksi, ulkoisen, yhä omituisemmaksi ja jyrkemmäksi käyvän käytöksen ja sen tulkintayritysten varaan. Näkökulmahenkilöinä toimivat kirjan kolmessa osiossa Yeong-hyen mies, lanko ja sisar, mutta tavallaan siinä miten nämä eivät ole Yeong-hye, millä tavalla Yeong-hye päätyy olemaan erilainen, kertoo paljon. Mies ja sisko ovat molemmat varsin konformistisia: mies ei aseta itselleen korkeita tavoitteita vaan hyvin saavutettavia, kohtuullinen taloudellinen menestys ja kohtuullinen edustavuus sopii hyvin, ja tähän ei kummallisesti ja häiritsevästi käyttäytyvä vaimo sovi. Ja sisar taas on aina ahkera pärjääjä, luovimisensa ja tehokkuutensa ansiosta menestyvä, kunhan vain oma tahto ymmärretään pitää piilossa. Lanko taas on taiteilija, himoiten ja haluten käyttää Yeong-hyeta taiteessaan ja muutenkin, mutta itsetietoisuudessaan ja itsekeskeisyydessään ei myöskään tätä ymmärrä tai tämän omaleimaisuuden tasolle nouse...

Ja ehkä nuo näkökulmahenkilöt kuvastavat korealaista yhteiskuntaa laajemminkin, sosiaalista kontrollia ja konformismia, josta radikaali poikkeaminen on tuhoisaa (varsinaisesta vegetarismista ei ole kyse, ja sellaisen ruokavalion harjoittajana Yeong-hye on aika kauhea tapaus, ennemmin kyse on halusta olla jyrkästi jotain aivan muuta kuin on ollut).

Okei, kiinnostava teos: ennakko-odotuksia oli kasattu sen verran että sitä rimaa ei nyt kuitenkaan ylitetty mutta varmaan kirjailijan tuotantoa voin lukea lisääkin. 
Bloggauksia tosiaan löytyy: Kirsi, Tiina, Mikko, Katja, Tuija...

Heli Laaksonen - The Nature of Finnish Nature

En ole aiemmin kokonaisia Heli Laaksosen kirjoja lukenut, mutta toki yksittäisiä tekstejä ja lausumisia on tullut vastaan siellä täällä sen verran, että joku käsitys kirjailijasta on muodostunut, kuten varmaan monelle muullekin...ja sen pohjalta kun tarjottiin tätä käännöskirjaa luettavaksi (käännös Richard Clarke & Riikka Palonen) niin uteloitti: näkemässäni Laaksosen tuotannossa kielellinen ilmaisu, ja erityisesti lounaissuomalainen murre, ovat niin isossa osassa, että mitä tapahtuu käännettäessä? (arvostelukappale siis saatu kirjailijalta).

Edetään selkeällä formaatilla: kullakin aukeamalla on Laaksosen piirtämä kuva ja lyhyt runo eläimestä, kasvista, tms luonnonilmiöstä, jossa jotain piirteitä kohteesta nostetaan esiin. Mahdollisesti samaa materiaalia kuin suomeksi kirjassa Luonnos: ymmärtääkseni ei ole ainakaan yksi-yhteen-käännös, mutta en ole tarkistanut mikä näiden teosten suhde on. Ja tavallaan yllättävää on, että teksti on käännetty hyvin suorasanaiseksi ja toteavaksi, mitään murretyylisyyttä tai varsinaisesti edes puhekielisyyttä ei ole haettu, vaikka runot varmaan yhä sopivat lausuttaviksi ja kuultaviksi. 

Ja samalla monissa runoissa on omaa vinksahtaneisuutta, mitä piirteitä kohteista halutaan nostaa esiin ja miten ne ilmaistaan: lempeän omalaatuista huumoria. Tästä syntyy jännittävä kontrasti kielelliseen ilmaisuun, yhdistelmässä on kivikasvoista absurdismia, joka sekin on ehkä sitten jotenkin hyvin ominaisella tavalla suomalaista.

Laaksosen kirjallisessa tuotannossa tässä siis on jonkinlainen kokeellinen hyppäys: poistetaan yksi hyvin leimallinen piirre tyylistä, ja annetaan sitten muiden piirteiden tulla esiin uudessa kontekstissa, uudella tavalla. Käännös on tietysti aina jossain määrin tulkinta, mutta tässä käännös tuntuu jotenkin erityisen näkyvältä, siinä määrin että tähän jo suhtautuu omana teoksenaan. 

Samalla ehkä tällainen kirja päätyy sopimaan varsin hankalasti yleiseen kirjallisuuskeskusteluun, rajautuu kirjana huomioinnin ulkopuolelle (eikä siis ehkä ole kustantajallekaan helpoin markkinoitava). Yksi käyttö ja kohderyhmä on ilmeinen: tämä on teos jonka haluaa antaa lahjaksi kansainvälisille tutuille, ja kirja joka sopii matkamuistoksi Suomessa käydessä, siis kirja jonka esine-luonne korostuu. Ja esineenä tämä tosiaan on hyvin miellyttävä niin katsella kuin pitää kädessä, joten sopii tähän tarkoitukseen hyvin.

Olen aikoinaan ollutkin kiinnostunut eräänlaisesta "ephemera"-kirjallisuudesta, teoksista, jotka selvästi fyysisinä esineinä ovat kirjoja, mutta syystä tai toisesta tuntuvat putoavan "kirjallisuus"-käsityksen ulkopuolelle (esimerkkejä mm. täällä ja täällä). Ja ehkä tässäkin ollaan lajin laitamilla, teoksissa joita ei niin helposti huomioida omina kirjallisina töinään. Ja sellaiseen luentaan se kuitenkin hyvin sopii, teos on viihdyttävä ja oivalluttava katsaus suomalaiseen luontoon, tuttuun mutta ei niin läpikotaisesti etteikö uusille näkökulmille olisi tilaa (ja kieleltään ehkä sopiikin meille, jotka Uudessakaupungissa olisimme melkein ulkomaisia turisteja).

Eurasian Eagle Owl (huuhkaja, bubo bubo)

If your sleeping spouse
were swapped for an eagle owl,
You mightn't even notice.
Wingspan like a familiar embrace,
head large and round,
peevishly curling brow,
hairy ears and
legs covered with down.
Whilst the sound from under the blankets,
huu uuu, huu uuu, huu uu,
could easily be mistaken for snores.

Only at the breakfast table
might your attention be drawn
by the burning amber stare,
stocky torso
and habit of pulling the ham
from the packet with its beak.

Helsingin kirjamessut - lauantai

Messukeskuksessa seikkailtiin vielä kolmas päivä, kiitos järjestäjien toimittaman some-passin: torstain ja perjantain tunnelmia on kuvattu jo. Silloin aikoinaan kun aiemmin olin kirjamessuilla ollut, olin yleensä vältellyt lauantaita, koska se on ruuhkaisin päivä, mutta nyt kiinnostavaa ohjelmaa osui kuitenkin sen verran, että päätin tulla (ja muutama tuttu oli paikalla vain tänään, joten oli kiva tavata). Mutta olihan porukkaa varsin paljon...

Tämän päivän kiinnostavasta ohjelmasta iso osa sijoittui Lonna-auditorioon, jonne suuntasin heti aamupäivällä, samoin kuin moni muu: sali oli täynnä eikä kaikki tainneet edes mahtua sisään kun Maria Carole, Toni P.J. Saarinen ja Artemis Kelosaari puhuivat fantasian tulevaisuudesta. Fokuksena nimenomaan kotimainen fantasia: mitä kansainvälisistä trendeistä nostettiin esiin, kiinnosti erityisesti mitä voisi tulla Suomessa. Esillä oli paljon genrehybridit, lajityyppien yllättävät yhdistelmät, jotka kiinnostavat enemmän kuin geneerinen pseudokeskiaikafantasia, joskin jäi pohdituttamaan, että panelistit puhuivat paljon nimenomaan genreistä, fantasian ilmeisistä alalajeista, jotka pysyvät yhä kovin selkeästi kategorisoivina vaikka niitä yhdistelisikin: voisiko tulla jotain ihan niihin alalajeihin sopimatonta? No, esiin nostettiin toki jatkuvasti merkittävä uuskumma, joka epämääräisyydessään ehkä sitten on lähinnä sitä.

Jatkamme vähän myöhemmin Lonnassa (ja siksi eri tuolilla), sarjakuvakustantamisesta puhumassa sarjakuvaneuvokset Pauli Kallio, Petteri Oja ja Kirsi Kinnunen ja vetäjänä Vesa Kataisto. Sarjakuvakustantamisen todettiin olevan rehellinen tapa köyhtyä, niukkaa on, painokset pienenevät siinä missä kirjastojen ostotkin, ja myynnissäkin pitää löytää omat kanavansa (joihin Helsingin kirjamessut ei varsinaisesti kuulu, liian isot ja kalliit että Suuren kurpitsan tai Turun sarjakuvakaupan kannattaisi tänne standi pystyttää). Mutta jos nyt haluaa sarjakuvan julkaistua, ja ehkä jopa kansainvälisille markkinoille, niin kyllä sekin onnistuu: mieluiten kannattaa tietysti tehdä hyvää ja omaperäistä.

