Thomas Römer - Psaumes interdits (kielletyt psalmit)

Joku aika sitten kun erään veljen kanssa juttelin uskonnollisesta, ja erityisesti kristillisestä musiikista, mainitsin yhdeksi suosikikseni Black Sabbathin levyn Master of Reality (vuodelta 1971). Maininta yllätti keskustelukumppanini, koska metallimusiikin kunnia-arvoisia pioneereja ei ei yleensä tässä kontekstissa huomioida, mutta, no, levyn kappaleista 'After Forever' ei ole kannaonotossaan mitenkään hienovarainen ja kiertelevä: 

"Could it be you're afraid of what your friends might say
If they knew you believe in God above?
They should realize before they criticize
That God is the only way to love"

Samaa henkeä löytyy myös kappaleessa 'Lord of This World', ja vaikka esim. 'Children of the Grave' tai 'Into the Void' ovatkin vähemmän spesifisiä, on niiden eettisessä pohdinnassa ammennettavaa. Ja kristillisesta kuvastosta ja mentaliteetista teemojaan ottavia kappaleita löytyy pitkin uraa: keskustelukumppanini kiinnitti huomioni hieman myöhemmin yhtyeen viimeiseen levyyn 13 (2013) ja sen kappaleeseen 'God Is Dead?'

"But still the voices in my head
Are telling me that God is dead
The blood pours down
The rain turns red
I don't believe that God is dead"

Mutta levynä Master of Reality on toiminut esikuvana kokonaiselle alalajille: doom metal on musiikillisesti hitaampaa, painostavan raskaampaa ja melankolisempaa, ja moni artisti käyttää tuotannossaan myös kristillistä symboliikkaa, siitä riippumatta onko tunnustava kristitty tai ei: kappaleina voisi nostaa esiin vaikkapa Candlemass -yhtyeen 'Samarithan' tai Troublen 'Psalm 9'.

Näissä kappaleissa, Black Sabbathissa ja metallimusiikissa ylipäänsä minua kiinnostaa hengellisessä mielessä teemat joita ei yleensä löydä perinteisemmissä hymneissä: epäilyn, epätoivon ja synkkyyden tunteet, epäoikeudenmukaisuuden, tekopyhyyden ja väkivallan kokemukset, moraalinen närkästys, suuret eksistentialistiset kysymykset ilman helppoja ratkaisuja. Teemat jotka ovat kuitenkin osa myös kristittyjen elämää, ja jotka nekin tarvitsevat ilmaisumuodon. Ja vaikka hymnistiikka ei olekaan aina pysynyt näissä mukana, on näissä aiheissa kuitenkin runsaasti raamatullisia esikuvia, ja kun aihe minua kiinnostaa, niin luen niitä käsitteleviä kirjoja myös, kuten vaikkapa tämän Thomas Römerin teoksen Psaumes interdits (ja aiemmin mm. Enzo Bianchin kirjan saman aiheen parista, ja René Girardia jne)

Raamatun psalmeissa, kuten rukouksissa yleensäkin, löytyy kahta mahdollista lähestymistapaa joilla ihminen ottaa suhdetta Jumalaan: ylistykset ja pyynnöt. Ja näitä voi luokitella pitemmälle alaluokkiin, joista tässä kirjassa nostetaan esiin nk. kirouspsalmit: pyyntörukoukset, joissa toivotaan että joku toinen, joka on tehnyt vääryyttä rukoilijalle, saa ansaitsemansa rangaistuksen, mieluiten väkivaltaisesti ja mieluiten korkojen kera, huudetaan kostoa.

