Totean, että Tennessee Williams keksii hyviä nimiä näytelmilleen, omalaatuisia mutta kiinnostavia kuvia jotka jäävät helposti elämään näytelmien ulkopuolellakin.
Puolentoista vuoden takaisessa klassikkohaasteessa luin Williamsin kolmen näytelmän kokoelman, keskeisimpänä A Streetcar Named Desire (Viettelyksen vaunu), ja olivathan ne sen verran hyviä että lisääkin pitää. Nyt lukuvuoroon tuli näytelmä, jonka tunsin jo ennalta leffaversiona, versiona josta pokkarin leffakansi on napattu (tähtinä Paul Newman ja Elizabeth Taylor).
Yhdysvaltojen etelävaltioissa suurella maatilalla vietetään Big Daddyn syntymäpäiviä. Mahdollisesti viimeisiä, koska Big Daddyn vatsakivut johtuvat parantumattomasta etenevästä syövästä, tämän tietävät osa paikallaolijoista mutteivät kaikki, esim. Big Daddy itse.
Vähiten innokas juhlija on Big Daddyn poika Brick, urheiluselostaja, joka on keskittynyt viime aikoina elämässään välinpitämättömästi turruttamaan itseään alkoholilla. Brickin vaimo Maggie pitää kulisseja yllä, kiehnää Brickiltä rakkautta sen monissa muodoissa, mutta Bricklitä ei ole ollut tarjolla pitkään aikaan muuta kuin kytevää inhoa (asioille on tietysti syitä). Brickin veli Gooper ja tämän vaimo Mae taas yrittävät parhaansa mukaan mustamaalata yhä Big Daddyn suosiossa olevia Brickiä ja Maggieta, koska, no, iso perintö on kohta jaossa...
Epämiellyttävien henkilöiden myrkyllinen ihmissuhdesoppa siis käynnissä, pahempana kuin mitä leffasta muistan: kirjassa mukana olevissa kommenteissa kirjailija mainitsee kirjoittaessa alkaneensa sympata Maggieta kasvavassa määrin (ja näkyyhän se leffaversiossa), mutta ei tämäkään mitenkään pulmuseksi tässä nouse (kuinka paljon onkaan kyse aidosta rakkaudesta Brickiin, kuinka paljon vakaasta halusta olla palaamatta köyhyyteen, kuinka paljon tietoisuudesta omasta seksikkyydestä ja miten sitä käyttää...)
Edellisten lukemieni Williamsin näytelmien tapaan tähänkin voisi liittää sanoja "kiihko", "turhautuminen", "pakahduttava", mutta, no, jotenkin nämä henkilöt pysyivät minulle ihan vaan epämiellyttävinä, ja jotkut varsin karikatyyrisina, ilman että tavoitin näissä sitä traagista suuruutta, mikä nosti vaikkapa Viettelyksen vaunun loistavaksi.
Williams kirjoittaa tässäkin varsin runsaita näyttämöohjeita, myös joitain sellaisia taustoittavia nyansseja, jotka eivät tule oikein ilmi varsinaisessa dialogissa ja myös toiminnassa lienevät hankalia näyttää ymmärrettävästi, ja liian karikatyyrisyyden välttäminen lienee työlästä tässäkin monessa roolissa, eli näyttelijöiltä kyllä vaaditaan paljon (ja Williamsin kohdalla nimenomaan näytelmien lukeminen on erittäin suositeltavaa).
Tässä lukemassani versiossa oli lisäksi kaksi versiota viimeisestä, kolmannesta näytöksestä: ensin alkuperäinen, mutta kun Elia Kazan sovitti tätä Broadwaylle, esitti hän loppunäytöksestä joitain huomioita ja toiveita, joista osan perusteella Williams kirjoittu uuden version, vähän kivemman ja paremmin yleisöön menevän, muttei paljoa (ja silti minusta myös vähän tylsemmän ja vesitetymmän). Mukaanlukien sen, että niin Maggie että Brick näyttäytyvät hivenen parempina, ja ovat näin sopivampia rooleja myös Taylorille ja Newmanille (leffaversion piti tietysti siivota vielä hieman lisää, 50-luvun Hollywoodissa ei mainita esim. sodomiaa nimeltä vaikka siihen saatetaankin viitata...
Ei tekijänsä paras, mutta kyllähän tämän luki, ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva (haasteen FB-ryhmässä huutelin joku aika sitten suosituksia jo hyllystä löytyvistä kirjoista, ja tämä oli yksi ehdotetuista).
Karoliinalta löytyi bloggaus kirjasta, teatteriesitysbloggauksia oli useampi, linkitän Kirsin ja Tuulan.
Karoliinalta löytyi bloggaus kirjasta, teatteriesitysbloggauksia oli useampi, linkitän Kirsin ja Tuulan.
Meillä suomennetaan aivan liian vähän muualta maailmasta näytelmiä. Suomalaisiakaan näytelmiä enää harvemmin painetaan kirjoiksi. Tsehovin näytelmät on melkein suomennettu ja painettu, muuten on heikonpuoleista. Joku Williams mulla kyllä on. Englanniksi siis. Näytelmät ovat runohyllyssä, kumpiakin on aika vähän. Niitä ei oikein kustanneta.