Edit: Darth Mika kuvasi tämän keskustelun. 

Tauon jälkeen taas samassa salissa, Siiri Viljakka ja H.P. Ontto-Panula puhuivat faktasarjakuvasta, sen tekemisestä ja syistä tehdä sitä; Viljakka pääasiassa tekee itse, Ontto-Panula myös kurssittaa tieteentekijöitä ja journalisteja sarjakuvan tekemisessä, tai miten kommunikoida tieteellistä tutkimusta niin että taiteilija kykenee siitä tekemään sarjakuvaa. Kiinnostava aihe, jonkin verran olen lajia lukenut ja aika paljon myös lähialoja kuten dokumentti- ja elämäkertasarjakuvia (todettiin että lajien rajat ovat vähän epämääräiset ja termit puhua niistä eivät ole vakiintuneet). Ja sarjakuvamuodon tavoitettavuudessa on kyllä havaittuja hyötyjä, erityisesti kun pelkkien tekstien lukemista haittaa ei-äidinkielisyys, lukihäiriöt jne.

Joonas Sildren haastattelua Kahden sävelen välissä -sarjakuvaromaanista Arvo Pärtistä olin myös kuulemassa, mutta taiteilija itse puhui viroa ja kääntäjä taas sen verran vaimeasti ja epäselvästi, etten saanut kunnolla selvää, niin en tästä kauheasti kostunut (teos kyllä yhä kiinnostaa). 

Sitä seurannut Marcus Rosenlundin Maanalainen elämä sen sijaan toimi hyvin (puheet olivat peräkkäin, ja taisin olla ainoa jota kiinnosti niin Arvo Pärt kuin maanalaiset onkalot). Kirjailija ei ole geologi vaan tiedetoimittaja, mutta niin kivet ja geologiset prosessit kuin niihin vaikuttavat biologiset tapahtumat (kuten ihmisten tekemä louhinta) ovat innostaneet kirjaan. Juttu rönsyili innokkaasti, siihen malliin että geotiedetaustaisena kyllä kiinnostuin.

Tämän jälkeen vielä haahuilin pitkin messuhallia, väsymys alkoi pikkuhiljaa painaa, joten istahdin spontaanisti kuuntelemaan Paavalin kirkkoherra Kari Kanalaa, puheena 'Ei tässä mitään, mutta - Miehen rukouskirja', jossa lukuisat miehet puhuvat rukouksista ja rukouksilla. "Mutta" on rukoussanastossa keskeinen, siirtymä esitetyn kuoren ja sisäisten tuntojen välillä (ja Naisen rukouskirja olisi myös tervetullut idea mutta se jää jonkun toisen tehtäväksi)

Tämän jälkeen suuntasin vielä Teoksen some-tapaamiseen, jossa Elina Annola, Aleksanteri Kovalainen ja Anna Maria Mäki kertoivat uutuuskirjoistaan, niiden taustoista ja kirjoittamisesta (sori, ei kuvaa). Yksi kirjoista tarttui mukaan ja siitä kuullette jossain vaiheessa, toisista jään odottelemaan muiden somesavuja.  

Ja tämänkin jälkeen olisi ollut vielä jotain kiinnostavia ohjelmia, huomisesta puhumattakaan, mutta päätin lähteä kotia kohti ja luulenpa että tämän vuoden messut ovat minun osaltani tässä. Tänäänkin tuli tehokkaasti flaneerattua, tavattua tuttuja ja juteltua myös joidenkin tuntemattomien kanssa, muutama kirja tuli mukaan joko ostettuna tai saatuna, ja aika paljon enemmän voisi-lukea-nimikkeitä laitettua muistiin. Näistä riittänee luettavaa pitkäksi aikaa...

Oli taas kerran hienot messut, pitäkää hauskaa te jotka vielä huomenna sinne menette.

Helsingin kirjamessut - perjantai

Messuilussa vietetään toista päivää, kiitos Messukeskuksen some-passin: torstain tunnelmia löytyy täältä. 

Tänään alettiin poiketa hieman enemmän suunnitelmista (joka olikin tehty sellaisiksi ettei kaikkeen kuitenkaan ehdi). Mutta alkuun kuitenkin Tapio Nurminen kertoi 30 vuoden kokemuksella Saksasta, ja eirtyispainotus taloudella (ja sen päälle hieman politiikkaa ja kansantiedettä). Kun itsekin olen maassa asunut aikoinaan muutaman vuoden, niin kiinnostihan tämä, ja kiinnosti näköjään montaa muutakin.
Saksa on kuitenkin Euroopan talousmahti, jonka kainalossa Suomikin vahvasti on, joten maata ja sen tilannetta on hyvä ymmärtää, varsinkin jos aikoo siellä tehdä bisnestä (esiin tuli muutamakin esimerkki mitä tapahtuu kun ei ymmärretä, eikä varsinkaan opita muiden virheistä). 

Siitä sitten riennetään Avaimen sometapaamiseen, jossa puhuivat esikoisromaanikirjailijat Ida Jauhiainen, Teija Himmelroos ja Eino Taina, sekä ei-niin-esikoiset Anna Pölkki ja Pia Alapeteri. Onko kirjoittaminen leikkimisen sosiaalisesti hyväksyttävämpi vastine? Jotain näistä päätynee luettavaksi...

Sitten lähdetään muille teille: Johannes Anyuru puhumassa kirjastaan Ixelles (haastattelijana Li Andersson) ei ollut suunnitelmissa, mutta menin paikalle, kun yksi tuttu jonka halusin nähdä oli kuulemma myös siellä...mutta hyvin myytiin kirja, sen teemat kuulostivat hyvin kiinnostavilta: minuutin päähän tulevaisuuteen sijoittuva kirja maailmasta jossa ei ole enää muita universaaleja tarinoita kuin uhrin tarina, maailmasta ilman jumalaa, ja poliittisten päätösten seurauksista...laitetaan lukulistalle.

Ja näin sen tutunkin. Noin muuten on todettava messujen olevan sen verran suuret, että pari muuta henkilöä, joiden tiesin paikalla olevan, ei tullut missään vaiheessa vastaan (mutta aika paljon kohtaamisia kuitenkin tuli, monta tuttua tuli nähtyä...)

Seuraavassa tapahtumassa (ei onnistunutta kuvaa) Sofia Tawast ja Riikka Leinonen puhuivat kirjastaan Suuri valhe vammaisuudesta, eli esillä oli rakenteellista ableismia, eriarvoisuutta hyvinkin kyseenalaisilla perusteilla, vammaisten toiseuttamista...pohdittavaa ja kyseenalaistettavaa on paljon.

Ja sitten Tiedetorille, jossa Roosa Haimila ja Teemu Pauha puhuivat toimittamastaan kirjasta Uskonto mielessä, eli uskonnollisuutta ja -ttomuutta psykologiselta kannalta katsottuna...puheena oli niin moraali, kuolemanpelko kuin antropomorfismi ja jumalakäsitys ja psykologis-sosiaaliset taustat jotka niihin vaikuttavat...kiinnostavia ajatuksia koska niin monenlaista variaatiota löytyy ilmiöstä kuin ilmiöstä (mm. jos pelkää kuolemaa, niin mitä silloin oikeastaan pelkää?), ja toki myös pointteja joihin voisi esittää jatkohuomautuksia (kuten että kristinuskoon antropomorfismi on tavallaan jo sisäänrakennettu, koska siinä on ihmiseksi inkarnoitunut Kristus jonka kautta meillä on ymmärrys Jumalasta, joten se ei ole varsinaisesti ongelma...ja huomio, että kuolemanpelko on vähäisintä niin kaikkein uskonnollisimmilla kuin kaikkein uskonnottomilla henkilöillä, ja siinä välissä sitten kipuillaan, taidettiin mainita myös Bernanosin Karmeliittadialogeissa...)  

Ja kahvitauon, flaneerauksen yms jälkeen palataan taas Tiedetorille, jossa Tarja Tolonen puhui nuorten syrjäytymisestä, ja syrjäyttämisestä, eli syistä ja mekanismeista joilla tuotetaan eriarvoisuutta. Mitä ohjelmia on, tai ei ole, miten ne toimivat, miten käy haaveiden ja suunnitelmien...taas kerran pohdittavaa ja kyseenalaistettavaa riittää.

Sitten vielä Sanna Vaara puhui kirjastaan Jumalan katkennut kynä, eli Jumalasta, mystiikasta, kriiseistä, Avilan Teresasta ja sielun pimeästä yöstä, etsimisestä ja kirjan nimen mukaisesti myös kirjoittamisesta. Reippaan humoristisella otteella, mikä olikin hyvä koska toinen suunniteltu keskustelija Tobias Mehnert oli juuttunut lentokentälle eikä päässyt paikalle, mutta tällaista sattuu. 