Näitä kirouspsalmeja nimitetään joskus myös "kielletyiksi psalmeiksi", koska ne on jätetty pois liturgisesta käytöstä. Liturgisen vuoden aikana messun lukukappaleina tai hetkipalveluksissa laulettuina käydään läpi melkein kaikki psalmit, mutta sissältönsä vuoksi pois on kokonaan jätetty kolme (58, 83 ja 109), ja lisäksi osia joistain muista psalmeista (mm. 137:8-9). Nämä toki ovat yhä mukana Raamatussa (voit mennä lukemaan ne vaikka heti, ja varmaan huomata miksi ne ovat arveluttavia) mutta on pidetty parempana että ne eivät ole osa Kirkon yhteisöllistä rukousta.

Samalla Römer, ja jotkut muutkin, näkevät näissä omaa mielekkyyttä, että niillä on omat hyvät syynsä olla ylipäänsä olemassa ja perusteensa miten ne ovat syntyneet ja millaisissa olosuhteissa, ja että niillä on paikkansa Raamatussa, ja tarvittaessa myös Raamatun lukijan elämässä. 

Miotä väkivaltaisiin ilmaisuihin tulee, ne on kirjoitettu väkivaltaisissa olosuhteissa, kuvasto oli tuttua ajan kaikille osapuolille (sotilasmahti Assyria suorastaan ylpeili kaikilla julmuuksilla, joita harjoitti valtaansa ylläpitääkseen). Mutta samalla näiden kirouksien motivaationa on nimenomaan oikeudenmukaisuuden jano, niissä pyydetään Jumalalta sitä oikeudenmukaisuutta, mitä muuten on niukasti tarjolla. Römer huomauttaa, että kirous oli ennen kaikkea heikon ase, käytettävissä silloin kun mitään muuta ei ollut tarjolla. Tämä näkyy myös psalmeissa, jossa kiroajana on yksilö tai kokonainen kansa, mutta kohteena on joku mahtavampi joka mahtinsa turvin harjoittaa törkeää epäoikeudenmukaisuutta, ja kiroajalla ei ole muuta esittää kuin pyyntörukouksensa Jumalalle. Törkeitä epäoikeudenmukaisuuksia ja valtaepätasa-arvoja psalmien kirjoittajien aikana riitti niin yksilötasolla kuin kansana (Israel oli usein aika pikkutekijä joka jäi jalkoihin Egyptin, Assyrian, Babylonian jne jyllätessä) joten niin riitti kirottavaakin.

Ja nykyaikana, onko väkivaltaisuus, epäoikeudenmukaisuus, valtaepätasa-arvot jne. kadonneet maailmasta? Niin yksilötasolla kuin kansakuntienkin? Kirjassa mainitaan Ukraina, jolta ei välttämättä ihan kauhean suuria sympatioita tällä hetkellä virtaa Venäjän suuntaan, ja mieleeni tuli myös miten suhtautua nykyiseen Israeliin raamatullisen Israelin laulujen ja profeettojen läpi katseltuna...ja varmaan moni yksityishenkilökin löytää aiheita ja kohteita kirouksille, vaikkei ehkä muuta voikaan. Ja toisaalta vallanpitäjien intresseissä on toki pyyhkiä, estää, sensuroida nämä ilmaisut, koska ne on yleensä kohdistettu heitä vastaan, ja toisaalta he eivät näitä heikkojen aseita tarvitse: väkivaltansa he voivat toteuttaa muutenkin kuin verbaalisesti.

Hengellisessä mielessä rukouksina näillä on myös oma arvonsa: useimpien meistä elämä ei kuitenkaan ole jatkuvaa auvoa, vaan elämässä on myös epätoivoa, ahdistusta, raivoakin, ja tunnekuohuissa ei aina kykene olemaan kohtuullinen ja maltillinen. Mutta kun psalmien tunnerekisteri ulottuu kirouksiin asti, se kertoo, että myös nämä kokemukset ja tunteet ovat esitettävissä ja ilmaistavissa Jumalan edessä: ei tarvitse olla tekopyhä hymistelijä, joka esittää parempaa kuin onkaan, Jumala näkee sen läpi kuitenkin.

