Joskus aikoinaan käydyssä kirjakeskustelussa tämä kirja, Hermann Hessen Arosusi, tuli mainituksi klassikkokirjana, joka täytyy lukea mieluiten nuorena tai sitten ei ehkä ollenkaan. En ollut tuolloin mitään Hesseä lukenut, ja parikymppisenä en varsinaisesti etsinyt "kirjoja joita täytyy lukea nuorena", joten tuolloin jäi väliin. Ja sittemmin kirja on putkahdellut nimenä tietoisuuteen ihan kohtalaisen usein, ja muutamia muita Hessen kirjoja tuli luettuakin (ja niistä yleisesti ottaen pidettyäkin) mutta tästä ei oikein ikinä edes tullut selvyyttä mistä se edes kertoo, mitä se käsittelee tai mitä siinä tapahtuu. Se pysyi vain kirjan nimenä, joka tuli kovin usein mainituksi. Mutta tällaisia kirjoja vartenhan juuri on klassikkohaaste.
Olen joskus kuullut nyrkkisäännön lasten- ja nuortenkirjojen ikäsuosituksista: vähennä päähenkilön iästä kaksi vuotta, niin saat idean keskeisestä kohderyhmästä. Nyrkkisääntö on tietysti liian yksinkertainen toimiakseen kaikkiin, mutta kyllä se tuntuu aika usein toimivan...no, tämän kirjan päähenkilö Harry Haller kertoo kirjan alussa iäkseen 48 vuotta, eli jos tätä pitää nuortenkirjana, olen oikein sopivasti kohderyhmää, joten ehkä ihan hyväkin etten lukenut aiemmin.
Kirjasta (suomennos Eeva-Liisa Manner) suuri osa on siis Harry Hallerin kertomusta (joka on kehystetty muistiinpanoiksi, jotka esittelee julkaistavaksi vuokraemännän sukulaispoika), ja niin kuin Hessen kirjoissa vissiin useinkin, kertomuksen ytimenä on henkinen kasvu. Haller ei oikein paikkaansa maailmassa löydä, sivistyneenä korkealentoisena romantikkona jonka sisintä kuitenkin kaivaa eläin, jonka voi vaikka nimetä arosudeksi, tiukkana pasifistina ajassa, joka halajaa nationalistista kiihkoa ja joka juuri yhdestä maailmansodasta selvinneenä on halukkaasti tarttumassa uuteen, klassisistina keskellä jazzin räimettä (kirja ilmestyi siis alunperin 1927, mikä leimaa ajankuvia).
Olimmeko me vanhan Euroopan, vanhan hyvän musiikin, vanhan hyvän runouden tuntijat ja palvojat vain vähäinen joukkio komplisoituja houkkia, neurootikkoja, joille huomispäivänä naurettiin ja jotka saman tien unohdettiin? Oliko se, mitä me sanoimme "kulttuuriksi", hengeksi, neroksi, se mitä me pidimme kauniina ja pyhänä, oliko se pelkkä kummitus, joka ainoastaan meille, muutamille hupsuille narreille, merkitsi aitoa ja elävää ilmestystä? Eikö se ylimalkaan ollut koskaan aito ja elävä ollutkaan? Eikö se, minkä vuoksi me houkat henkeämme vaivasimme, ollutkaan mitään muuta kuin pelkkää harhanäköä?
Mutta keskellä le wrong generation -ahdistusta Haller kohtaa nuoren naisen Herminen, joka tutustuttaa Hallerin uusiin puoliin niin ulkoisessa kuin sisäisessä maailmassa, ja nämä myös sekoittuvat varsin hallusinatorisesti...
Tjooh. Omalla tavallaan ymmärrän hyvin sen suosituksen lukemisesta nuorena, tai että seuraavilla vuosikymmenillä tämä kirja leimautui vastakulttuurin suosimaksi kirjaksi, eksistentialistinen maailmantuska ja ideologinen ahdistus maailmassa joka ei vaan ymmärrä, oman paikan etsiminen jne varmaan kysymyksinä ja kokemuksina vetoavat varmaan hyvinkin nuoriin (vaikka nykynuorille tämän kuvasto ehkä tuntuu jo liiankin vieraalta), samoin kuin niiden lääkitseminen vaikkapa vapaalla seksillä ja huumeilla.
Hesse ammentaa ilmeisesti tässä omista tuntemuksistaankin (Haller lienee verhottu omakuva, ehkä Herminekin, ainakin nimillä leikitellään) ja tokihan tässä tuli mieleen myös jonkinlainen keski-iän kriiseily. Ja kun en itsekään ole ihan perinteisintä ja porvarillisinta elämänmuotoa itselleni saanut, tai valinnutkaan, niin toki hieman tunnen sympatiaa Halleria kohtaan; samalla on todettava että tältä kantilta katsottuna kirjassa riittää kyllä itseironisuutta, jos peilailla haluaa niin se ehkä onnistuu mutta samalla peilikuva näyttää kyllä aika kornilta...