Näiden välillä sitten tuli vaelleltua pitkin poikin messuhallia, bongattua kiinnostavia kirjoja (ostot jäivät vähiin, muistiin merkittäviä kirjoja löytyi useita) ja juteltua niin tuttujen kuin tuntemattomien kanssa (noiden uskontoaiheisten sessioiden jälkeen tuli vielä pitkähköt jatkokeskustelut joidenkin muiden yleisössä olleiden kanssa, mikä onkin just hyvä, kiinnostavissa tapaamisissa on messujen suola). Mutta illansuussa lähdettiin taas valumaan kotia kohti. 

Onko helvetin helvetti sitten taivas?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, huomiseen.

Helsingin kirjamessut - torstai

Pitkästä aikaa pääsin taas kirjamessuille, ja myös tällä kertaa on tarkoitus käydä useana päivänä paikalla (kiitos järjestäjille some-passista). Ja ensimmäiseen päivään mahtui jo kaikenlaista.

 

Perinteinen sisäänkäyntikuva, nyt mukana myös selfien ottanut Antti Tuomainen

Paikalle tulin hieman kymmenen jälkeen, ja tuttuja bloggaajia tuli vastaan jo naulakoilla...ja ensimmäiset hetket meni ihan vaan haahutessa ympäri hallia, katsellen missä suunnilleen löytyisi mitäkin osastoja ja lavoja, ennen kuin päästiin varsinaiseen ohjelmaan. Jossa seurasin sitten tänään aika hyvin suunnitelmaa. 

Eli aloitetaan aina kiinnostavalla aiheella, paneelikeskustelulla kritiikin tilasta ja tulevaisuudesta (vetäjänä Vesa Rantama, puhujina Maaria Ylikangas ja Oskari Onninen). Kuulemma kritiikkiä on luvassa myös tulevaisuudessa jossain muodossa, mutta missä: alan kehityksessä kirjallisuuskriitikot ovat täällä hieman laahaamassa perässä, ja toisaalta kuten tunnettua, alalla on haasteita. Kulttuurikeskustelua vaivaa Suomessa jossain määrin fatalismi, kun jotain ei ole niin sitä ei myöskään voi olla, siinä missä tarvitsee mennä vaikka vain Ruotsiin nähdäkseen lehtikritiikillä hyvin erilaisen aseman...ja toisaalta esitettiin että tähtikriitikoiden asema on kansainvälisesti ollut jo nousussa, siinä määrin että kriitikon brändi voi jo olla suurempi kuin julkaisualustana olevan median, jolloin kriitikot voivat kerätä ne pennosensa suoraan tilattavissa olevilla uutiskirjeillä lehtiin kirjoiteltavan uutuuksia esittelevän pistekritiikin sijaan.

Pysähdyin juttelemaan joidenkin tuttujen kanssa, joten tulin ennakoidun Tiedetorin puheeseen 'Voiko maailma pelastua tutkimuksen avulla' juuri kun se alkoi...ja kaikki istumapaikat olivat täynnä, ja reunoilla seisovia ihmisiäkin oli sen verran että en jäänyt kuuntelemaan. Sama oli kuulemma ollut edellisenkin Tiedetorin keskustelun kanssa, eli vaikka henkilökohtaisesti harmittikin, että jäi väliin, niin laajemmin voin ilahtua että tiedekeskustelut vetivät niin hyvin yleisöä. 

Seuraavaa sentään pääsin kuuntelemaan, eli keskustelua mihin tiedekirjoja tarvitaan (vetäjänä Tiina Raevaara, puhujina Maria Lassila-Merisalo, Ville Lähde ja Leena Kaakinen). Ja puheena on siis nimenomaan tiedekirjat, vaikka puhujat suhtautuivatkin varsin avoimesti millä tavalla sitä vertaisarvioitavaa tiedettä sitten ilmaistaan. Esiin nousi tiedekirjallisuuden vastapaino tieteellisille artikkeleille, joita tutkijat toki joutuvat kirjoittamaan koska niiden tehtailulla kerätään akateemisia meriittejä, mutta laajemmat kirjat taas kokoavat ja kehittävät ajatuksia eri tavalla ja uudessa mittakaavassa. Ja jos käsitellään vaikkapa suomalaisittain tärkeitä aiheita, niin suomen pitäisi pysyä myös tieteen kielenä.

Vaihdetaan lavaa, ja suunnataan somettajapainotteisempaan kirjagrammin esikoiskirjapaneeliin, vetäjänä Anne Martin ja puhujina Taina Niemi, Sanni Ylimartimo ja Salli Kari (sori, ei kuvaa...olin hankalassa kulmassa ja paneeleita on hankala kuvata niin että kaikki ovat suunnilleen edustavina). Eli neljä esikoiskirjailijaa kertoivat vaihtelevista teistään miten kirja tuli kirjoitettua ja julkaistua, ja myös prosessin sosiaalisuuden merkityksestä, tapahtui se sitten kirjagrammissa tai kirjoittajakoulutuksessa (ja toki myös somen merkityksestä kirjan vastaanotossa).

Taas pysähdyin juttelemaan ihmisten kanssa sen verran pitkään että missasin alun 'Mitä ovia kirjallisuus avaa maailmalla'-keskustelussa kirjallisuusviennistä (eli tästäkään ei kuvaa). Huomioitiin että yksittäisten tekstien ohella viedään yhtä lailla myös kokonaisia maailmankuvia, ja Pirkko Saisio pohti erona kirjallisuuden vastaanotossa, että Suomessa pohditaan paljon mitä kirjailija haluaa sanoa, mutta tunnelman huomioiminen on aliedustettuna...

Seuraavaksi vaihteeksi yksittäiseen kirjaan keskittyvä ohjelma, elli Ville Hänninen puhumassa kirjasta Pekka Puupää alusta loppuun (haastattelijana ei-Markku-Jalava Urpu Strellman). Eli aiheena nimenomaan Fogelin sarjakuva 20-luvun puolivälistä 50-luvulle. Itse olin aikoinaan lukenut näistä lähinnä loppupään tuotantoa, jolloin sarja keskittyi lähes täysin perhe-elämän sattumuksiin, mutta ilmeisesti alkupuolella on paljon myös yhteiskunnallisempaa juttua, aikakauden poliittisia myllerryksiä (joita 20-30-luvuilla riitti), osuuskauppa-asiaa, matkakertomuksia...sarja on siis monimuotoisempi kuin mitä oletin, ja monimuotoisuus oli yllättänyt myös Hännisen. Ja sen puolesta sarjan ansioksi nykylukijalle nostettiin erityisesti sen tuoma ajankuva, se on erinomainen tapa tutustua aikakauden tavalliseen elämään ja ajatusmaailmaan (tämänhän olen huomioinut aiemmin itse kuin myös Kyösti Salovaara, että populaarikulttuuri tuo usein esiin paremmin ja elävämmin oman aikansa ilmapiirin kuin korkeamman kulttuurin klassikot...)

 

(mitä mä sanoin paneelien kuvaamisesta)

Ja sitten vielä Tiedetorille, taas vähän myöhässä. Reetta Kettusen haastattelemana Iina Kohonen (Kaksipäinen koira ja muita eläimiä Neuvostoliiton tieteessä) ja Tiina Raevaara (Ikuisen elämän lyhyt historia), ja aiheena tieteen, ja taiteenkin, etiikka, kuolema ja elämä. Neuvostoliitossa tiede nähtiin usein siinä määrin kaikkivoipana, ettei sillä kovin paljoa eettisiä rajoja ollut (joskus ideologisia siitä mitä voitiin tutkia ja mitä ei), mutta kyllähän nähtiin, että myös muualla ja myös nykyaikana rajat kyllä venyvät, ja vaikuttaa siltä, että tieteelle tosiaan sallitaan hyvinkin paljon, koska tutkimuksissa nähty hyöty arvioidaan usein tärkeämmäksi...ja toisaalta niin lainsäädäntö kuin julkinenkin keskustelu etiikasta laahaa usein perässä, ne tapahtuvat vasta kun tutkimus on jo tehty.
Ja kuolema tulee vääjäämättä, mutta hyvää elämää edistää mm. kirjamessut.
Tälle keskustelulle oli varattu tunti, ja eron kyllä huomasi puolen tunnin ohjelmaan: keskustelijoilla oli kunnolla aikaa puhua aiheestaan, jolloin päästiin ihan kunnolla aiheisiin käsiksi, mikä kuuntelijaa ihastutti.

Näiden sessioiden välissä tuli toki myös kierreltyä salissa, juteltua tuttujen kanssa, ja hieman myös ennestään tuntemattomien, katseltua osastojen kirjatarjontaa, bongattua paljon kiinnostavanoloisia kirjoja...minulle kirjamessujen yksi tärkeä anti on katsella pienten kustantamojen tarjontaa, koska niitä ei helposti näe kirjakaupoissa, eivätkä ne aina nouse niin esiin medioissakaan, sosiaalissa tai perinteisissä. Ja olihan taas kaikenlaista kiinnostavaa ilmestynyt (ostot pidin kyllä nyt minimissä, mutta nimikkeitä laitoin mieleen). 

