Tiina Wagner & Kirsti Ellilä - Kaikki tiet vievät Roomaan

 

 

En voi väittää lähestyväni kirjaa objektiivisesti: kirjassa mukana olevissa henkilöissä on useampikin tuttu, ja toinen kirjoittajista oli kysellyt minultakin kiinnostusta osallistumiseen; päätin jättää tällä kertaa väliin, palataan asiaan jos tulee halua tehdä jatko-osa. Mutta hyvin kiinnostuneena tämä kuitenkin luin, ja kirjoitan mieleen tulevia ajatuksia (kustantaja Hemmingus lähetti kommentointikappaleen).

Eli kuten kannen alaotsikko lupaa, 17 suomalaista kertoo miten on aikuisiällä päätynyt katolisen kirkon täysivaltaiseen yhteyteen. Suomessahan katolisen kirkon ei-kovin-suuressa jäsenistössä (määrä on ollut tasaisessa kasvussa, lienemmekö nykyään noin 17000) suomalaissyntyisistä ihan merkittävän kokoinen osa on meitä aikuisena kirkkoon liittyneitä...ja siihen liittyy ihan omanlaisiaan kokemuksia ja prosesseja, ja toisaalta kuten kirjakin osoittaa, henkilöt ja kokemukset ovat myös niin monenlaisia että vaikea olisi nostaa mitään yleispätevää piirrettä joka kuvaisi kaikkia.

Suuri osa tulee tavanomaisesta luterilaisesta taustasta, jossa on oltu mukana vaihtelevan määräisellä innokkuudella, jotkut herätysliikkeistä, jotkut muista protestanttisista kirkoista, ja jotkut ihan uskonnottomasta taustasta.

Ihan en tiedä miten tekstit ovat muotoutuneet, oletettavasti perustuen haastatteluihin, jotka kirjailijat ovat sitten muotoilleet artikkeleiksi: tyylillistä yhtenäisyyttä teksteissa on, vaikka eri henkilöillä voi olla erilaisia painotuksia, mistä puhutaan enemmän ja mistä vähemmän. Ja eroja tosiaan on: vaikka jaettaisiinkin niin äkillisiä oivalluksia kuin pitkäaikaista sulattelua, niin millaisia nämä ovat kullekin olleet ja miten ovat niitä lähestyneet, siinä on paljon eroja: mystisistä unenomaisista visioista filosofisiin rationalisoituihin pohdiskeluketjuihin, satunnaisista kohtaamisista pitkäaikaisten tuttavuuksien (esim. puolison) vaikutuksiin, hädin tuskin tunnistetusta kaipauksesta harkittuun käytännöllisyyteen...

Wittgenstein kirjoitti aikoinaan Tractatuksessa, että "mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava" tarkoittaen filosofian ja uskonnon kieltä, joka ei sopinut niihin merkityksellisen kielen eksakteihin raameihin mitä hän asetti, ja kuitenkin korostaen "sen mistä ei voi puhua" tärkeyttä. Myöhemmässä ajattelussaan hän jatkoi ajatusta kielen mahdottomuudesta riittää siihen mitä uskonnolliset ideat yrittävät ilmaista, mutta vaikka tämä yritys ulottua kielen rajojen ulkopuolelle onkin mahdoton onnistua, on sen yrittäminen kuitenkin arvostettavaa.

Tässä on myös kirjan ansiokkuus ja haastavuus: varsin tavalliset ihmiset (siinä määrin kuin kukaan koskaan on tavallinen) puhuvat uskosta ja kokemuksista, sanallistavat sitä mikä väistää sanallistamista, niin paljon kuin monien traditioiden mystikot ovatkin yrittäneet niitä ilmaista...

Ja niinpä tässäkin kirjassa joidenkin henkilöiden henkisiin ja hengellisiin kokemuksiin ja prosesseihin pääsee helposti mukaan, niiden ilmaisu ja käsittely on minulle hyvin tunnistettavia, ja joidenkin toisten kertomusten aaltopituudelle on vaikea päästä, jotkut herättävät enemmän kummastusta tai jopa halua haastaa ajatuksia, väittää vastaan...ja luulenpa että eri lukijoille vaihtelee kenen kertomukset ovat läheisempiä ja kenen kaukaisempia.

 

Tämä on kuitenkin hyvin katolinen idea, että kirkkoon mahtuu monia suuntia, monia tapoja olla itsensä parhaalla mahdollisella tavalla, monenlaisia hengellisyyden muotoja, joista itse kullekin osa saattaa tuntua hyvinkin vierailta, oudoilta, käsittämättömiltä tai hedelmättömiltä, ja toisille taas se onkin juuri se mitä pitäisi olla. 

