Poleemisen nimen takana on varsin merkillinen kirja, jossa sodan ja sairauden vuosina tullaan poikkeuksellisen tietoiseksi elämän ja identiteetin hauraudesta.
Olen aiemmin Aki Ollikaiselta lukenut Nälkävuoden, jota yhä hyväksi muistelen, ja Mustan sadun, joka jätti vähän ristiriitaisemmat vaikutelmat, mutta kun tämän bongasin Siltalan uutuuskatalogista niin jo nimen perusteella oli selvää että kyllähän tätä pitää vilkaista.
Ja noiden edellisten kirjojen tapaan ollaan taas historiassa, vuosissa 1914-16, jossa seurataan kahta tarinalinjaa. Oopperalaulaja Aarne Oden sairastuu tuberkuloosiin ja päätyy parantolaan, hänen kohdallaan tauti ei ole kuolemaksi (vaikka monelle muulle onkin) mutta fyysisen kunnon ohella runnelluksi tulee niin henkinen kuin sosiaalinenkin osa elämää. Ja samaan aikaan Lapissa maallikkosaarnaaja, tilallinen Kustaa Anttola, julistaessaan tulta, tulikiveä ja synnintuntoa paikallisissa seuroissa, saakin äkillisen tietoisuuden että paikkakunnan yleinen hylkiö, pörrö äpärä Viljaami jota Kustaakin on usein kurittanut, onkin uudesti maailmaan tullut Kristus, ja tässä oivalluksessa on niin Kustaalla kuin muillakin pureskelemista...
Lyhyissä luvuissa hypitään kahden tarinan välillä, niiden yhteydestä lukija saa tietoa vasta puolivälissä, ja varsinainen tarinoiden yhtyminen antaa kyllä odottaa itseään (mutta kyllä ne siis toisiinsa liittyvät).
Vaikka historiallisessa miljöössä ollaankin, niin yhteydet nykyhetkeen tulevat kyllä väistämättä mieleen: ensimmäinen maailmansota jylisee vielä jossain kaukana mutta vaikutuksensa sillä on keisarikunnan pohjoiseenkin kolkkaan, ja toisaalta vaarallinen tartuntatauti äkkiarvaamatta ravistelee ihmiskohtaloita...
Ja siinä onkin kirjan läpi kulkeva teema, elämän hauraus, kuinka äkkiä se mitä pitikään varmana elämässä voikaan hajota ja mitä sen jälkeen tehdään, miten sovitella itsensä uuteen elämäntilanteeseen. Aarnelle sota oli jo ehtinyt aiheuttaa suunnitelmanmuutoksia, mutta keuhkotauti viimeistään hajottaa kaiken, laulaminen ei luonnollisesti tule kysymykseen, ystävät välttelevät kuin, no, tappavan kulkutaudin kantajaa, ja ikuiseksi vannottu rakkauskin jää siihen toiseen maailmaan. Ja parantolassa kohdataan taas monta muuta potilasta, joilla kaikilla oli varmastikin jotain muita suunnitelmia elämälleen kuin tubiparantola. Ja Kustaa taas...no, hänestä sanon lisää spoilerivaroitusten tuolla puolen.
Ja hauraus, epävarmuus ja murtumat ehkä heijastuvat juonenkuljetukseenkin. Sinänsä tapahtumat etenevät selkeässä järjestyksessä (joskin kahdessa rinnakkaisessa tarinalinjassa) mutta luulenpa, että juonivetoisten romaanien ystävät saavat tässä pettyä (ja erityisesti loppupuolella kirjaa, kun Aarne on Lapissa, tarinan ja henkilöiden intressit tuntuvat menevän toiseen suuntaan ennen hätkähdyttävää murtumaa loppukohtaukseen. Joskus asiat menevät rajusti eri tavalla kuin odottaisi).
Edellisten kirjojen tapaan erityisen nautittava piirre teoksessa on Ollikaisen kieli, lyyrinen ja kuitenkin kompaktin fyysinen: tuntemukset, kokemukset, ruumiillisuus välittyy lukijalle voimakkaasti, mikä onkin sopivaa kirjassa jossa runsasta huomiota saavat niin sairaudet kuin (mahdollinen) Kristuksen ruumiillistuminen (keuhkotautikuvausten lukeminen syysflunssan aikaan ei ehkä ollut paras mahdollinen ratkaisu). Ja kuitenkaan tämä kieli ei ole itsetarkoituksellisen maalailevaa, vaan pitää kyllä kirjan muut elementit mukana...
