Ruwen Ogien - La liberté d'offenser (vapaus närkästyttää)

 

Kun olen aiemmin jo tutustunut ilmaisunvapaudesta käytyihin keskusteluihin (joista osa on päätynyt blogiinkin), niin ranskalainen filosofi Ruwen Ogien tuli esiin erityisesti minimalistisen etiikan edustajana, siis tiukimpien laajan ilmaisunvapauden kannattajien piiristä. Joten pitihän joku teoksensa etsiä luettavaksi että ajattelu tulisi tutuksi, ja tämä vaikutti sopivalta.

Nimen kääntäminen suomeksi ei ole ihan helppoa: sanakirjakäännös verbille "offenser" on "loukata", mutta loukkaamisella on suora henkilökohde, mikä ei sovi tämän kirjan aiheeseen: tässä on kyse mielenpahoittamisesta, yleisestä närkästyttämisestä, skandaliseeraamisesta, yleensä ilman tietoista kohdistettua ärsyttämistä: niinpä käännökseksi tarjoan vähän laimeaa "vapaus närkästyttää". 

 

Alaotsikko "le sexe, l'art et la morale" taas asemoi varsinaiseen aiheeseen, eli pornografiaan ja taiteeseen, erityisest seksuaalisesti eksplisiittiseen taiteeseen. Yleisemmässä keskustelussa näiden välillä halutaan usein nähdä ero ja korostaa taiteen, no, taiteellisia arvoja, jotka tekevät siitä ei-pornografiaa, mutta Ogien on haluttomampi näin tekemään: tällainen erottelu ei ole moraalin eikä etenkään lain suhteen mitenkään vakaalla pohjalla.

Ohjaava moraalinen periaate on "älä vahingoita muita, siinä kaikki". Keskeisenä kysymyksenä on siis suostumus, silloin kun (aikuisten moraalisesti vastuullisten henkilöiden) molemminpuoleinen suostumus on kunnossa niin sen puitteissa voi tehdä mitä tahansa. Ogien suhtautuu tähän suostumukseen varsin yksinkertaisena, asiana joka on kun se ilmaistaan, sen kummemmin käsittelemättä mahdollisia olosuhteita, esim. tilanteisiin liittyviä valtasuhteita. Toteutuuko suostumus esim. mielenterveydellisten ongelmien tai riippuvuuksien liittyessä valintoihin? Tai vaikkapa taloudellisten valtasuhteiden? Ogien suhtautuu myönteisesti prostituutioon, joten suhtautuuko myönteisesti myös vaikkapa casting couchiin, tilanteisiin joissa seksiä vaihdetaan käteisen rahan sijasta vaikkapa työtehtäviin, uraedistymiseen jne? Vaan tuohan on isossa osassa #metoo-kampanjassa...

Toisaalta Ogienin esittämä kritiikki toisesta ääripäästä on myös oikeutettu, suostumuksen loputon kyseenalaistaminen ja alitajuisten taustavaikuttimien etsintä, joita voi halutessaan jatkaa niin pitkään, että koko suostumuksen käsite pitää hylätä, koska sitä ei voi koskaan tunnistaa tai ilmaista. Päädyttäisiin siis tilanteeseen, jossa joko suostumuksella ei ole mitään väliä, tai vaihtoehtoisesti kaikki henkilöiden välinen kanssakäyminen on kategorisesti moraalitonta, koska on potentiaalisesti vastoin todellista suostumusta...

Ogien erottelee myös loukkaavan (tai närkästyttävän) toiminnan, joka vahingoittaa todellisia henkilöitä ja loukkaavan toiminnan, joka kohdistuu vain symboleihin ja abstraktioihin, ja katsoo, että vain ensimmäiset ovat moraalisesti tuomittavia, jälkimmäiset ovat loukkauksia vailla todellisia uhreja. Mutta tässäkin asioita kuitataan kädenheilautuksella tarkentamatta missä olosuhteissa on kyse mistä.