Ja niin alkoi väsyttää sen verran, että vaikka illansuussa olisikin ollut vielä jotain kiinnostavia puheita, niin en jaksanut jäädä odottamaan: huomenna sitten lisää.  

Jean-François Ménard - Quinze millions pour un fantôme (viisitoista miljoonaa aaveesta)

Jatkamme ranskankieliseen lastenkirjallisuuteen tutustumista. Jean-François Ménard on näköjään tunnetumpi kääntäjänä, meriittilistaan kuuluu mm. Harry Potteria, Artemis Fowlia ja Roald Dahlia. Mutta omaakin tuotantoa on, kuten tämä aika satunnaisesti valittu kirja...

Fernand-setä on kuollut, ja tämän testamentinlukutilanteessa tämän siskon perheelle tulee yllätyksenä, että tällä olikin aika reippaan kokoinen omaisuus...jonka hän on testamentannut perheen lapsille Waldolle ja Mirabellelle, yhdellä salaisella ehdolla. Näillä on kuukausi aikaa etsiä käsiinsä muuan Catriona Gregor, joka oli aikoinaan toimittanut Fernandin vankilaan, ja kostoksi saada tämä uskomaan että Fernand on kuolemansa jälkeen palannut kummittelemaan, ja jos tässä onnistuvat on viidentoista miljoonan omaisuus heidän. Tästä tietysti seuraa kaikenlaista touhua ja yllätyksiä niin jännityksen kuin huumorin piirissä, ja kaikki ei ole sitä miltä näyttää...

Olen joskus aiemmin pohtinut eroja anglofonisessa ja frankofonisessa lastenkirjallisuudessa ja niiden lapsikäsityksissä...ja sen puitteissa tämä kirja kallistuu ehkä enemmän anglo-puolelle, brittiläiseen perinteeseen: lapset ovat varsin nokkelia ja aikaansaavia pärjääjiä ja hölmöilyjä löytyy enemmän aikuisilta. Tietty Dahl-maisuus tuli esiin, moraalinen ambivalenttius ilkeyden vivahteella on näkyvissä, joskin kyynistä pohjavirettä löytyy toki myös ranskalaisesta perinteestä (niin, onko tämä touhu nyt varsinaisesti oikein vaikka siitä saakin paljon rahaa ja Fernand-sedällä oli syynsä kostoon...)

Muuten kirjana, nojoo: tapahtumat etenevät lopulta aika reippaasti suunnilleen odotettuun päätepisteeseen, yksi mysteerisyyttä lisäävä sivujuoni oli ehkä vähän heikosti käsitelty ja yksi juonikoukku taisi jäädä lopulta kokonaan avoimeksi...mutta tulipahan luettua.

Olga Palo - Aion kertoa nyt kaiken

Nimi on ironinen: kaiken kertominen on tietysti mahdotonta, mutta toki sitä voi silti aikoa tai sanoa aikovansa, pettääkö siinä sitten itseään vai muita.

Pitänee taas hieman kuroa suomalaista kirjallisuutta kiinni, ja kirjastosta nappasin tämän suht uuden novellikokoelman mukaan. Ilmeisesti Olga Palon esikoisproosateos, vaikka muunlaisia tekstejä onkin tehty, esseitä, tietokirjallisuutta, käsikirjoituksia...

Ja tavallaan se tässäkin näkyy: kirjan novelleja yhdistää teema, mutta tyylit ovat monenlaisia, esseistisiä, fragmenttisia, lyhyttä ja pitkää, tekstillisesti hyvin itsetietoista. Palo ei juurikaan kerro tarinoita, mutta kirjoittaa tarinoista, niiden kertomisesta ja kertojista, ihmisistä jotka selittävät omaa elämäänsä itselleen ja muille, ja näiden selittämisten mekanismeista, jotka niin paljastavat kuin piilottavat.

Jatkuvaa teemaa lähestytään sen verran monelta kantilta ja monella tyylillä, että itseään ei tarvitse toistaa enempää kuin haluaa. Metatietoisuus ja niin itsepetoksen kuin petollisen yhteiskunnan kuvaukset asettavat monen tekstin tunnelmaksi ironisuuden, joskin, myönnetäköön, jokunen huti mahtuu mukaan: mm. Yks juttu olisi jotenkin siedettävä kolmen ruudun Fok_It-strippinä, mutta edes neljä sivua on liikaa. Ja joskus ironia tuntuu vähän liian helpolta (mm. Lehdistökatsaus, tai Leila, joskin jälkimmäinen onnistuu olemaan silti hauska). 

Hyviä juttuja mahtuu kyllä myös mukaan, erityisesti kirjan alkupään novelleista löytyi kiinnostavia juttuja niin yksinään kuin sarjanakin, ja sen jälkeinen vähän epätasaisempikin materiaali kyllä sisälsi myös oivalluksia ja kantoi tämän lukijan loppuun asti, jossa sitten odotti summaava yhteenveto, Eräänlainen omakuva, eli punainen lanka pysyy mukana. 

Rohkenen odottaa mielenkiinnolla jatkotuotantoa. 

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kirjaston pöydällä tämä oli siihen tapaan esillä että tulkitsen suositukseksi.
Ja muitakin näkemyksiä löytyy: Omppu (jolta jo kysyin mahtaako Olga Palo olla tämän salanimi, koska muutama novelli kuulosti kovasti häneltä), Mikko, Ina, Sivumerkkejä... 

Minä puolestani kirjoitan päiväkirjaani ylös erilaisia museioita, joissa olen vieraillut. Jos en kirjoittaisi museoita päiväkirjaan en ikinä muistaisi missä olen käynyt. Siltikin voin vain vaivoin muistaa, mitä museoissa oli. Olen käyttänyt tunteja ja taas tunteja vanhoissa taloissa katsellen vanhoja tavaroita, joita en enää muista Nyt muistan asioita vain lukemalla ne päiväkirjastani, joten lienee syytä kysyä onko perusteltua väittää, että muistan niitä laisinkaan. Voisin kai lukea Harry Potteria jos se olisi kirjoitettu käsin päiväkirjaani ja uskoisin, että se tapahtui minulle täällä Lontoossa. Yhtä kaikki, on hauskaa lukea, mitä itselle on tapahtunut. Ja kun olen lukenut omat päiväkirjani riittävän moneen kertaan, muistan ainakin mitä niissä lukee, ja voin opetella muistoni ulkoa.

(päteekö tuo kirjabloggaamiseen? En mene nyt siihen...)

Jon Fosse - Aamu ja ilta

Kun tämänvuotinen Nobel-kirjailija julistettiin, olin lukemassa viimevuotisen Jon Fossen tuoretta pienoisromaanisuomennosta (suom. Katriina Huttunen): alkuteos on ilmestynyt jo vuosituhannen vaihteessa.

Olen aiemmin lukenut jo nipun Fossen näytelmiä, joten tyyli oli ennalta tuttua. Proosa toki toimii hieman eri tavalla kuin puhtaasti dialogina kuljetettavat näytelmät, mutta sama kirjailija on kyseessä. Paljon etukäteiskommentointia ovat aiheuttaneet kirjailijan piiiiitkät virkkeet, ja tässäkin kirjassa pisteet ovat kovin harvassa. Mutta samalla niiden virkkeiden sisällä on paljon toteavaa peruslausetta ja varsin minimalistista, yksinkertaista, toisteista kieltä, joten teksti on silti hyvin virtaavaa ja sujuvaa: mitään monimutkaisia barokkikoristeisten sivulauseiden ja vihjailevien pronominien verkostoja tässä ei harrasteta.

Ja näytelmien tapaan tekstistä iso osa on puhetta, joko ihan keskustelua tai sitten näkökulmahenkilöiden omaa sisäistä monologia omista kokemuksistaan, havainnoistaan, ajatuksistaan, näytelmällisessä preesens-aikamuodossa: lukijalle ei kerrota mitä tapahtui, lukija seuraa mukana kun tapahtuu.

Kirjan nimen viittaamina kirja jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä, lyhyessä osassa pienellä saarella kalastaja Olai odottaa monenkirjavien tunteiden vallassa lapsensa syntymää: huolta ja hermostumista, vaikka kätilö rauhoitteleekin ja kehottaa olemaan poissa tieltä, ja malttamatonta iloa. Jos nyt syntyy poika niin hänen nimekseen tulee Johannes ja hänestäkin tulee kalastaja. 

Ja pitemmän osan alussa Johannes, jo vanha mies, nousee aamulla ylös, jotenkin paljon vaivattomammin kuin vuosiin, aivan kuin olisi taas nuori, ja jotenkin aamussa tuntuu olevan jotain erilaista (tässä vaiheessa lukija voi jo arvata mistä syystä kaikki tuntuu erilaiselta). Ja ulkona kävellessä mietitään josko mentäisiin tapaamaan tytärtä, sitä kävelymatkan päässä asuvaa, mutta tavataankin vanha ystävä Peter, jonka kanssa lähdetään kokemaan taskurapumertoja (pari sivua aiemmin mainittiin Peterin kuolleen muutama vuosi sitten). Kasvavan unenomaisissa tunnelmissa sitten muistellaan eletyn elämän hetkiä ja vähitellen ymmärtää Johannes itsekin, millaista päivää tänään on eletty (tai siis ei enää ole, mutta asiassa on totuttelemista), ja tytärkin rientää katsomaan isäänsä joka ei ole vastannut puhelimeen koko päivänä... 