Mainio piirre oli että kukin kertoja oli nimennyt jonkun pyhimyksen, jonka nimissä heidät oli katoliseen kirkkoon otettu, joka toimii esirukoilijana ja joka kyseiselle kertojalle on erityisen tärkeä, ja kaikilla tämä pyhimys oli eri, kuvastamassa että maailmassa toimivassa kirkossa voi olla monella tapaa pyhä, joskus hyvin erilaisiakin piirteitä korostaen (olen pari vuotta sitten kirjoittanut enemmänkin aiheesta) 

Tähän liittyen mainitsen myös että tuosta syystä kirjoitan varsin harvakseltaan tänne blogiin varsinaisesta hengellisestä kirjallisuudesta, silloinkin kun sitä luen, koska siinä korostuu se että se mikä saattaa minulle olla tärkeää ja puhuttelevaa ei välttämättä ole sitä muille, ja toisinpäin mikä toisille on vaikuttavaa ei ehkä ole sitä minulle. Tuo pätee tietysti kaikkeen kirjallisuuteen, mutta uskonnollisen kokemuksellisen ilmaisun piirissä se vain korostuu. En myöskään kovin innokkaasti suosittele mitään yksittäisiä teoksia, mieluummin vain kehotan tutustumaan monipuolisesti monenlaiseen ajatteluun ja ilmaisuun, mielellään myös itseä haastaen, löytämään sen mikä on tärkeää.

 

Ja myös tuo piirre, suuri henkilökohtaisuus ja intiimiys, välittyy tässä kirjassa. Kertojat puivat niitä vaiheitaan ja syitään, jotka olivat johtaneet päätokseen tulla katoliseksi, ja tietysti sen omankin henkisen kynnyksen ylittämisen jälkeen seuraa vielä kirkon määräämä kuukausien tai vuoden mittainen harkinta-aika jolloin tutustutaan kirkon elämään, seurakuntaan ja oppiin, ja tietysti kirkkoon otonkin jälkeen on vielä koko loppuelämä elettävänä: ja näissä onkin läpikäymistä.

 

Olen kiinnostuneena huomioinut, että uudemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tuntuisi taas löytyvän enemmän uskonnollisiksi tunnistettavia teemoja avoimemmin käsiteltynä, perinteisempien suoraviivaisen materialismin tai mahdollisimman epämääräisenä säilytetyn henkisyyden ohella, mutta silti tämän kirjan kertomuksissa on jotain, no, hätkähdyttävää: puheena ovat asiat joista vallitsevassa yhteiskunnassamme ei ole totuttu puhumaan eikä kuulemaan. Suositeltava kirja siis erityisesti kaikille, joiden mielestä yhteiskunnassamme tabut on murrettu: se, että tabut vaihtavat paikkaa ei tarkoita että ne katoavat.

 

Joitain termejä ja opillisia käsitteitä, jotka katolilaisille lienevät tuttuja mutta muille ehkä eivät, on selitetty. Toisaalta joitain perinteisiä kiistakapuloita esim. kirkon sosiaalisesta ja eettisestä opetuksesta heitellään tekstin sijaan, ja jotkut näistä jäivät mietityttämään juuri siksi, että niitä ei sen kummemmin sitten pohjustettu: tietenkään niiden tarkempi käsittely ei edes kuulu tämän kirjan piiriin, mutta samalla niistä tuli joskus vaikutelma että ne eivät sillai varsinaisesti perustuisi mihinkään, että olisivat jollain huutoäänestyksellä ratkaistuja että kirkko opettaa näin eikä toisella tavalla...näitä jäi mietityttämään, ja luulenpa, että joitain lukijoita ne saattavat ärsyttää enemmänkin.

Ja takakanteen pääytyneestä virheellisestä väitteestä, että yksi haastateltavista olisi ainoa suomalainen dominikaaniveli, olenkin jo kustantajalle huomauttanut, mainitsen sen erratana myös tässä.      

Mutta niin. Jonkin tällaisen teoksen kokoamisesta on ilmeisesti puhuttu jo pitkään Suomen katolilaisten keskuudessa, sillai "olisi kiva jos joku tekisi"-tasolla, ja nyt sellainen on sitten konkretisoitunut, ja lopputulos on onnistunut, kiitos tästä.

Tutustumisen arvoinen teos kaikille heille, jotka haluaisivat ymmärtää kanssaihmisiään paremmin. 

Tarkoituksella säästelin viimeisen luvun lukemista pari ylimääräistä päivää, että sain tämän loppuun vuoden 2023 puolella, ja nappaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.