 

Ogien katsoo ettei sananvapaus ulotu esim. rasistisiin ja seksistisiin kannanottoihin, muttei sen kummemmin erottele milloin kannanotto kohdistuu todellisiin henkilöihin ja milloin symboleihin, jotka pysyvät abstraktioina silloinkin kun ne liittyvät johonkin ihmisryhmään ja ovat näiden arvostamia. Ogien kyllä kritisoi tällaisten yhteyksien tarkoituksellista etsimistä ja ilmaisee, että moni julkisuudessa puitu ihmisryhmiin kohdistuva vihapuhe kohdistuu todellisuudessa abstraktioihin ilman todellisia loukkausten uhreja (esim. Jyllands-Postenin Muhammed-pilakuvat). Mutta tämä kysymys jää sen syvemmin käsittelemättä, joten epäselväksi jää mikä lopulta on rasismia, seksismiä jne.

Ja toki laajemminkin esim. prostituution tai pornografian mahdolliset sekundaariset haittavaikutukset, dehumanisaatio, esineellistävän ihmiskuvan yhteiskunnallinen edistyminen jne ohitetaan kädenheilautuksella (ja vastaavasti vaikka valokuvatussa tai filmatussa lapsipornossa aikuisten välinen suostumus ei toteudukaan, muunlainen fiktiivinen lapsiporno, esim. mielikuvituksesta piirretty tai kirjoitettu, on okei).

Kiinnostava kysymys on kuitenkin, missä määrin moraalisia näkemyksiä ja valintoja voi, tai pitää, toteuttaa lakeina. Missä määrin lait voivat perustua moraalisiin periaatteisiin. Tai, herraparatkoon, esteettisiin periaatteisiin, pitäisikö huonon maun olla laitonta (ja huomattava osa pornografian vastustuksesta argumentoidaan kuitenkin esteettisistä näkokohdista...)

Kantin kategoriset imperatiivit varmasti soveltuisivatkin laeiksi, joskin jotkut voivat kritisoida kuinka moraalista Kantin moraali on. Mutta jos ajattelen vaikkapa hyve-etiikkaa, jossa hyveistä ensimmäinen, jonka toimintaan muut hyveet perustuvat, on viisaus, kyky harkita olosuhteita ja niiden perusteella tehdä oikeita valintoja vallitsevissa olosuhteissa (kuten Tuomas Akvinolainen opettaa) niin kieltämättä se soveltuu varsin huonosti laeiksi...

(ja Ogien tietysti laajentaa laeista puhumisen valtiollisen lainsäädännön ja sensuurin ulkopuolelle, myös yksittäisten painostusryhmien toimintaan, jotka kuitenkin katsovat että heidän ehdottamansa moraaliset valinnat tulisivat olla yleispäteviä)

Kirjassa on paljon sellaista jota olisin valmis kyseenalaistamaan, Ogien sivuuttaa paljon tärkeitä asioita ja tarkennuksia nopeasti ja näin yksinkertaistaen päästää ajattelunsa usein liian helpolla.
Ja yleislinja on tietysti hyvin liberaali, sellaisella "heikot sortuu elon tiellä, älä tee virheitä elämässä"-tavalla, jonka kanssa en ole samaa mieltä, vaikka sen puitteissa suurissa linjoissa Ogien eteneekin suht johdonmukaisesti...

Mutta kiinnostavia pointteja tässä kyllä myös nostetaan esiin, ansaittuakin kritiikkiä vähintäänkin heikosta argumentaatiosta ja ristiriitaisesta ajattelusta, ja joitain olennaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä laista, moraalista ja ilmaisunvapaudesta (ja kiva määrä kiinnostavan näköisiä kirjallisuusviitteitä, joista saanee lisää puitavaa). 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua: en tiedä onko juuri tämä kirja herättänyt keskustelua vai oliko se jo edellinen, mutta ainakin se osallistuu pyörivään ilmaisunvapauskeskusteluun, ja kun kirjailija tuli toisaalla vastaan nimenomaan osana tätä keskustelua...

Muriel Spark - The Hothouse by the East River

 

Vaikka Muriel Sparkin kirjoille on jopa ominaista, että aloittaessa ei voi tietää minne kirja tulee viemään, niin henkilöissä kuin tapahtumissa riittää eksentrisyyttä, niin tämä aikamones lukemani kirjansa on kyllä tuotantonsa omituisimmasta päästä.

