John Williams - Stoner (klassikkohaaste)

Ja taas on perinteisen klassikkohaasteen aika. En ole varma tohtisinko nimittää tätä John Williamsin romaania varsinaisesti klassikoksi, vaikka se onkin kirjoitettu ennen syntymään ja on nauttinut myöhemmin suurta suosiota (niin ulkomailla kuin Suomessakin, suom. Ilkka Rekiaro), mutta kun se on roikkunut sen verran pitkään henkilökohtaisessa "pitäisi joskus lukea"-kategoriassa, niin sopii kuitenkin haasteen puitteisiin.

Kirjan alusta tuli muistuma aikaa sitten lukemaani Lucy Gayheart -romaanin alkuun: Lucy, kuolemansa jälkeen, muistetaan yhä kotikaupungissaan lämmöllä, ei ehkä kovin usein mutta kuitenkin, kun taas William Stonerista jää jälkipolville vain pieniä muodollisuuksia vailla henkilökohtaisuutta. Ehkä molemmissa hahmoissa on omaa traagisuuttaan, mutta samalla myös kontrastia...
Ja tästä sitten siirtyminen alkuun ja tämän ihmiselämän läpikäyminen kronologisesti.

William Stoner kasvoi vaatimattomasti pienellä maatilalla Missourissa 1900-luvun vaihteessa perheensä ainoana lapsena, ja 19-vuotiaana vuonna 1910 lähti tekemään agronomi-opintoja yliopistoon. Kaikille opiskelijoille pakollinen englannin kielen ja kirjallisuuden kurssi kääntää kuitenkin pään, Stoner vaihtaa alaa ja valmistuu kirjallisuuden laitokselta, jonne jää opettajaksi: myöhemmin kohoten apulaisprofessoriksi muttei sitä ylemmäs. Uraa vaikeuttaa vakava riitautuminen laitoksen johtajan kanssa, akateemista tutkimusta tehdään hieman muttei ollenkaan niin paljoa kuin oikeasti haluttaisi, opetustyötä paljon enemmän ja ilmeisesti kohtalaisen menestyksekkäästi, vaikkei niin hyvin kuin Stoner, alaansa intohimoisesti suhtautuva, oikeasti haluaisi. Avioliitto nuoren Edithin kanssa alkaa palavalla rakastumisella ensisilmäyksellä, mutta käy nopeasti onnettomaksi, ja suhde ainoaan tyttäreenkin jää lopulta varsin etäiseksi...

Williams kirjoittaa miellyttävästi, henkilöt tuntuvat eläviltä ja näiden luonnehdinnassa on hyvä, tarkkanäköisyydessään hivenen ironinen sävy. Pikkusieluisia muodollisen kohteliaita valtataisteluja riittää niin työpaikalla kuin perhepiirissä, ja konflikteiksi yltyessään ovat niin uskottavasti kuvattuja että ovat lukijalle jo piinallisia, mutta ankeus kirjasta puuttuu.

Vaikka elämä onkin täynnä pettymyksiä ja riittämättömyyttä, ei Williams silti kirjoita tragediaa. Stoner tekee parhaansa ja katsotaan mihin se riittää: ei ehkä kovin pitkälle, mutta silti jotakuinkin paras on tehty ja pysytty uskollisena sille mikä on, ja on tehdyllä työllä varmastikin myös jotain saavutettu, vaikka ne saavutukset eivät olekaan niin selkeästi näkyvissä. Teemana on hiljainen uskollisuus omille periaatteille, ja erinomaisen kuvaava on kohtaus, jossa Stoner ja rakastettunsa Katherine (siis on eri henkilö kuin vaimonsa) ovat ulkopuolisen painostuksen vuoksi pakotettuja eroamaan: Stoner voisi toki hyvin jättää kaiken taakseen ja karata Katherinen kanssa, mutta silloin niin hän kuin Katherine eivät enää olisi heitä mitä ovat, eikä myöskään suhteensa...

Lukiessa mieleen tuli mm. miten Kirkko ymmärtää pyhimykset ja pyhien yhteyden: jotkut pyhimyksistä ovat valovoimaisen näkyviä ja vaikuttavia hahmoja jotka tekevät suuria tekoja, jotka Kirkko virallisesti tunnustaa pyhiksi ja esikuvallisiksi hahmoiksi, mutta samalla pidetään mielessä, että on myös suuri määrä anonyymeja pyhiä, joiden pyhyys ei kiinnitä suurta huomiota, ei paljastu vaikuttavissa teoissa ja voi olla kätketty jopa henkilön lähipiiriltä tai henkilöltä itseltäänkin...ja vaikka näitä ei tässä maailmassa virallisesti voidakaan nimetä ja esikuviksi nostaa, niin näiden pyhyys on silti olemassaolevaa ja he ovat tasavertaisesti osa pyhien yhteyttä. 

Tämä kirja havainnollistaa saman ajatuksen näkymättömästä sankaruudesta, joka paljastuu ehkä kovin niukasti edes Stonerille itselleen, mutta joka silti on. Ja tämä oli kiinnostava aihe, kiinnostavasti käsiteltynä.
Muita bloggauksia löytyy paljon: Kirsi, Kirsi, Mannilainen, Riitta, Villis, Amma...

En siltikään vielä tiedä nimittäisinkö tätä varsinaisesti klassikoksi: se on ollut kunnolla huomion kohteena kuitenkin vasta muutamia vuosia ja tätä kautta sen vaikutukset myöhempään kulttuuriin eivät ehkä ole vielä oikein tulleet näkyviksi? Ja olin myös hieman yllättynyt, että vaikka kirja sijoittuukin suurelta osin yliopiston kirjallisuustutkimuksen ja -opetuksen piiriin, niin siinä itsessään on kovin niukasti näkyviä viittauksia kirjallisuuteen, eikös ne ole kirjallisuustutkimusfiktion peruselementtejä?

-----------------------------------------------------------------

 

Klassikkohaasteessa ollaan taas mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden ja Rosencrantz and Guildensternin. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on kuitenkin hyvä tietää jotakin (kuten että luultavasti ei halua sitä lukea): tämänkertainen kattaus löytyy Ankin kirjablogista.