Aika on keskeisessä roolissa kirjassa, keskittyen ihmiselämän kahteen suureen hetkeen, alkuun ja loppuun, ja näiden välisiä tapahtumia sitten välittyy muun lomassa, fragmentteina: Fosse on ainakin Tyttö sohvalla -näytelmässä käyttänyt useita rinnakkaisia ja päällekkäisiä aikatasoja, ja samaa limittymistä alkaa tapahtua tässäkin, kun Peter on siinä ja ei ole, ja vanha neiti Petterssen on joskus nuori neiti ja joskus taas kuollut pari vuotta aiemmin, ja tytär Signe kävelee isänsä luo sydäntalvella samalla kun Johannes nauttii leppeästä kesäillasta...nykyhetkeä värittävät elävät muistot, mikä antaa kokonaisuudelle unenomaisen tunnelman, josta tulee kiinnostava kontrasti hyvinkin toteavaan asiat-ovat-niinkuin-ne-ovat-kerrontaan.
Tarkkoja ajankohtia ei anneta: jälkimmäinen osa tuntuu sijoittuvan aika lähelle kirjoitusajankohtaa, ja ensimmäinen siis sitten joskus 1900-luvun alkupuolelle. Ja vaikka hetket sekoittuvatkin, ajan suuret linjat pysyvät: vanhemmille syntyy lapsia, joille sitten joku vuosikymmen myöhemmin syntyy omia lapsia, ja lapselle annetaan oman isän nimi silloinkin kun tämän kanssa ei varsinaisesti tultu toimeen, ja aikanaan ihmiset kuolevat niin kuin tapaavat tehdä, kuka ennemmin ja kuka myöhemmin. Ja tulee aamu ja tulee ilta.   

Lukiessa tuli mieleen toinen teos jonka olin lukenut useampi vuosi sitten, Gabriel Scottin Lähde eli kirje Markus kalastajasta, joka on Suomessa aika tuntematon mutta ilmeisesti Norjassa nauttii jonkinlaista klassikkoasemaa, siinä määrin, että varmaan Fossekin kirjan tietää. Kirjassa vaatimaton ja köyhä kalastaja Markus elää yksinkertaista elämäänsä, ja pohdiskelee asioita vaatimattomalla yksinkertaisuudella, josta kuitenkin nousee omanlaisensa viisaus...tulevatko yhtäläisyydet jostain norjalaisesta arkkityypistä, vaatimattoman kalastajan kätketystä elämänviisaudesta, vai viittaako Fosse Scottin kirjaan vaihtaen Markuksen Johannekseksi, evankelistan toiseksi?

Koska mielleyhtymänä esiin nousi myös Johanneksen evankeliumi. Kieleltään se on hyvä verrokki Fosselle, koska Johanneksen evankeliumi käyttää suhteellisen rajallista sanastoa, pienempää kuin muut evankeliumit, mutta pyörittelee siitä hyvinkin monitasoista ja mystistä ajattelua (ja kuten tuttu huomautti, ei vanhimmissa Uuden testamentin manuskripteissä käytetty välimerkkejä, vaan teksti tuli yhtenä pötkönä). Mutta samoin kirjassa esitetyt huomiot korostetun tuonpuoleisesta Jumalasta ja vastaavasti tämän maailman toisesta valtiaasta ovat nimenomaan Johannekselle ominaisia...itseäni hieman häiritsi kohta lopussa, jossa Johannes on nousemassa taivaaseen ja katsoa alasjäänyttä maailmaa ja
"hän näkee kaiken sen pimeyden ja kaiken sen kamalan mikä siellä alhaalla on ja hän
Siellä alhaalla on kamalaa, Johannes sanoo"
kun toisaalta aiempaa kuvausta on kuitenkin värittänyt tietty harmonisuus ja hyväntahtoisuus, vaikkakin toki ongelmia, vaivoja ja kärsimyksiä myös sisältäen...mutta tuo hyvin ambivalenttinen ja ristiriitainen suhtautuminen tähän maailmaan jossa elämme, gnostilaissävyihin saakka, on hyvin leimallista Johanneksen kirjoille (maalaa teksti hiirellä näkyviin).  

Kiinnostava kirja. Vaikutti siltä, että Fossen suomennokset on aloitettu suhteellisen helpolla kirjalla, koska kyllähän tämä on varsin helposti lähestyttävä, soljuva pienoisromaani, ja kuitenkin samalla pohdinta elämästä ja kuolemasta, joista riittää ajateltavaa, ja joita lähestytään mysteerin meditoinnin kautta. Ja lopulta loppuvat sanat.

kaikki on erilaista, nyt hän näkee venevajat, ja nekin ovat painavia ja samalla niin ihmeen kevyitä, mitä hänelle on tapahtunut? Johannes ajattelee, sitä hän ei varmaankaan saa ikinä tietää, Johannes ajattelee ja kai tämä kaikki on vain kuvittelua, myös se että venevajat näyttävät erilaisilta, ainakaan hän ei pysty sanomaan mitä niille on tapahtunut, ja jos jokin on muuttunut, jokin on varmasti muuttunut hänessä itsessään, mutta voisiko se olla myös jotain ulkoista? voiko jotain olla tapahtunut, jos ei mitään suurta niin ehkä jotain pientä minkä takia hänestä tuntuu että kaikki on erilaista? mutta hän itsehän on entisellään, eikö olekin, vai onko?

Kirjan on lukenut myös Satunnainen ohilukija ja Hesari. 

Helsingin kirjamessut - suunnitelmia, ohjelmaa

Helsingin kirjamessut lähestyvät taas, ja usean vuoden tauon jälkeen olen pääsemässä paikalle (ja Messukeskuksen antaman somevaikuttaja-passin avulla luultavasti useampana päivänä). 

En vielä tiedä pääsenkö joka päivä 24.-27.10, ja vaikka pääsisin, tulenko, koska onhan koko neljän päivän messuilu hyvinkin runsasta...aikoinaan torstai oli rauhallisin päivä ja lauantai taas kaikkein suosituin ja väkimäärältään täysin, eikä kai siinä ole muutoksia tullut. Joten katselin messuohjelman läpi joka päivältä ja merkkailin kiinnostavia tapahtumia.

Töölönlahti-torilla oli aika paljon somettajien ohjelmaa, joten sinne tie vienee ainakin jossain vaiheessa (oletan myös että sen liepeillä on hyvä tilaisuus tavata tuttuja), Tiedetorilla oli kanssa kiinnostavia juttuja, ja sirotellusti sitten siellä täällä.

Kokemus opettaa myös että ohjelmaa ei kannata tehdä liian tiukaksi ja suunnitelluksi, vaan listata nimenomaan kiinnostavia ohjelmia, joista voisi seurata ainakin osaa, ja toisaalta pitää mieli avoimena ja jossain vaiheessa päätyä kuulemaan myös listan ulkopuolista ohjelmaa (usein koska jalkoja väsyttää ja haluaa istahtaa hetkeksi jonkun lavan luo, mitä siellä sitten ikinä puhutaankaan).

Aikaa pitää olla myös yleiselle flaneeraukselle, eri toimijoiden messuosastoilla piipahtelulle (kuten ennenkin, eniten kiinnostavat pienet kustantamot, koska messut ovat paras tilaisuus nähdä näiden valikoimaa), tuttujen tapaamiselle ja juttelulle, ja usein myös uusien ihmisten tapaamiselle.

Ja kaikkea kiinnostavaa ei voi edes nähdä: taas kerran joitain kiinnostavia puheita oli buukattu päällekkäin, eikä lavalta toiselle myöskään siirrytä sekunneissa messuvilinässä...joten allaoleva listaus kiinnostavista ohjelmista ja tärpeistä on oma muistilista joutohetkiin, että tapahtuukos ihan kohta jotain kiinnostavaa, ja tietysti nostoja muillekin että tällaista olisi (ja että minäkin olen paikalla tavallista suuremmalla todennäköisyydellä jos haluaa sanoa hei).

Koko ohjelma löytyy täältä.

Torstai 24.10.

11.00 Lonna: Onko tulevaisuudessa kritiikkiä?
Taidekeskustelu sosiaalisen median aikakaudella on joko kavereiden julkkareissa ja avajaisissa poseeraamista tai yleistävää kaiken haukkumista. Onko ajatuksia herättäville kriittisille huomioille enää tilaa, kun kulttuurikentän tila kurjistuu entisestään? Minkälainen kirjallisuus ja kirjallisuuskeskustelu ovat puolustamisen arvoisia? Tapahtuman järjestää Nuoren Voiman Liitto (NVL) yhteistyössä Suomen arvostelijain liiton (SARV) kanssa.