Ikkunoista katselevat naiset ovat nyt hyvin esillä lukemisissani: nainen on Elsa, ja ikkuna on New Yorkissa, ja Elsa kertoo miehelleen Paulille törmänneensä kenkäkaupan myyjänä ilmiselvâän Helmut Kieliin, saksalaiseen sotavankiin, joka sodan aikana työskenteli samassa yksikössä Elsan ja Paulin kanssa "saksalaisessa maanalaisessa piraattiradioasemassa", joka oli todellisuudessa salainen brittiläinen propagandayksikkö...tosin Kiel oli pian sodan jälkeen kuollut vankilassa, eikä kenkäkaupan myyjä ollut vanhentunut lainkaan vaan näytti samalta kuin sodan aikana, eikä nyt lähes 30 vuotta myöhemmin. 

Paul kiinnittää enemmän huomiota siihen, että Elsan varjo lankeaa väärään suuntaan, poikittain muiden varjoihin nähden.

Jepjep. Tuo on siis alku, paljon muitakin henkilöitä ja tapahtumia on mukana.

New York on helteinen, ja vanhassa talossa patterit ovat jotenkin epäkunnossa, hohkavat kuumuutta vaikka niitä kuinka vääntelisi, joten asunto on hautovan kuuma. Mieleen tulee toinen kirja, jonka olin lukenut joku aika sitten, mutta sen mainitseminen olisi SPOILERI, älä siis edes vilkaise minne tuo linkki vie. Spark oletettavasti kyllä tunsi tuon tekstin.

Spark perinteisesti sekoittaa kerrontaan useita aikatasoja, niin tässäkin, jossa sota-ajan tapahtumat sekoittuvat 60-70-luvun vaihteeseen. Vaan ihan perinteisistä takaumista ei ole kyse...kirjailija oli tämän kirjan aikoihin kiinnostunut kerronnasta preesensissä, ja oli jo aikaisemman kirjansa The Driver's Seat kirjoittanut kokonaan kerrottuna preesensissä. Ja samaa toteutetaan tässä, kirjan tapahtumat, niin 60-70-luvun vaihteen New Yorkin kuin 40-luvun Britannian, tapahtumat kerrotaan preesensissä (ja tämäkään ei ole vailla merkitystä olevaa kikkailua). 

Ja kirjailijalle ominaisesti paljon hyvin erikoisia henkilöitä ja tapahtumia, jokseenkin absurdeja keskusteluja, mutta vedetty jo niin pitkälle että kirjasta on varsin vaikea saada mitään otetta. Kirjassa on painostava, hieman painajaismainen tunnelma ja tuntuu, että jostain tässä kaikessa on kyse, mutta käsitys mistä, se pakenee jatkuvasti...

Mahdollisesti sanotaan jotain tyhjästä elämästä, psykiatriasta joka on yhtaikaa kyvytön täyttämään tyhjää elämää ja käsittelemään elämän todellisia kipupisteitä ja traumaattisia kokemuksia (ainakaan yhtään enempää kuin mitä terapoitava tahtoo), tai jostain muusta? Jonkin verran ainakin kirjailija käyttää viittauksia omaan elämäänsä, Spark työskenteli sodan aikana tiedustelussa ja asui myöhemmin New Yorkissa.

 

Tämä kirja jäi nyt liian oudoksi ja hankalaksi että voisin nostaa sitä Sparkin tuotannon paremmalle puolelle, mutta hämärä tunnelma ja omalaatuinen kerronta kyllä jaksoi vetää lukemaan kirjan loppuun saakka.

Ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 25. Kirjan nimessä on ilmansuunta. 

Dhuoda - Manuel pour mon fils (käsikirja pojalleni)

Tänä vuonna paastokirjanani on ollut Dhuodan, 800-luvulla eläneen aatelisnaisen, laatima ohjekirja 16-vuotiaalle pojalleen Guillaumelle. Olen bongaillut joitain näitä varsin kaukaisten aikojen naisten kirjoittamia kirjoja, pari vuotta sitten bloggasin Egerian Matkasta Pyhälle maalle, ja siinä bloggauksessa mainitsin aiempia luettuja: Marie de France, Bingenin Hildegard, Avilan Teresa, Christine de Pisan, Sienan Katariina, Sarashina, Rabi'a...joten Dhuodastakin olin tietoinen ja houkutti lukea (ja seuraavaksi Margery Kempe? Assisin Clara? Marguerite Porete? Sei Shonagon? Onhan näitä).