Eikä tämä sallivuus rajoitu vain psalmeihin eikä vain koston vaatimuksiin toisille. Profeetta Jeremia menee vielä pitemmälle, ja kiroaa syntymänsä päivän (Jr 20:14-18) ja toivoo ettei olisikaan olemassa; koska kaikki elämä tulee Jumalasta, on tämän kirouksen kohteena itse Jumala. Ja kuitenkin Jeremia on samalla mitä esimerkillisin profeetta ja Jumalan mies. Samanlaisen kirouksen syntymäänsä (ja siis Jumalaa) kohtaan julistaa Job (3:2-10), ja kuitenkin vastaukseksi Jobin maltillisemmat ja kohtuullisemmat keskustelukumppanit, joiden arvoja Jobin julistukset eivät vastaa, saavat kuulla Jumalalta, että "te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job" (42:8). Epäilyn, epätoivon, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksilla ja niiden ilmaisuilla on selvä paikkansa ja roolinsa: epätoivon hetkellä on oikeutettua huutaa.

Samalla on kuitenkin syytä tehdä ero yksityisen ja liturgisen rukouksen välillä: jälkimmäisessä Kirkko rukoilee yhteisönä, ja tässä kontekstissa kirouspsalmit on päätetty jättää pois käytöstä, mutta kristitylle kuuluu tietysti molemmat rukouslajit. (Ja samaan tapaan en ole kannattamassa vaikkapa 'Children of the Grave'n tai 'Lord of This World'in käyttöä liturgisena musiikkina, vaikka pidän niitä arvossa henkilökohtaisemmassa mietiskelyssä).

Otan Helmet-lukuhaasteessa tällä kohdan 34. Kirja kertoo Ukrainasta. Siitäkin.

Sara Mesa - Pullaposki

13-vuotias tyttö istuu päivästä toiseen puistossa, suojaisassa paikassa pensasaidan takana, koska julkisemmissa paikoissa on vaikea välttää ihmettelyt miksei tyttö ole koulussa. Paikalle pelmahtaa päälle viisikymppinen mies, joka on kovin innoissaan linnuista ja Nina Simonesta, mutta joka ei ole kovin hyvin kartalla monista muista asioista...mutta kun näihin muihin asioihin kuuluu ajatus että 13-vuotiaan tytön kuuluisi olla koulussa eikä istumassa puistossa, niin eräänlainen yhteisymmärrys syntyy, ja toistuvien tapaamisten kautta näiden kahden, Kohdan (koska tyttö on "kohta neljätoista vuotta") ja Vanhan (koska mies on vanha) välille kehittyy myös ystävyyttä...mutta millaista voi olla kahden niin erilaisen henkilön ystävyys, ja erityisesti miltä se näyttäisi kenenkään toisen silmissä? Ja mitä tahansa Kohta siitä ajatteleekin, selvää on että ulkomaailmalta piiloteltavaa on entistä enemmän...

Tämä espanjalaisen Sara Mesan teos on kirjailijan ensimmäinen suomennos (suom. Einari Aaltonen) mutta tuotantoa näkyy löytyvän jo useampi kirja. Ja tämä on pienoisromaani monessakin mielessä, tiivis kertomus mahtuu alle 150 sivuun, tapahtumapaikat ovat pieniä ja rajattuja ja henkilöitä vain kaksi, mutta leppoisammissakin kohtaamisissa ulkomaailma on jatkuvasti painostvana läsnä, ja henkilöiden sisälläkin on epävarmuutta ja määrittelemätöntä uhkaakin.

Psykologinen realismi on hyvin kohdillaan, ja vaikka tämä onkin kertomus epätavallisesta ystävyydestä, leijuu kirjassa surumielinen tunnelma, koska ainakin lukijalle, ja vaihtelevasti henkilöillekin, on selvää että tämä ei tule jatkumaan loputtomiin, kyse on vain milloin ja miten tämä päättyy ja kuinka huonosti. Joskin samalla koulukiusaamisteema, johon kirjan nimi viittaa, jäi lopulta aika irralliseksi, lähinnä taustaksi miksi Kohta on puistossa...en varmaan olisi jäänyt sitä kaipaamaankaan jos se ei olisi ollut kirjan nimessä (joka on ehkä suht uskollinen alkukieliselle, 'Cara de pan', mutta englanninnoksen 'Among the Hedges' on ehkä parempi).

