Tennessee Williams - Cat on a Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla)

 

Totean, että Tennessee Williams keksii hyviä nimiä näytelmilleen, omalaatuisia mutta kiinnostavia kuvia jotka jäävät helposti elämään näytelmien ulkopuolellakin. 

Puolentoista vuoden takaisessa klassikkohaasteessa luin Williamsin kolmen näytelmän kokoelman, keskeisimpänä A Streetcar Named Desire (Viettelyksen vaunu), ja olivathan ne sen verran hyviä että lisääkin pitää. Nyt lukuvuoroon tuli näytelmä, jonka tunsin jo ennalta leffaversiona, versiona josta pokkarin leffakansi on napattu (tähtinä Paul Newman ja Elizabeth Taylor). 

 

Yhdysvaltojen etelävaltioissa suurella maatilalla vietetään Big Daddyn syntymäpäiviä. Mahdollisesti viimeisiä, koska Big Daddyn vatsakivut johtuvat parantumattomasta etenevästä syövästä, tämän tietävät osa paikallaolijoista mutteivät kaikki, esim. Big Daddy itse.  

Vähiten innokas juhlija on Big Daddyn poika Brick, urheiluselostaja, joka on keskittynyt viime aikoina elämässään välinpitämättömästi turruttamaan itseään alkoholilla. Brickin vaimo Maggie pitää kulisseja yllä, kiehnää Brickiltä rakkautta sen monissa muodoissa, mutta Bricklitä ei ole ollut tarjolla pitkään aikaan muuta kuin kytevää inhoa (asioille on tietysti syitä). Brickin veli Gooper ja tämän vaimo Mae taas yrittävät parhaansa mukaan mustamaalata yhä Big Daddyn suosiossa olevia Brickiä ja Maggieta, koska, no, iso perintö on kohta jaossa...

 

Epämiellyttävien henkilöiden myrkyllinen ihmissuhdesoppa siis käynnissä, pahempana kuin mitä leffasta muistan: kirjassa mukana olevissa kommenteissa kirjailija mainitsee kirjoittaessa alkaneensa sympata Maggieta kasvavassa määrin (ja näkyyhän se leffaversiossa), mutta ei tämäkään mitenkään pulmuseksi tässä nouse (kuinka paljon onkaan kyse aidosta rakkaudesta Brickiin, kuinka paljon vakaasta halusta olla palaamatta köyhyyteen, kuinka paljon tietoisuudesta omasta seksikkyydestä ja miten sitä käyttää...)

Edellisten lukemieni Williamsin näytelmien tapaan tähänkin voisi liittää sanoja "kiihko", "turhautuminen", "pakahduttava", mutta, no, jotenkin nämä henkilöt pysyivät minulle ihan vaan epämiellyttävinä, ja jotkut varsin karikatyyrisina, ilman että tavoitin näissä sitä traagista suuruutta, mikä nosti vaikkapa Viettelyksen vaunun loistavaksi.

 

Williams kirjoittaa tässäkin varsin runsaita näyttämöohjeita, myös joitain sellaisia taustoittavia nyansseja, jotka eivät tule oikein ilmi varsinaisessa dialogissa ja myös toiminnassa lienevät hankalia näyttää ymmärrettävästi, ja liian karikatyyrisyyden välttäminen lienee työlästä tässäkin monessa roolissa, eli näyttelijöiltä kyllä vaaditaan paljon (ja Williamsin kohdalla nimenomaan näytelmien lukeminen on erittäin suositeltavaa).

 

Tässä lukemassani versiossa oli lisäksi kaksi versiota viimeisestä, kolmannesta näytöksestä: ensin alkuperäinen, mutta kun Elia Kazan sovitti tätä Broadwaylle, esitti hän loppunäytöksestä joitain huomioita ja toiveita, joista osan perusteella Williams kirjoittu uuden version, vähän kivemman ja paremmin yleisöön menevän, muttei paljoa (ja silti minusta myös vähän tylsemmän ja vesitetymmän). Mukaanlukien sen, että niin Maggie että Brick näyttäytyvät hivenen parempina, ja ovat näin sopivampia rooleja myös Taylorille ja Newmanille (leffaversion piti tietysti siivota vielä hieman lisää, 50-luvun Hollywoodissa ei mainita esim. sodomiaa nimeltä vaikka siihen saatetaankin viitata...

Ei tekijänsä paras, mutta kyllähän tämän luki, ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva (haasteen FB-ryhmässä huutelin joku aika sitten suosituksia jo hyllystä löytyvistä kirjoista, ja tämä oli yksi ehdotetuista).

Karoliinalta löytyi bloggaus kirjasta, teatteriesitysbloggauksia oli useampi, linkitän Kirsin ja Tuulan.