Väistämättä vertailen tätä Nälkävuoteen: eri kirja, ja se ankarassa kohtalokkuudessaan välitti kokemuksensa vahvemmin, mutta samalla kun se kokemuksen on välittänyt, luulen että se on tehtävänsä tehnyt. Tämä teos on, aiheeseen sopivasti, ennemmin mysteeri: merkillinen, häiritsevä, epätyydyttäväkin. Mitäköhän oikein luin? Pakko jäädä miettimään.
Muutamia sellaisia huomioita juonenkäänteistä, jotka vaativat SPOILERIVAROITUKSEN:
Sattumalta ennen tätä kirjaa luin ranskalaisfilosofi René Girardin kirjaa La route antique des hommes pervers, jossa Girard käsittelee Jobin kirjaa Raamatusta (ja erityisesti sen dialogeja) suhteessa muussakin tuotannossaan käsittelemäänsä syntipukkiteoriaan, mimeettiseen haluun ja kollektiiviseen väkivaltaan. Ja tämä väritti kyllä myös miten Kustaan ja Viljaamin osioita luin: Viljaami sopii varsin hyvin Girardin kuvaamaksi yhteisön syntipukiksi, joka on myös asema johon Kristus asettuu ja jonka tekee näkyväksi (ja tästä syystä Viljaamilla onkin myös ilmestysten jälkeenkin hyvä syy vältellä muita, koska suosio kääntyy nopeasti uudestaan väkivallaksi...)
Aarne toteuttaa taas Jobin roolia, alussa on paljon hyvää elämässä, mutta nopeasti se paljo katoaa...ja kärsimysten jälkeen jonkinlaista palautumista yhteiskunnan täysivaltaiseksi kansalaiseksi tapahtuu. Mutta Girard suhtautuu Jobin kirjan loppulukuun epäilyksellä, ja siihen on Aarnellakin syytä, lipsahtaminen samaan uhri-Kristuksen rooliin kuin mitä Viljaami kantaa käy yhä helposti.
Ja toisaalta Kustaa (ja arvattavasti moni muu seuroissaan) on ollut Elifasin leiriä ja tämän uskonkäsitystä, mutta äkillinen ilmestys Kristuksesta horjuttaa ja kyseenalaistaa tätä käsitystä: vakaat uskonkäsitykset, joihin on voinut nojata, ja joihin on koko oma identiteetti rakennettu, tulevat kyseenalaistetuiksi, perusta horjuu...ja havaitusti Kustaan saarnoihin tulee uusia ulottuvuuksia mutta samalla vanhoja teemoja pysyy yhä mukana (kuten muut kirjassa mainitsevat), kaikesta huolimatta Kustaa ei ole täysin kääntynyt väkivallan tieltä. (Ja ehkä tiedostamatta jossain ajatusten takana, kirvelee myös, että on mennyt kääntämään yleisen huomion Viljaamiin, ei olekaan enää itse huomion keskipisteenä.)
Niinpä lopussa päädytään kollektiiviseen väkivaltaan, jonka uhri on jokseenkin satunnainen, kuten syntipukki-skeemaan sopiikin, ja loppukohtaus suorastaan alleviivaa satunnaisuutta niin yllättävällä nopeudella, jolla siihen siirrytään edeltävästä kerronnasta, kuin uhrin yksilöllisen identiteetin katoamisella...
Laitan Helmet-haasteessa tämän kohtaan 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle, koska kukapa ei Kristuksen toisesta tulemisesta ilahtuisi.
Arvostelukappale saatu kustantajalta.
Tämähän vaikuttaa todella kiinnostavalta! En ole Ollikaiselta lukenut mitään, joskus olen kyllä pohtinut Nälkävuoden lukemista.
VastaaPoistaTämä on kiinnostava (ja Nälkävuotta tietysti suosittelen myös).
PoistaLuin Siltalan sivuilta ja siellä vihjattiin hieman enemmän. Ollikainen kirjoittaa tiiviitä romaaneja, mikä on näinä runsauden aikoina hyve.
VastaaPoistaJep, arvostan kyllä tiivistä muotoa, ja kiinnostavaa kun se on saatu kuitenkin yhdistettyä ilmaisuvoimaiseen kieleen...
Poista