Kirja herätti ajatuksia julkisesta tilasta, kenellä on oikeus olla siellä ja kenen on parempi olla poissa silmistä. Kohta ajattelee paljon tiloja, miten olla eri paikoissa huomiota herättämättä ja kuinka kauan missäkin voi olla, ja Vanhakin on selvästi tutustunut usein samaan problematiikkaan, toistuvasti huolestuen ettei ole rasittava (mieleen tuli yksi ajoittain tapaamani lievästi kehitysvammainen henkilö, joka samaan tapaan oli toistuvasti huolissaan asiasta, ja joka ei varmaan myöskään ollut kovin tervetullut monissa paikoissa...ja olihan hän ajoittain hieman rasittava, entäs sitten?). 

Ja mietin aika ajoin näkemiäni vihamielisiä "ratkaisuja" mm. penkkien poistamiseksi julkisista tiloista etteivät epätoivotut ihmiset voisi nukkua niillä, ja pariakin tuttua jotka ovat FB:ssa (ja varmaan muuallakin) valittaneet että on vaikea löytää mistään istumapaikkoja, kun terveydentila on kuitenkin sellainen että ei voi kävellä tai seistä pitkiä aikoja, ja penkit julkisissa tiloissa ovat varsin olennaisia että ylipäänsä voi mennä jonnekin.

Niin, kenellä on oikeus olla näkyvästi olemassa ja kenen kannattaa pysyä poissa kaikkialta?

Kiinnostava, hiottu teos, psykologinen ulottuvuus on hallussa mutta samalla henkilöissä tulee näkyviin myös laajempi yhteiskunta ja mitä se yksilöille tekee. En ollut tekijästä ennen kuullutkaan, mutta onhan tässä muutamankin bloggaajan kanssa ollut puhetta että espanjankielistä nykykirjallisuutta olisi hyvä saada suomeksi lisää, joten hyvä löytö kustantajalta; millaisia ne muut Mesan kirjat ovat?

Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (vähän kaukaa hakien mutta on sitä kuitenkin mukana).

Kustantajalta saatu arvostelukappale.

Olli Jalonen - Taivaanpallo

St Helenan saarella asuva pieni Angus-poika on ollut apuna Edmond Halleyn saarella tekemissä tutkimuksissa, ja on jatkanut Halleyn (puolivakavissaan) antamia tarkkailutehtäviä näkökykyä parantaakseen, samalla kun saa paikalliselta pastorilta opetusta luku- ja kirjoitustaidossa ja vastaavissa taidoissa. Saaren olot käyvät kuitenkin koko ajan hankalammiksi, paikallinen kuvernööri toimii tyrannimaisesti ja toisaalta saarella toimivat salaliittolaisetkaan eivät ole mukavaa joukkoa, joten Angus lähetetään jäniksena kauppalaivan mukana Lontooseen herra Halleyn luo, mutta täälläkin on omat myllerrykset käynnissä, ja St Helenan asiat ovat kovin kaukana... 

Finlandia-palkinnonkin voittanut Olli Jalosen historiallinen romaani sijoittuu varsin kuohuvaan ajanjaksoon 1670-1680-luvun vaihteeseen. Luonnontieteet, erityisesti astronomia ja fysiikka, etenevät isoin hyppäyksin, ja tätä myötä tieteellinen ajattelu ja maailmankuva alkavat asettua entistä keskeisempään asemaan, joskin monenlaisilla taikauskoilla on yhä vahvat asemansa...Englannin sisällissodasta on yhden sukupolven aika, kuvitteellinen salaliitto on johtanut antikatoliseen hysteriaan ja vainoon (ja toisaalta kirjan aikana valtaistuimelle nousee katolinen hallitsija). 