VastaaPoistaJoo, tämähän on asia josta kirjoittelin joskus aiemmin kun minulla oli näytelmälukuhaaste: näytelmiä kyllä suomennetaan aika paljonkin, mutta vain esitettäviksi, joten teksteinä ne ovat olemassa yleensä vaan monisteina ja plareina (teatterikorkeakoulun kirjastossa on hyvä kokoelma, muualla ei). Kustantamoilta on tullut nämä Shakespearet ja Tsehovit, mutta 1900-luvun klassikoista joitain hyvin harvoja ja satunnaisia, suurinta osaa merkittävistäkin näytelmistä ei suomeksi kirjoina löydä.
PoistaMikä on omanlaisensa vinouma ajatuksessa mitä kirjallisuus on, esim. englanniksi tai ranskaksi näytelmätuotanto on kuitenkin iso osa myös kirjallisuuden kenttää ja luettavaa löytyy...
Sattuipas hauskasti. Viettelyksen vaunu tuli mieleeni muutama päivä sitten, kun luin Marcel Aymén romaania La Rue sans nom, josta luultavasti kirjoitan blogiini piakkoin. Arvelin, että kyseessä saattaa olla ihan suora vaikutus, sillä Aymé on kääntänyt ranskaksi ainakin Tennessee Williamsin The Night of the Iguana -näytelmän.
VastaaPoistaTästä Kissa kuumalla katolla -näytelmästä tunnen ainoastaan elokuvaversion, josta kyllä pidin.
Greorius:
Poistatismalleen. Kävin Tampereen yliopiston Draamastudion vv.1965-68 (siis käytännön draamakoulua) ja tentittiin yleistä kirjallisuustiedettä, jota nyt kutsuttaisiin maailmankirjallisuudeksi. Tampere oli aika elävä teatterikaupunki ja kirjastossa oli myös n.k. plareja, eli esimerkiksi työväennäyttämöjen liiton ja teatteriliiton suomennoksia. Muuten saatiin tulla toimeen saksannoksilla ja ruotsinnoksilla. Kirsi Kunnas veti meille yhden vuoden ajan käännöstyöpajaa.
Katsoin kirjahyllystäni ja sama opus näkyy olevan mullakin. Kannen sisäsivulla lukee: Final: 2 'oclock Monday eli lopputentti maanantaina klo 14. Jostain divarista olen löytänyt todennäköisesti Amerikasta, ainakin Lewis & Clarke ja Reed colleget opettivat draamaa ja esiintyivätkin joskus. Kaupunki oli siis Portland, Oregon. - Onpas aikaa siitä kun olen lukenut tuota.Kuvituksena on sen leffan kohtauksia. Muistan tykänneeni leffasta samaten.
Hannu, kiinnostavalta kuulostaa, tunnen Aymén huonosti, nimeltä ja olen jonkun yksittäisen novellin lukenut, ja sen perusteella en olisi arvellut yhteyksiä Williamsin suuntaan...
PoistaNuo käännöksetkin ovat tavallaan sellainen potentiaalisesti kiinnostava osa kirjailijoiden tuotantoa, joka saattaa jäädä vähän katveeseen kun pohditaan kirjailijan tuotantoa...vaikka niitä leipätöinäkin tehtäisiin, niin toisaalta voi niillä myös olla vaikutteita kirjailijan omaankin tuotantoon (ja varmaan niitä myös valikoidaan halusta ja arvostuksesta toista kirjailijaa kohtaan...)
Itseäni alkoi kiinnostaa lukea esim. Watchmen-sarjakuvan ranskannos, kun huomasin sen olevan arvostamani Jean-Patrick Manchetten kynästä :)
Ripsa, kun jossain vaiheessa noita jahtasin kirjastotietokannoista, niin olikohan niin että Tampereen kunnallisissakin kirjastoissa niitä plareja oli jonkin verran paremmin kuin muualla, eli varmaan just eri tahojen kirjastoille lahjoittamina.
PoistaJa joo, tuossa on muutama kuvasivu, kuvia niin leffasta kuin Broadway-esityksestä (Big Daddyn ja Mae-kälyn näyttelijät olivat samat molemmissa, mutta Broadway-Maggie oli blondi...)
Juu, enpä löytänyt silloin näytelmähaasteesi aikaan tätä suomenkielisenä. Mutta olen toisaalta minäkin tuon elokuvan muutamaan kertaan katsellut ja nähnyt Kuopion kaupunginteatterin esityksen aiheesta, samoin kuin amerikkalaisen mustan näyttelijäseurueen version. Minä olen tästä tykännyt enemmän kuin Viettelyksen vaunusta, siinä jotenkin meuhkataan enämpi.
VastaaPoistaNo se on totta että tämä pysyy kuitenkin kamaridraamana, yhteenottoja on jatkuvasti mutta pienempinä kuin Viettelyksen vaunun isommat ja elehtivämmät nahinat.
PoistaFilmi on nähty, mutta kyllä tämä pitäisi myös lukea 😉
VastaaPoistaJep, filmistä on kuitenkin jätetty asioita pois, ja Williams tosiaan kirjoittaa aika runsaita näyttämöohjeita, joten lukemalla kirjana saa vielä vähän eri asioita kuin jos näkisi näyttämösovituksen...
Poista