Ja samalla kun söin ja join vahvistui minussa tunne siitä että olin viettämässä jäähyväisjuhlaani, suloinen ja hivuttava tunne eron kynnyksellä ratkaisuun kypsyvästä yhteenkuuluvaisuudesta entisen elämäni esineisiin ja pysähdyspaikkoihin. "Moderni" ihminen sanoo tätä sentimentaalisuudeksi; hän ei rakasta esineitä enää, ei edes kaikkein pyhintä tavaraansa, autoa, jonka hän ensi tilassa toivoo voivansa vaihtaa parempaan merkkiin ja muodikkaampaan malliin. Tämä moderni ihminen on terve, tarmokas, jyrkkä ja järkevä, verraton tyyppi kerta kaikkiaan; hän tulee selviytymään seuraavasta sodasta uskomattoman hyvin.
Ja varsinaista synkistelyä tärkeämpää onkin sisäinen kehitys, paraneminen: Haller on epätasapainossa, monessa suhteessa platonis-kartesiaanisesti puhdasta henkeä ja henkisyyttä, askeettista irrottautumista ruumiista, jota kuitenkin vainoaa piilevä eläin joka ei jätä rauhaan, mutta puhdas heittäytyminen viettien vietäväksikään ei tunnu vaihtoehdolta...ja samalla tässä ristiriidassa ei asetuta eikä varmaan edes haluta asettua asketismin ja hedonismin välimaastoon sijoittuvaan laimean itsetyytyväiseen porvarillisuuteen, vaikka johonkin sellaiseen ollaankin ajoittain tunnettu kaipuuta.
Ja tämä ristiriitaisuus pitää ratkoa, Hallerin tulla paremmin sinuiksi oman psykofyysisen kokonaisuutensa kanssa (ja Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen oppilaana toki suhtaudun tähän myönteisesti: en ehkä itse suosittelisi niin paljon huumeita ja vapaata seksiä, mutta tanssiminen on kyllä kiva juttu).
Vaan erityisesti loppupuolen vaelluksesta maagisessa teatterissa tuli mieleen toinen kirja, jota ei muistaakseni nimeltä mainittu, mutta sen tekijä sen verran monta kertaa, että eiköhän Hesse sen ainakin tuntenut: Johann Wolfgang von Goethen Faust. Maagisen teatterin kohtaukset yltyvät sen verran filosofisiksi ja hallusinatorisiksi, että Faustin toisen osan vaikutus tuntuisi ilmeiseltä...mikä avaa sitten uusia kysymyksiä pohdittavaksi, onko Arosusi siis verhottu Faust-tulkinta ja jos, niin miten se on tulkittu, mitä Hesse tahtoo sanoa käytetyistä metodeista, ja jos viitataan nimenomaan Goethen versioon tarinasta, heijastaako esim. kirjan lopetus myös Goethea...
(Vähän tuli mieleen myös Heinrich Mannin Sininen enkeli, joskin tämä on ennemmin antiteesi sille.)
Ok. Ei tämä nyt lukemistani Hesseistä kärkipäähän noussut, vähän korni (ja ehkä itsetietoisesti ja -ironisestikin ja tarkoituksella, ehkä se olemassaolon tyypillinen kornius, myös omakohtainen, on niitä asioita jotka pitää oppia hyväksymään paremman henkisen tasapainon nimissä) ja tavallaan ymmärrän ajoittain esitetyt syytökset kitschistä, vaan olihan tässä myös ihan kohtalainen määrä salaviisauttakin (josta ainakin osan ehkä ne vastakulttuurinuoret olivat ymmärtäneet väärin, ja Hesse itsekin on ilmeisesti pitänyt tätä eniten väärinymmärrettynä kirjanaan...)
Kannatti siis lukea, ja täytti näin mainiosti klassikkohaasteen tavoitteen.
Helmet-lukuhaasteessa voisin sijoittaa tämän vaikkapa kohtaan 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja: Harrylle niitä ainakin esitetään, eri asia sitten haluakao kirjailija kohdistaa niistä jotkut lukijalle ja jos, niin mitkä.
Ja muita kokemuksia jakavat Hande, Jokke, Alma Kalmak...
----------------------------------------------------------
Klassikkohaasteessa on aina ilo olla mukana, pari kertaa on jäänyt välistä mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan ja Pinocchion. Kaikki ovat olleet lukemisen arvoisia silloinkin kun joistain olen pitänyt enemmän ja joistain vähemmän.
Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on kuitenkin hyvä tietää jotakin (kuten että luultavasti ei halua sitä lukea): tämänkertainen kattaus löytyy Kirjaluotsi-blogista.