Toisaalta näinä aikoina poliittinen filosofia ottaa ensimmäiset todelliset askeleensa, Thomas Hobbes ja John Locke ovat jo miettimässä ja kirjoittamassa näkemyksiään miten maata oikein pitäisi hallita...ja 'Glorious Revolution' odottaa muutaman vuoden päässä. Maailmakin laajenee, mutta tieteellisen mielenkiinnon sijaan suuremmassa asemassa on kaupalliset intressit, kolonialismi on lähtenyt vauhtiin myös Englannin osalta, samoin orjakauppa Atlantin yli...kaikin puolin raju ajanjakso siis.

On kiinnostava allegoria laittaa näkökulmahenkilöksi eräänlainen mekaaninen instrumentti, jonka näkökyky on kehittynyt poikkeuksellisen hyväksi ja kyky tallentaa tietoa on myös erinomainen, mutta varsinainen ymmärrys siitä mitä näkee ja miksi useimmiten puuttuu. Mutta samalla lukijalle tämä ratkaisu on aika rasittava: jotain Angus tekee ja näkee mutta näkökulma on kovin rajoittunut, asioita vain tapahtuu ja se vähä mitä noista aikakauden kehityskuluista näkyy on sekin suurelta osin rivien välissä. 

Tästä syystä kirjan alkupuoli St Helenan saarella laahaa, tästä osasta olisi hyvin voinut jättää puolet pois...kirja piristyy laivamatkalla, joka seikkailullisuudessaan on kirjan pirtein osa, mutta hieman samaa tulee vielä Englantiinkin. Sinänsä St Helenan poliittinen tilanne on kiinnostavakin, saarella on aikamoinen sortovalta, koska käytännössä Intian kauppakomppania pitää paikkaa hallussaan, ja hallinto tehdään puhtaasti talouselämän ehdoilla, talouselämän jonka ansiot menevät kaukana Englannissa oleville kapitalisteille...ja tästä hallinnon täydellisestä alisteisuudesta taloudelle seuraa laaja tyrannian, juonittelujen, hyväksikäytön, poliittisen epävakauden ja väkivallan uhan verkosto...mutta koska Angus ei ymmärrä juuri mistään mitään, niin noiden levottomuuksien olemassaolo tulee vain ilmi mutta varsinaisesti kerronta on turhan suurelta osin paikallaan polkevaa kurjuudessa kahlaamista.

Ja vastaavasti St Helenan tilanne ei kauheasti Englannissa kiinnosta, ei edes Halleyta joka on saarella ollut...sehän on jossain kaukana ja tässä on kaikenlaista muuta huolenaihetta lähempänäkin. Eräänlaisena ihmiskokeena Halley on Angukseen aikoinaan suhtautunut, mutta kun tämä osoittaa hyödyllisyytensä instrumenttina niin kelpaa apulaiseksi. Angus ymmärtää ehkä jo hieman enemmän, muttei silti yhäkään kovin paljoa, ja hieman osoittaa omatoimisuuttakin, vaikkei kovin paljoa, joten ei tämä oikein kasvukertomukseksikaan mene (ja tästäkin puoliskosta olisin kyllä voinut karsia osan pois...)

Aikakaudessa ja aiheissa on kiinnostavuutta, mutta en nyt ollut vakuuttunut kerrontaratkaisun toimivuudesta. Mutta muita bloggauksia kirjasta löytyy luonnollisesti paljon: Airi, Jokke, Katja, Tuija, Villis, Riitta, Tiina...

Toinen osuma Jokken Finlandia-haasteeseen! Ja Helmet-lukuhaasteessa tätä on suositellut kirjaston työntekijä.