12.00 Kruununhaka: TIEDETORI: Voiko maailma pelastua tutkimuksen avulla?
Hybridivaikuttamisen ja salaliittoteorioiden keskellä tutkitulla tiedolla on tärkeämpi rooli kuin koskaan. Mitkä ovat tieteen mahdollisuudet maailman pelastamisessa? Kuinka tieteen tulokset saadaan laajan yleisön tietoon? Aiheesta keskustelevat Sitran johtava asiantuntija Marja Järvenpää, luontokadosta kirjoittanut Juha Kauppinen sekä akatemiatutkija ja Helsingin yliopiston dosentti J. Sakari Salonen. Juontajana Helsingin Sanomien entinen tulevaisuuskirjeenvaihtaja, toimittaja Heikki Aittokoski.

12.30 Kruununhaka: TIEDETORI: Mihin tiedekirjoja tarvitaan?
Tieteelliseen tutkimukseen perustuvat teokset ovat tärkeä osa tietokirjallisuutta. Millaisia rooleja tiedekirjoilla on yhteiskunnassa ja tutkimusmaailmassa, ja mikä on niiden suhde kielen ja ajattelun kehitykseen? Mitä tapahtuisi, jos tiedekirjoja ei julkaistaisi suomen kaltaisilla pienillä kielillä? Tiedekirjojen tarkoitusta selvittämässä kolme laaja-alaista asiantuntijaa.

14.00 Töölönlahti: Kirjagramin esikoiskirjailijapaneeli
Kirjagramin esikoiskirjapaneelissa kirjagrammaavat esikoiskirjailijat Taina Niemi ja Sanni Ylimartimo sekä somen ulkopuolella elävä kirjailija Salli Kari keskustelevat siitä, millainen vaikutus kirjasomella on kirjan menestykseen, miltä esikoiskirjailijasta tuntuu lukea arvioita omista teoksistaan, ja kuinka suhde kirjasomettamiseen muuttuu. Haastattelemassa kirjailija Anne Martin.

15.00 Hakaniemi: Mitä ovia kirjallisuus avaa maailmalla?
Kirjallisuusvienti kasvoi viime vuonna ennätyslukemiin. Kirjallisuuden tie maailmalle avaa parhaimmillaan myös muita ovia: yksittäiset kirjat, niiden sisällöt ja hahmot saattavat toimia perustana muullekin kotimaisen taiteen ja kulttuurin viennille. Miten tätä kaikkea voidaan kasvattaa tulevaisuudessa? Mitä ovia kirjallisuus voisi avata maailmalla, maailmanpolitiikassakin? Kirjallisuus- ja kulttuuriviennin tilasta ja tulevaisuudesta keskustelemassa Tiia Strandénin ja Ville Blåfieldin kanssa keskustelemassa kirja-alan ja politiikan vaikuttajia.
Kirjallisuusviennin yksi menestyskertomuksia on Suomen teemamaahankkeen rakentaminen maailman tunnetuimpaan kirja-alan tapahtumaan Frankfurtin kirjamessuille. Teemamaahankkeesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Mitä kaikkea hankkeesta opittiin ja miten sitä hyödynnetään nyt 10 vuotta myöhemmin?

16.00 Vallisaari: Pekka Puupää alusta loppuun
Pekka Puupää on ikoninen suomalainen hahmo. Sen juuret ovat Fogelin eli Ola Fogelbergin piirtämissä sarjakuvissa, joita julkaistiin vuosina 1925 - 1952 Kuluttajain Lehdessä ja Elannossa ja peräti Hollannissa asti. Ville Hännisen toimittamaa valikoimaan on valittu Fogelin kiinnostavimmat Puupäät. Moni niistä julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa sitten ensijulkaisun. Mihin maalta pääkaupungin "ihmiskekoon" saapuneen Puupään suosio perustuu, ja mikä on hahmon suhde oman aikansa yhteiskuntaan, mm. sota-aikaan? Entä millainen on Puupään elämänfilosofia? Kuka oli "Fogeli", mies Puupään takana? Pekka Puupään maailmasta keskustelemassa Ville Hänninen ja Markku Jalava.

16.30 Kruununhaka: TIEDETORI: Tieteen kaksipäiset koirat: mikä on sallittua tieteen ja taiteen nimissä?
Mielikuvitus on saanut ihmisen kurkoitelemaan taivaankappaleisiin ja uhmaamaan kuolemaa. Tieteen ja tutkimuksen avulla olemme saavuttaneet paljon. Saavutusten taustalta löytyy kuitenkin ikuinen keskustelu, mikä on oikein. Mitä saamme tutkia ja miten tutkimus toteutetaan? Moraalikäsityksemme myös muuttuu: mikäli ennen hyväksyttyä, ei sitä enää ole.
Sanataide antaa keinot tarkastella tieteen eettisiä kysymyksiä. Onko se suorastaan tieteiskirjailijan vaade? Onko taide tiedettä vapaampaa, onko taiteella omat eettiset raaminsa?
Keskustelijoina taiteen tohtori Iina Kohonen ja kirjailija, filosofian tohtori Tiina Raevaara. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteeri Reetta Kettunen haastattelee.
Kohosen tuore teos Kak­si­päi­nen koi­ra ja muita eläimiä Neuvostoliiton tieteessä (Tammi 2024) vie tieteen synkkään historiaan, missä koirat heräsivät kuolleista ja kantoivat kahta päätä. Kohonen on myös tutkimusetiikan asiantuntija. Raevaaran tuore teos Ikuisen elämän lyhyt historia. Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (Like 2024) kysyy, miten ihminen kamppailee vanhenemista ja kuolemaa vastaan. Raevaara on myös tunnettu tieteiskirjallisuudestaan.

19.00 Arabia: Uskonto ja arjen historia: Uusia näkökulmia menneisyyteen
Millaista oli menneisyyden ihmisten arkipäiväinen uskonto pyhien tekstien ja kirkollisten rakenteiden katveessa? Voiko historiantutkimus edes tavoittaa sitä? Paneelikeskustelussa pureudutaan arjen historian tutkimukseen ja erityisesti marginaaliin jääneiden toimijoiden, kuten naisten ja vähemmistöjen uskonnolliseen toimintaan ja kokemuksiin. Aiheesta keskustelevat teosten "Uskonto ja arjen historia" ja "Eletty reformaatio" tekijät, tutkijat Miia Kuha, Petra Kuivala ja Sini Mikkola.

Perjantai 25.10.

10.30 Suomenlinna: Saksa - Ei ihan paska maa
Maailma tarvitsee terveellä itsetunnolla varustettua Saksaa kipeämmin kuin koskaan. Konkarikirjeenvaihtaja Tapio Nurminen selittää Saksaa ja saksalaisuutta lähes kolmenkymmenen vuoden kokemuksella.

11.00 Töölö: Spefin suomentamisen salat
Kuinka spekulatiivista fiktiota suomennetaan? Miten luodaan kuvitteellinen maailma suomeksi? Kuinka säilytetään kirjailijan alkuperäinen tyyli kielen vaihtuessa? Markus Harju ja Rimma Erkko paljastavat kääntäjän työn saloja.
Markus Harju on suomentanut spekulatiivista fiktiota, tuoreimpina Philip Francis Nowlanin scifiromaanin Armageddon 2419, Ramsey Campbellin kauhunovellikokoelman Vanhat sarvet ja Dan Jonesin romaanin Essexin koirat. Rimma Erkko on suomentanut kauhukirjallisuutta. 

13.00 Senaatintori: Mikä internetiä vaivaa?
Internetin piti pelastaa demokratia ja vapauttaa kaikki. Miksi se petti meidät ja muuttui ahdistavaksi kontrollikoneeksi? Ja mitä seuraavaksi? Lahtinen on toimittaja, kirjailija, filosofi ja aktivisti, joka on julkaissut tekstejä yhteiskuntafilosofisista aiheista.

13.30 Vallisaari: Suuri valhe vammaisuudesta
Taklaa vammaisuutta koskevat väärinymmärrykset – niitä on vilisemällä. Viihdyttävä tietokirja tuulettaa luutuneet käsitykset ja esittelee vammaisaktivistien oivallukset, jotka ovat pian kaikkien huulilla.
Sofia Tawast on vapaa toimittaja, someaktivisti, mediatutkimuksen FM ja vammaisen lapsen äiti. Hän uskaltaa nauraa omalle tietämättömyydelleen ja kysyä tyhmiä kysymyksiä toisten puolesta.
Riikka Leinonen on CP-vammainen yhteiskunta-alan ammattilainen, joka on työskennellyt maisema-arkkitehtuurin, liikunnan yhteiskuntatieteiden ja politiikan parissa. Samalla hän on kypsytellyt näkemyksiään arjen ableismista.

14.00 Töölö: Rajan kahta puolta & Ihmisen näköinen
Rajan kahta puolta on tekijänsä kymmenes esseekokoelma. Markku Envallin mietteliäs esseeminä liikkuu aiheissaan kirjallisuuden klassikoista yksityisiin kokemuksiin, havaintoihin sekä päivänpolttaviin kysymyksiin.
Melenderin opettaja väitti politiikkaa yhteisten asioiden hoidoksi. Sukunsa aikuisia seuratessaan hän oli nähnyt, että politiikka herättää kiivaita tunteita. Tältä pohjalta hän tarkastelee nykypäivän myrkyllistä yhteiskunnallista todellisuutta. 