 

Ja luin tämän tosiaan paastokirjana, aloitin tuhkakeskiviikkona ja joka päivä luin kaksi lukua, ja kun lukuja oli 81 niin viimeisen luin siis hiljaisen viikon maanantaina. Tähän tarkoitukseen tämä oli ehkä vähän hassu valinta, koska lukujen pituudet vaihtelivat rajusti, osa oli yhden lauseen mittaisia, toiset taas useita sivuja.

 

Jos tätä kirjaa ei olisi, ei Dhuodan nimi olisi jäänyt historiaan, aikakauden kronikoista tätä ei löydy. Puolisonsa Bernard, Septimanien herttua, samoin kuin kirjan saaja, poika Guillaume, kyllä löytyvät, koska omalta osaltaan osallistuivat karolingisen ajan poliittisiin kuohuntoihin: kirjan kirjoitusaika, 841-843 on itse asiassa ollut hyvinkin kuohuvaa ja vaikeaa aikaa. Bernard kuoli 844 kuningas Kaarle Kaljun tuomitsemana, ja Guillaumekaan ei kauaa elänyt, omien poliittisten kahinoittensa seurauksena hänet mestattiin 849 (siis 24-vuotiaana). Dhuodan vaiheista tässä vaiheessa ei tosiaankaan ole tietoja (edes oliko näissä vaiheissa enää hengissä: kirjan lopulla Dhuoda valittaa kyllä olevansa sairas, ja antaa ohjeet mitä haluaa kirjoitettavaksi hautamuistomerkkiinsä, joskin tällainen hyvissä ajoin valmistautuminen omilla epitafeilla oli ilmeisesti aikakaudelle tyypillistä). 

 

Ja luulenpa, että kirjan kiinnostavuus on suurimmalta osin sen historiallisessa kontekstissa ja siitä mitä se kertoo omasta ajastaan ja maailmastaan; en nyt sanoisi, että tässä olisi ollut jotain valtavaa oivallusta jota ei muistakin lähteistä löytäisi. Esitellään kristillisen uskon peruskäsitteitä, erityispaino kolminaisuusopissa, jonka ympärillä oli jonkinasteista skismaa aikakauden länsi-Euroopassa. Puhutaan hyveistä, paheista, uhista, elämän vaiheista (kuolemanjälkeinen elämä tietysti mukaanlukien), kunnioituksesta ja hyvästä käytöksestä, kenen puolesta esirukoilla, käydään läpi hieman numerologiaa, laaditaan opettavainen runo, jonka alkukirjaimista muodostuu Guillaumen nimi...ja tosiaan lopussa Dhuoda laatii myös oman epitafinsa.

Karolinginen aika tunnetaan hyvinkin patriarkaalisena, lojaalisuus isälle (ja vanhemmille yleensä) on suuressa arvossaan ja ohittaa jopa muut yhteiskunnalliset velvollisuudet ja lait, ja tässäkin kirjassa isä tulee tosiaan Jumalasta seuraavana listatessa ketä kunnioitetaan...

 

Tämäntyyppiset pienet opettavaiset manuaalit, mukana kuljetettavat "peilit" ovat ilmeisesti hyvinkin tyypillisiä: tämä teos tunnetaan karolingisen renessanssin hyvänä edustajana, ja tietysti huomattavana myös sillä perusteella, että kirjoittaja on maallikko ja nainen. 

Ja Dhuoda tosiaan antaa kuvan aikakaudelleen hyvin sivistyneestä naisesta, viittailee sujuvasti Raamatun ohella Augustinukseen, Gregorius Suureen, Isidorus Sevillalaiseen, joihinkin oman aikansa merkittäviin kirjoittajiin ja ajattelijoihin...ja tätä sivistystä Dhuoda haluaa välittää myös pojalleen.