Siegfried Lenz - Erään sodan loppu

Olin joskus laittanut muistiin Siegfried Lenzin kirjailijana jota pitäisi kokeilla, ja tämä pienoisromaani oli käsiin tullut, joten luetaan (suomentajan nimeä en kirjasta löydä, wiki kertoo että Oili Suominen)

Varsin tiivis (sata sivua isolla fontilla, hyvin voisi lukea yhdellä istumalla) kertomus sijoittuu toisen maailmansodan viimeisiin päiviin, Itämerellä purjehtivalle miinanraivaaja MX 12:lle. Laiva saa komennon lähteä Kuurinmaalle hakemaan mottiin jääneitä sotilaita samalla kun tulee ilmoitus, että osittainen tulitauko länteen päin on solmittu, Saksa on antautunut. Mutta itään päin taistelut ovat yhä käynnissä, Itämeren itäosat ovat laivojen hautausmaa ja sinne seilaaminen tuntuu toivottomalta itsemurhatehtävältä. Niinpä miehistö päättää kapinoida, kapteeni laitetaan selliin ja palataan Kieliin jossa odottaa sotimisen lopettaminen.

Mutta vaikka sotiminen olisikin MX 12:n osalta loppu, niin sotilasoikeus ei ole, ja kapinointiin ei yhäkään suhtaudu kukaan osapuoli lempeästi. Sinänsä ymmärrettävästi: laivoilla linjana kuitenkin on, että käskyvalta on kapteenilla ja sitä noudatetaan, ilman että miehistö jokaisen käskyn kohdalla alkaisi sumplia että onko tämä käsky sellainen jota noudatetaan vai ehkä ei sittenkään. Kapinointia pidetään aina periaatteessa vakavana, koska siihen ei haluta saada mitään kasuistista säätöä että nyt se onkin oikeutettu: jos se on kerran oikeutettu, on se sitä periaatteessa mahdollisesti aina. 

Joten tässä sitten dilemma, kun sota on yhdellä tavalla jo loppu ja toisella taas ei, niin miten toimia, ja miten suhtautua tekemisten ja tekemättä jättämisten seurauksiin...ja kirja on sen verran lyhyt, että ei tuon dilemman ohella sitten oikein muuta tarinassa olekaan. Helpot ja tyydyttävät ratkaisut ovat jossain muualla.

Tytti Parras - Pensionaatti

Aika ajoin olen Tytti Parraksen kirjoja nähnyt kirppiksillä, ja nimenäkin on tullut vastaan ihmisten kommenteissa, joskin yleensä menneissä aikamuodoissa, kirjailijana jota on joskus aikoinaan luettu (mutta luetaanko yhä?). Itse kiinnostuin tästä kirjasta, kun luettuani Anita Brooknerin Hotel du Lacin kiinnitin huomiota hotellimiljööseen kiinnostavana perustana romaanille, ja pohdin onko suomalaisessa kirjallisuudessa sitä käytetty. Blogikommenteissa tuli muutama esimerkki, Hannulta mm. tämä, joten haetaan em. kirppikseltä.

Kertoja on Anu, noin seitsemän vuotta (mainitaan epäsuorasti, jos ei olisi mainittu olisin pitänyt ehkä kymmenvuotiaana), jonka perhe viettää kesää hankolaisessa täyshoitolassa. Ollaan 50-luvun puolivälissä, Ajan sävelessä kerrotaan Grace Kellysta ja prinssi Rainierista (siis 1955 tai 1956, mutta tämä on muistelua, joten yksityiskohdat eivät ehkä ole kovin tarkkoja), ja Suomessakin suunnataan kohti uutta, sodan muistot on jätetty menneisyyteen ja vaikka ne osin vielä näkyvätkin...