14.30 Kruununhaka: TIEDETORI: Uskonto mielessä
Uskonnosta etsitään vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, joiden äärellä myös uskonnoton ihminen saattaa kokea olevansa ”henkinen”. Uskontoon sisältyykin monia psykologisesti kiinnostavia ilmiöitä. Miten uskonto esimerkiksi kytkeytyy hyvinvointiin ja millaisia katsomustyyppejä nuorilla on eri puolilla maailmaa? Liittyykö ateismi vahvempaan vai vähäisempään kuolemanpelkoon, ja miksi ihmisten käsitykset Jumalasta ovat juuri tietynlaisia? Haastattelijana Iida Simes.

14.30 Esplanadi: Jalkapallon muotoinen Saksa & Kun rakastuin saksalaiseen jalkapalloon
Saksassa asuva jalkapallotoimittaja Johanna Nordling kertoo, kuinka laji rantautui Saksaan ja kehittyi yläluokkaisten koulujen huvituksesta työväenluokan intohimoksi ja miten Saksasta on tullut yksi jalkapallon ehdottomista kärkimaista
Kun rakastuin saksalaiseen jalkapalloon:
Saksalaista jalkapalloa on ihailtu ja parjattu. Saksassa jalkapallo on sarjataulukkoja tärkeämpää, keskeinen osa kulttuuria. Jalkapallo yhdistää ja toivottaa tervetulleeksi.
Muutettuaan Saksaan Markus Pantsar rakastui saksalaiseen jalkapalloon. Hän on kiertänyt ympäri maata peleissä ja kertoo nyt kirjassaan "Kun rakastuin saksalaiseen jalkapalloon" paitsi jalkapallosta myös yleisemmin saksalaisesta kulttuurista.

14.30 Suomenlinna: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia
Klemettilä tarkastelee mieleenpainuvia keskiajan murhatapauksia, joihin hän on törmännyt vuosien varrella historiantutkijan työssään. Teoksen murhatapaukset sijoittuvat eri puolille Eurooppaa, ja ne avaavat näkymiä menneisyyden ihmisten tapoihin mieltää maailmaa.

18.00 Vallisaari: Intohimona Jumala, mystikot ja oma henkinen tie & Henkisyyden sudenkuopat
Mitä on tämän päivän henkisyys? Mitä keskiajan mystikot voivat opettaa nykyihmiselle? Mitä tehdä, kun jumalakriisi, kirjoittamisen paineet ja mystikon tie painavat päälle yhtä aikaa? Jumalakriisi heittää kirkkoon kuulumattoman, vuosikymmeniä henkistä syväluotausta harrastaneen kirjailijan etsikkomatkalle mystikoiden, luostarielämän, erämaapaaston ja pappien keskelle. Vaara avaa tämänpäivän henkisyyttä ja jumalasuhdetta omaan kirpeän humoristiseen tapaansa, peräänkuuluttaen rennompaa ja laajempaa suhtautumista uskonasioihin. Ja ennen kaikkea toivoo lisää keskustelua maailman isoimmasta Mysteeristä ja meidän elollisten suhteesta siihen.

18.30 Kruununhaka: TIEDETORI: Kun Suomi ja Ranska kohtaavat
Mitä ranskalaiset ajattelevat suomalaisesta kohteliaisuudesta? Miten suomalaisten käytös muuttuu Ranskassa? Entä mitä ranskan kielestä suomeen lainautuneet sanat kertovat kahden kulttuurin kohtaamisista? Kohteliaisuutta tutkinutta Johanna Isosäviä (SKS) sekä ranskasta suomeen tulleiden lainasanojen kiehtovat tarinat tuntevaa Tuija Vertaista (SKS Kirjat) haastattelee pitkäaikainen Ranskan-kirjeenvaihtaja Helena Petäistö.

18.30 Töölö: Kersti Juva kertoo Jane Austenin suomentamisesta
Legendaarinen suomentaja Kersti Juva kertoo, millaista on Jane Austenin teosten kääntäminen. Miten 1800-luvun maailma kääntyy nykypäivän suomeksi? Entä miksi Juva päätti uusimmassa Austen-suomennoksessaan muuttaa "viisastelevan" sydämen "arkailevaksi"?

Lauantai 26.10.

10.30 Lonna: Fantasian tulevaisuus
Mihin fantasiakirjallisuus on menossa? Ovatko lohikäärmeet ja haltiat jo täysin nähty juttu, ja onko Conan Barbaari -henkinen ylitömaskuliininen soturikuvasto auttamattoman vanhanaikaista? Ja mitä kummaa onkaan uuskumma? Kirjailijat Maria Carole, Artemis Kelosaari ja Toni P.J. Saarinen puivat tuoreiden romaaniensa myötä 2020-luvun fantasian virtauksia, joihin kuuluvat niin klassinen seikkailufantasia, makaaberit visiot kuin post-apokalyptinen itässuomalainen nahkahomofantasiakin.

11.30 Suomenlinna: Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus - Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
Kuviteltu tulevaisuus tarkastelee monipuolisesti Suomessa julkaistua tieteiskirjallisuutta. Ensimmäisessä kotimaisessa tarinassa vuodelta 1803 esiintyvät teemat ovat edelleenkin tieteiskirjallisuuden valtavirtaa: tulevaisuus ja tieteelliset keksinnöt. Tieteiskirjallisuuden avulla on aina käsitelty isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Autonomian ajalla tieteistarinat pohtivat kielikysymystä, naisten asemaa ja erilaisia aatteita. Itsenäistymisen jälkeen kirjailijat pohtivat kansallista identiteettiä ja haaveksivat Suur-Suomesta. Tieteiskirjallisuus on käsitellyt myös ihmiskunnan teknistä kehitystä ja tulevaisuutta sekä ihmisyyttä ylipäätään. Jari Koponen on toiminut tutkimuskemistinä, tiedetoimittajana ja tietokirjailijana. Häneltä on julkaistu useita tieteiskirjallisuutta käsitteleviä artikkeleita ja teoksia. Vesa Sisättö on Espoossa asuva tietokirjailija, toimittaja, kriitikko ja spekulatiivisen fiktion harrastaja.

11.30 Lonna: Kuka päättää sarjakuvamarkkinoilla?
Mitä sarjakuvia Suomessa julkaistaan, ja mitä meiltä jää näkemättä? Aiheesta kertomassa kustannustoimittajat ja kustantajat. Keskustelu sarjakuvien kustannuspolitiikasta juuri nyt ja tulevaisuudessa.

12.30 Lonna: Mitä on faktasarjakuva? Sarjakuvasankarit faktantarkastajina
Paneeli faktasarjakuvan käytöstä tieteessä, tutkimuksessa ja journalismissa. Puhujina H-P Ontto-Panula (ent. Lehkonen), Miika Auvinen ja Jami Pursiainen. 

14.30 Lonna: Kahden sävelen välissä
Joonas Sildren sarjakuvaromaani Kahden sävelen välissä kertoo maailman esitetyimmän säveltäjän Arvo Pärtin musiikillisistä etsinnöistä lapsuudesta aina 1980- luvulle, kun säveltäjä joutui jättämään Viron ja muuttamaan ulkomaille.
Kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Joonas Sildre on perehtynyt säveltäjän elämään ja tuotantoon, tutkinut perusteellisesti arkistomateriaaleja ja onnistunut esittämään elämäkerralisen materiaalin eloisasti ja nautittavasti.
Pärt sai koulutuksensa ennen neuvostomiehitystä vaikuttaneilta Viron kulttuurihenkilöiltä. Vuonna 1968 hän sävelsi kristillisiin teksteihin perustuvan teoksen Credo, joka oli skandaali ateistisessa kulttuurissa. Pärt vaiennettiin. Käänteentekevää Für Alina -pianoteosta (1976) edeltänyt kahdeksan vuoden teoshiljaisuus ja syventyminen vanhaan musiikkiin ja kirkkolauluun johti uudenlaiseen tintinnabuli -sävellystekniikan syntyyn.

15.00 Lonna: Maanalainen elämä
Kolmen säästä, pieneliöistä ja avaruudesta kertovan bestsellerin jälkeen tiedetoimittaja Marcus Rosenlund vie meidät henkeäsalpaavalle matkalle maan alle. Kohteina muun muassa Hallstattin ikivanha suolakaivos, Lontoon maanalaiset joet, ydinjätteen loppusijoitustila Onkalo, sekä Erfurtin suuri käymäläkatastrofi.

15.30 Töölönlahti: Klassikot ja tulevaisuus
Millaisia tulevaisuudennäkymiä kirjallisuuden klassikot tarjoilevat? Mitkä niistä ovat toteutuneet, mitkä jääneet toteutumatta? Entä millaisten kirjojen kirjasomettajat arvioivat nousevan klassikoiksi tulevaisuudessa? Aiheesta keskustelemassa kirjagrammaajat Mari Leminen (@1001kirjaa), Anna Nikkilä (@shakespearen_sisar) & Liisa Pihlaja (@liisa_maaria).