 

Henkilöhistoriallisesti on myös kiinnostavaa, että ilmeisesti valtakunnan asiat pitivät Bernardin hyvin tehokkaasti liikkeessä pitkin maata siinä missä Dhuoda oli kotonaan. Ilmeisesti puolisot tapasivat toisiaan varsin harvoin, joten Dhuoda hoiti talouttaan varsin itsenäisesti...ja mietityttävänä yksityiskohtana ensimmäinen poika Guillaume syntyi sopivasti häiden jälkeen, mutta toinen poika vasta viistoista vuotta myöhemmin (siis puolisen vuotta vähän ennen kuin Dhuoda aloittaa kirjoittamisen). Oliko muita lapsia, pieninä kuolleita, tai mainitsematta jääneitä tyttöjä, vai ovatko nämä tosiaan ainoat lapset (on siis huomioitava, että puolisot tosiaan tapasivat toisiaan hyvin harvoin...): ei tämä nyt kuitenkaan oikein sovi siihen kliseiseen ajatukseen, että historiallinen nainen olisi vain tahdoton synnytyskone ilman mitään muuta sisältöä elämälleen...

 

Kirjoitusajankohta oli tosiaan kuohuvaa  ja väkivaltaistakin aikaa, ja se heijastuu toki myös siinä mitä Dhuoda opettaa: hengellinen kamppailu on osa spiritualiteettia, ja muutenkin ajan henki tulee kyllä esiin, ja Dhuoda on omalla paikallaan tässä järjestelmässä (jos siis lukija odottaa 2000-lukulaista radikaalifeminismiä, lukija saa pettyä). 

Laitan tämän kirjan nyt myös kategoriaan "historialliset kuriositeetit", joka tarjoaa kuitenkin ikkunan omaan aikaansa. Helmet-haasteessa tämä olkoon kirja kohtaan 16. Kirjan luvuilla on nimet.

Les Désobeissants - Désobeir par le rire (tottelemattomuus nauramalla)

Kun viime kuussa kävin kirjamessuilla, tämä pieni kirja uteloitti: kansalaistottelemattomuuden oppikirja, erityisteemana huumorin ja naurun käyttö. Blogin lukijat ehkä muistavat, että olen aiemmin blogannut ranskalaisesta satiirista, parodiasta ja huumorista ja erityisesti sen suhteesta yhteiskunnalliseen keskusteluun, erityisesti sananvapauden näkökulmasta (täällä ja täällä), ja aiheesta kiinnostaa kyllä jatkaa, joten siksi tämäkin anarkistishenkinen teos tuli luettavaksi. Kirja on osa sarjaa, jonka osissa on esillä muilla tavoin rajattuja aiheita, erityisesti niitä joihin liittyen ollaan tottelemattomia (sota, kolonialismi, Big Brother, seksismi, prekariaatti, asuntopula, mainonta...), tässä kirjassa painotetaan metodeja.

Ja nimenomaan erilaisia happeningeja, mielenosoituksia, performansseja, parodisia tapahtumia, klovneriaa jne., sekä niiden jo harjoitettua käyttöä eri tarkoituksissa ja historiaa, että hieman myös vinkkejä miten kannattaa toimia jos itse haluaa näitä keinoja käyttää. Joitain tempauksia en ainakaan itse pitänyt mitenkään huvittavina, vaikka tässä teoksessa korostetaankin juuri väkivallatonta vastarintaa (historiassa puhutaan jonkin verran alan uranuurtajista kuten amerikkalaisesta Yippies-ryhmästä, josta toki myös mainitaan että nämä eivät aina olleet väkivallattomia...)

Joskin huumoria, parodiaa yms ei teoksessa juurikaan problematisoida. Kirja alkaa: "L'humour pour faire tomber les tyrans? Le rire pour désobeir? Oui, dix fois oui! Le rire est l'un des outils privilégiés de la lutte pour le bien commun, pour ceux qui n'ont parfois que la force de la vérité pour vaincre l'oppression..."