Varsinainen tarina on epämääräinen, Anu tarkkailee ympäristöään ja ihmisiä. Esiin nousevat erityisesti keittäjän nuori apulainen Heljä, jolta mikään ei oikein tahdo luonnistua, ja toinen vieras, teinityttö Tuija, joka taas on jatkuvasti cool tai ainakin yrittää esittää sellaista. Moni muukin yrittää antaa itsestään tietynlaisen kuvan vaihtelevalla menestyksellä, ja tätä kaikkea Anu tarkkailee, nuoruudestaan johtuen ei kaikkea ymmärrä mutta kirjan lopussa enemmän kuin alussa.

Brooknerin kirjan yhteydessä mietittyjä hotellitarinoiden piirteitä löytyy siis tästäkin: joukko ihmisiä jotka eivät varsinaisesti tunne toisiaan viettävät aikaa samassa paikassa, kaikki ovat hieman irti omasta sosiaalisesta kontekstistaan, mikä mahdollistaa myös sosiaaliset identiteettipelit...lapsen käyttö näkökulmahenkilönä pehmentää näiden käsittelyä, ne havainnoidaan ulkopuolelta mutta paljon jää ymmärtämättömyyden hämäräänkin. Ja toisaalta tässä on myös hieman kasvukertomusta vaikka Anu onkin nimenomaan tarkkailija, vähemmän osallistuja (Heljä sen sijaan kasvaa kirjassa eniten). Ja tietysti näkökulmavalinnalla kieleen ja kuvaksiin saa lapsuuden toteavaa selkeyttä ja samalla nokkeluutta, mikä kuljettaa lukijaa hyvin...joskin samalla ihmettelen kerronnallista ratkaisua sijoittaa ei-kovin-paksun kirjan keskelle parinkymmenen sivun mittainen jakso usean vuosikymmenen takaisia kirjeitä, joita päähenkilö lukee nippuna: ymmärrän että kirjeiden lukemisella on oma merkityksensä Anun kehityksessä, mutta ei niiden sisältö niin tärkeä ole, että lukijan tarvitsisi niitä nähdä.

Lukiessa verrokiksi nousi nopeasti Elizabeth Bowenin kirjat: The Last September, A World of Love, The House in Paris...kotimaisempana suomifilmiversiona. Ja vaikka tätä Parraksen kirjaa en noiden verrokkien tasolle voi nostaa ja se hajoaa joskus turhan päämäärättömäksi ja muodottomaksi (niinkuin suomifilmeillä niin kovin oli tapana), niin jos pitää yhdestä niin toinenkin kiinnostanee. Ja kirja vahvistaa ajatusta, että hotellit ja täyshoitolat ovat erinomaisia miljöitä kaunokirjallisuudelle, ainakin jos henkilöt ja näiden suhteet ovat kiinnostuksen kohteina. 

Salaisuuksia, salaisuuksia: vanhempi päivaläinen käy pissalla ruusupenkissä, ruusupenkki kellastuu ja omistaja suihkii huolissaan kirvamyrkkyä. Sitä jaksoi yhä kaikki kiinnostaa.
Heinämön Tuijan tukka ei ole oikeastaan ihan niin tumma luonnostaan, se värjää sitä. Iso skooli salongissa ei ole hopeaa vaan alpakkaa, kahviin pannaan vähän sikuria, asessorilla on tekohampaat.
Eikä Heljä osaa uida.
Se on ostanut uuden hienon uimapuvun joka maksoi kamalasti, jossa on kovikkeet, ristiin menevät olkaimet, pieni hameosa ja kaikki. Eikä osaa uida.
Vapaapäivinä jos menisi Hankoon voisi vaikka vain makailla hiekkarannalla. Väkeä olisi niin paljon ettei kaikkien tarvitsisi uida. Puku riittäisi. Mutta täällä niissä kamppeissa ei kuivana selviäisi.

Tällä kirjalla saan Helmet-lukuhaasteessa kohdan 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: bloggaaja toki kuulee monista kirjoista eri medioiden kautta, mutta kun tämä tuli suorempana vinkkinä niin otetaan.