17.00 Kruununhaka: Olemmeko menossa kohti yhden totuuden Suomea? Millainen on tulevaisuuden media ja kulttuuri- ja mielipidelehtien rooli siinä?
Paneelikeskustelun aiheena tulevaisuuden median näkymät ja mikä on erityisesti kulttuuri- ja mielipidelehtien rooli tässä kehityskulussa. Miten eri näkökulmat ja moninaisuus säilyvät mediakentällä, ja miten tämä vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?
Keskustelua vetää Kultti ry:n puheenjohtaja Tuomas Rantanen, keskustelemassa mukana Matti Koskinen (Ulkopolitiikka), Petra Packalén (Tiedonantaja), Laura Uotila (Animalia) ja Janne Wass (Nytid).

18.00 Vallisaari: Kuinka yksilökeskeisyydestä luopuminen tekee elämästä parempaa
Jokainen haluaa kokea olevansa arvokas ja merkityksellinen. Yksilökeskeinen kulttuurimme kuitenkin mittaa arvoamme saavutusten kautta, jolloin elämä on vaarassa muuttua suoritukseksi, jossa on vaikea löytää todellista itseään. Merkityksellisyyteen perehtynyt filosofi haastaa kysymään, jos onnen lähde onkin yksilökeskeisyydestä luopumisessa ja suuntautumisessa kohti toisia ihmisiä. Ihmissuhteiden kautta muovautuvat niin ihmisen kokemus itsestään kuin siitä, mikä elämässä on tärkeää. Todellinen yksilöllisyys syntyykin tätä kautta.

18.30 Töölö: Ikuisuuden arvoitus – persialaista runoutta
Ikuisuuden arvoitus avaa ikkunan persialaiseen runouteen 1000-luvulta nykypäivään. Persialainen runous on maailman vanhimpia ja arvostetuimpia kirjallisuuden muotoja. Runouden ja musiikin kautta teos luo tasavertaisen kohtaamisen kahden kulttuurin ja sielunmaiseman välille.
Runojen ikiaikaiset teemat yhdistyvät Mehrnoosh Zolfagharin ja Jarkka Rissasen kauniisti soljuvaan musiikkiin. Zolfgari soittaa santuria, 3000 vuotta vanhaa persialaista soitinta, jonka parina on Rissasen akustinen kitara.
Kokoelmaan on poimittu puhuttelevia runoja tunnetuilta persialaisilta runoilijoilta kuten Rumi ja Saadi Shirazi sekä arvostetuilta nykyrunoilijoilta kuten Simin Behbahani ja Sayeh. Runot on kääntänyt suomeksi Marjatta Sonninen ja Siamäk Naghian. Runot lausuu persiaksi Siamäk Nahgian.
Keskustelemassa Siamäk Naghian ja Into-kustannuksen äänikirjatuottaja Essi Tapaninen. Mukana ääninäytteitä tästä upeasta iranilaissuomalaisesta teoksesta.

19.00 Esplanadi: Ankka-taiteilija Kari Korhonen
Kari Korhonen on espoolainen sarjakuvataiteilija, joka on tehnyt merkittävän uran Disneyn parissa sekä kuvittajana että käsikirjoittajana. Hänen kädenjälkeään on päästy ihailemaan Aku Ankka -lehdessä kansainvälisesti jo kolmen vuosikymmenen ajan, ja hänet tunnetaan esimerkiksi Klondiken-päiväkirjoista, joissa matkataan Roope Ankan menneisyyteen, sekä Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi tekemistään Aku Ankka ja Suomi -sarjakuvistaan.

Sunnuntai 27.10.

11.00 Töölönlahti: Kirjasomen lukuhaasteet - stressaavaa suorittamista vai inspiroivaa yhteisöllisyyttä?
Kirjasomen lukuhaasteet nostavat esiin tärkeitä teemoja ja kannustavat lukemaan monipuolisesti. Mistä lukuhaasteet saavat alkunsa ja miksi niihin osallistutaan? Lukuhaasteiden vetäjät ja lukuinnostajat @poc_lukupiirin Aracelis ja Téri, sekä @paulan_kirjanurkka Paula yhdessä @siperiankirjat Nean kanssa keskustelevat haasteiden merkityksestä lukijoille ja kirja-alalle.

11.00 Lonna: Näytelmäkirjallisuus on kirjallisuutta. Miten sitä luetaan ja mistä sitä saa käsiinsä?
Keskustelemassa kirjailijat E. L. Karhu, jonka Veljelleni-romaani (Teos, 2021) on ajankohtainen Suomen Kansallisteatterin syksyn kantaesityksenä sekä Pipsa Lonka, jonka näytelmä Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen (Teatterin Uusi Alkukirjasto – TUA, 2024) on juuri ilmestynyt. Kirjailijoita haastattelee Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry Sunklosta Leena Kärkkäinen.

13.30 Töölönlahti: Vuoden kristillinen kirja 2024 -kilpailun voittajan julkistaminen
Vuoden kristillinen kirja 2024 -kilpailun voittajan julkistamisen. Valitsija: Samppa Lajunen. Juontaja: esiraadin pj, tietokirjailija Teuvo V. Riikonen.

14.00 Töölönlahti: Fanit, tarinoiden talonvaltaajat
Fanikulttuurista on tullut kiinteä osa kirjallisuutta, ja sosiaalisessa mediassa odotetuimmilla teoksilla saattaa olla vankka fanikunta jo ennen kirjan ilmestymistä. Fanituskulttuuriin kuuluu myös fanitaide, jonka yksi muoto on fanifiktio. Fanifiktio tarjoaa mahdollisuuksia kirjojen teemojen uudelleentulkinnoille esimerkiksi vähemmistörepresentaation näkökulmasta. Millaista yhteisöllisyyttä lukijoiden kesken ja toisaalta lukijoiden ja kirjailijan välillä voi fanituksen pohjalta syntyä? Keskustelemassa ovat kirjailijat Siiri Enoranta ja Annukka Salama sekä kirjavaikuttaja Meri Jaakola (@merisreads). Haastattelijana Nea Lahtinen (@siperiankirjat).

 

Kertyyhän noita, ja luulenpa että ex tempore -seikkailuilla saa myös nähtyä paljon muita kiinnostavia juttuja. 
Ja hihasta saa tulla nykimään, mukava tavata muita kirjojen ystäviä (ei ehkä just kesken jonkun puheen, mutta sitä ennen tai sen jälkeen).

Nähdään messuilla!

Aila Meriluoto - Lasimaalaus

 (kansikuva Kirjasammosta, lukukappaleessani ei ollut kansipapereita)

Taas hieman runoutta: joku vuosi sitten luin Aila Meriluodon toisen runokokoelman, ja nyt vuorossa esikoinen. 

Nuori Meriluoto saavutti ilmeisesti heti tällä suuren suosion ja arvostuksen, ehkä vähän rasitteeksikin asti. Ja lukiessa tämä on tavallaan helppo ymmärtää, koska tässä tuntuu olevan vähän jokaiselle jotakin taitavasti tehtyä. Suurin osa runoista on mitallista ja taitavasti Meriluoto mittoja käyttää, mutta on mukana joitain vapaankin mitan runoja. Ja tunnelmissakin on hyvin vaihtelua: vaikka yleissävy onkin herkän vakava, niin osioihin mahtuu niin perinteistä runotyttömateriaalia kuin sellaista rajua kauneutta joka minua viehätti eniten seuraavassa kokoelmassa. Ja on niin keskeislyriikkaa kuin roolirunoja, ja vaihteluista huolimatta on kokonaisuus tasapainoinen, Merilluoto näyttää tasapuolisesti osaamistaan.

Mutta ehkä tämä on liiankin tasapainoinen, arvostan taitoa mutta yksittäiset runot eivät sitten niin nouse esiin ja mieleen: muistelen sitä Sairas tyttö tanssii -kirjaa epätasaisemmaksi mutta samalla sen huiput olivat korkeammalla. 
Eli varmaan niitä seuraaviakin Meriluodon kirjoja pitää lukea. 

Yön kämmenellä

Pientä on kaikki yön kämmenellä,
pieniä meret ja vuosisadat,
tornit päivällä pystytetyt,
pieniä ihmisten mahtavat joukot...

Hetkeksi päivään päästyänsä
silmiään sokkoina siristävät:
vääntynein muodoin kaikki seisoo,
vääriä peilejä kaikkialla.

Katsovat kättään ja sanovat: vahva.
Katsovat työtään ja sanovat: suuri.
Mutta yön kämmen on alati auki.

Vähenee päivä ja päivän valta.
Kasvavat totuudet syvyyksistä.
Kuljet polkua yötä kohden,
pieneksi käyden ja vastustamatta.
Pieneksi kaikki käy ympärilläs,
tiet sinun polkemas, takomas tornit,
pientä on "mistä" ja "minne" ja "miksi"...

Valmiina astut yön kämmenelle.