 

Meillä on totuus, tuolla on vihollinen, jonka manipulointia ja sortoa vastustetaan huumorilla...vaan sivuutetaan, että huumoria käytetään yhtä lailla manipulointiin, totuuden verhoamiseen ja sortoon. Humoristisuus ja naurettavaksi tekeminen on populismin tärkeä ase, esitetään naurettavana kun monimutkaisiin ongelmiin tarjotut yksinkertaiset ratkaisut eivät tule käyttöön, argumentoidaan olkiukoin jne. Ja lopulta huumorin käyttöön poliittisissa spektaakkeleissa vaikuttaa suuresti myös miten mediat päätyvät näitä esittämään, huumori on eittämättä hyvää materiaalia medioille mutta niiden sisältö riippuu kuitenkin suuresti poliittisista valtasuhteista...

Tätä puolta sivutaan lopulta noin sivun verran, esitettäessä huomioita minkälaisessa toiminnassa huumori ja nauru toimivat hyvin ja millaisissa huonosti. Kirjassa käsitellyt keinot soveltuvat hyvin kun tavoitteena on sekasorto ja shokeeraavuus, mutta myös uusien kiinnostuneiden värvääminen toimintaan tai jännitteiden lieventäminen tilanteissa, joissa väkivallan uhka on ilmeinen. 

Mutta samalla huonosti aiheeseen sopiva parodisuus voi kääntää potentiaalisesti myötämielisiä aihetta vastaan, huumoria ei välttämättä ymmärretä, se voi peittää alleen varsinaisen poliittisen aiheen, joka halutaan nostaa esiin ja tehdä tapahtumasta vain tyhjän spektaakkelin, ja se voi mahdollistaa vastapuolen kuittaamaan esitetty aihe pelleilynä. 

Niinpä huumorin ja parodian käyttöä pitää aina harkita, sopiiko se tapahtumaan ja aiheeseen vai ei, ja miten toteutettuna...

Tämä puoli kirjassa minua kiinnosti eniten, harmi että se jäi kuitenkin varsin lyhyeksi. Kirja tarjosi myös joitain muita lähteitä, joihin voisi käydä tutustumassa...

Helmet-haasteessa otan tällä kirjalla kohdan 23. Pieni kirja.

La passion du Christ (näytelmä)

 

Ja vaihteeksi taas näytelmiä, tällä kertaa kaukaa historian syövereistä: antiikin Kreikan draaman tyyliä ja tekstiäkin lainaileva versio pääsiäisen tapahtumista evankeliumien mukaan. Traditio on nimennyt kirjoittajaksi 300-luvun lopulla eläneen kirkkoisän Gregorius Nazianzilaisen, mutta moderni tutkimus on aika hajallaan näytelmän ajoituksessa: jotkut pitävät Gregoriusta hyvinkin mahdollisena kirjoittajana, tai ainakin jotain tältä vaikutteita saanutta henkilöä, oppilasta tms., toiset taas sijoittavat näytelmän tuntemattoman kirjoittajan Bysanttiin jonnekin vuoden 1000 tienoille ja näin ollen kyseessä olisi pastissi pastissista...

Kielen perusteella tämä on ilmeisesti varsin hankala ajoitettava, koska on myöhäisantiikissa ja keskiajalla käytössä oleva tekstimuoto, cento: jonkun tunnetun vanhemman kirjoittajan tuotoksista otetaan rivejä ja kootaan näistä uusi teos. Tässä tapauksessa käytössä on Euripideen tuotanto (ja tämä teksti löydettiinkin alun perin liitettynä kokoelmaan Euripideen näytelmiä), muut kirjoittavat ovat tehneet centoja mm. Homeroksen tai Vergiliuksen tuotannon perusteella.

Tämä piirre, antiikin Kreikan reettoristen ja kulttuuristen elementtien käyttö tekstissä, joka kuitenkin on sisällöltään hyvin syvästi kristillistä, olisi tosiaan sellaista, jota Gregorius Nazianzilainen voisi hyvin tehdä. Teksti tosiaan vilisee lainauksia Euripideen näytelmistä (lukemani versio on kriittinen laitos, jossa kaikki tunnetut oli merkitty, ja ilmeisesti tämän näytelmän sitaattien perusteella on tehty joitain huomioita alkuperäisten näytelmien sanamuodoista, osioista jotka niissä ovat ehkä korruptoituneet), ilmeisesti alkukielinen muutenkin noudattaa kieleltään Euripideen tyyliä, ja rakenteessakin on antiikin Kreikan henkeä: yksittäiset henkilöt puhuvat keskenään tai pitkillä monologeilla, kuoro kommentoi, varsinainen toiminta tapahtuu jossain lavan ulkopuolella ja seurataan enemmän henkilöiden reaktioita tapahtumiin...

Tapahtumat sen sijaan ovat suoraan evankeliumeista: Johanneksen evankeliumi keskeisenä, mutta mukaan on otettu myös synoptisten evankeliumien tapahtumat, ja itse asiassa ponnisteltu kovasti, että ne erojensa puolesta saataisiin harmonisoitua yhteen (ketkä missä vaiheessa menevät haudalle ja mitä siellä tapahtuu jne). Näytelmä jakautuu kolmeen kohtaukseen, Jeesuksen ristintiehen Golgatalle, ristiltäottoon ja hautaamiseen, ja pääsiäisaamun ylösnousemukseen haudalla: sanan nykymerkityksessä tämä siis ei varsinaisesti ole tragedia, ennemmin päinvastoin.

Aika paljon tapahtumia siis pysyy varsinaisten kohtausten ja näyttämön ulkopuolella, ja varsinaisena keskushenkilönä tässä onkin Neitsyt Maria, joka onkin Euripideen kerronnalle mitä sopivin hahmo, äiti joka seuraa poikansa kuolemantuomion täytäntöönpanoa...

Joskin samalla tässä noudatetaan Johanneksen evankeliumin henkeä, hyvinkin runsasta teologista pohdintaa, joka liikkuu sellaisella tasolla, joka ei olisi edes mahdollinen tapahtumahetkellä: erityisesti Maria tarkastelee tapahtumia myös tulevien vuosikymmenien ja -satojen teologisella kommentoinnilla. 

 

Historiallinen realismi ei siis tosiaankaan ole kirjoittajan intresseissä, vaan fiktiivisestä näytelmäluonteesta huolimatta passion teologinen kommentointi on tärkeämpää.

Psykologisen uskottavuudenkin kannalta ratkaisu on, no, hämmentävä, miten sovittaa yhteen dramaattisesti kärsivä äiti ja tämän tasoinen (lähes)kaikkitietävyys, joka tietää jo odottaa tulevaa ylösnousemusta ennen kuin poika on edes saatu ristille...ja toisaalta ristiriita on kiinnostava: vaikka tietoisesti järkeilisikin, että asiat ovat juuri näin, niin onko ihmisen käytös silti aina rationaalista raastavan tuskaisten kokemusten kohdatessa...

Näytelmä on tosiaan hyvin voimakkaasti Neitsyt Mariaa korostavaa ja tämä esitetään hyvinkin myöhemmän mariologisen kultin hengessä ylivertaisena esirukoilijana (tämän pyynnöstä Jeesus antaa anteeksi Pietarille tämän paon ja kieltämisen jne...), ja alkutekstissä tittelinä käytetään nimitystä Theotokos, Jumalansynnyttäjä. Tämä luonnollisesti puhuisi enemmän sen puolesta, että näytelmä on Gregoriuksen jälkeiseltä ajalta, aikaisintaan 400-luvulta, kun Theotokos ja mariologia muutenkin nousi kunnolla suosituksi vasta Efesoksen kirkolliskokouksessa 431, joskin on se siellä täällä esiintynyt aiemminkin.

Laadullisesti sanoisin että tämä on jännä kuriositeetti, varsinaisena draamana ei mitenkään terävintä kärkeä, vaikka on Marialle jotain aika vaikuttavia puheita kirjoitettu, ja teologiselta ja hengelliseltä kannalta, no, ehkä vähän liiankin omalaatuinen. Mutta jännä kuriositeetti on toki sopivasti virittyneelle lukijalle lukemisen arvoinen.

Ja Helmet-haasteessa saan tällä otetaan tietysti kohta 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.