Navarren infanta on saapunut Portugalin hoviin, koska Portugalin vanheneva kuningas Ferrante suunnittelee pojalleen don Pedrolle avioliittoa, joka olisi molemmille maille edullinen. Mutta don Pedro ilmoittaakin yllättäen, että häntä ei avioliitto prinsessan kanssa kiinnosta, hänellä on jo doña Inès. Tässäkin olisi ehkä vain järjestelykysymys, että avioliitto ja rakkaus voisivat elää sujuvasti rinnakkain (myös Infanta on 17 ikävuodestaan huolimatta poliittisesti määrätietoinen vailla romanttisia haavekuvia, ja näin potentiaalisesti myötämielinen järjestelyille), mutta Pedro ja Inès ovat jo menneet salaa naimisiin, ja Inès odottaa lasta, ja tämä hankaloittaa selvästi asioita...
Kuningas Ferrante suhtautuu myötämielisen positiivisesti niin Infantaan kuin Inèsiin (poikansa Pedron kanssa välit ovat tulehtuneemmat) mutta ongelma tässä kuitenkin on, ja pääministeri huomauttaakin varsin merkitsevästi ja painokkaasti, että ongelma ratkeaisi, jos doña Inès esim. ei olisi olemassa, tai ainakaan elävien kirjoissa.
L'Infante : Je ne suis pas encore parvenue à comprendre comment on peut aimer un homme. Ceux que j'ai approchés, je les ai vus, presque tous, grossiers, et tous, lâches. Lâchete : c'est un mot qui m'évoque irrésisteblement les hommes.
Inès : N'avez-vous donc jamais aimé, Infante?
L'Infante : Jamais, par la grâce de Dieu.
Inès : Mais sans doute avez-vous été aimée?
L'infante : Si un homme s'était donné le ridicule de m'aimer, j'y aurais prété si peu d'attention que je n'en aurais nul souvenir.
Henry de Montherlant oli jo tuottelias romaanikirjailija, kun 40-luvun alussa teatteriryhmä otti yhteyttä, että kiinnostaisi tehdä joku klassinen espanjalaisdraama, Lope de Vegaa tai Tirso de Molinaa tjsp. Montherlant lueskeli läpi kokoelmaa näytelmiä, mutta oikein mikään ei oikein houkuttanut kokonaisuudessaan, vaikka kiinnostavia yksityiskohtia olikin, joten päätti sitten kirjoittaa oman näytelmän, joka toki ammensi vaikutteensa barokki-Espanjasta...
Joku aika sitten luin Montherlantin myöhemmän näytelmän, jossa laittoi Don Juanin tarinan uuteen uskoon, ja siinä missä siinä vedettiin jo farssin puolelle, niin tässä pysytään vielä tragediassa, hienoisella piikikkyydellä tosin. Ferrante on omalla tavallaan ylevä ja moraalinen hahmo, joka olisi mielellään tahtonut Infantan olevan oma poikansa, mutta tämän saaminen edes miniäksi (valtioliittolaisuuksista puhumattakaan) on vaikeuksissa...eikä Ferrante tahdo doña Inèsille mitään pahaa, mutta tosiasia on että tämä on hankalasti tuhoamassa suunnitelmat. Ja haluttomuudessaan ratkaista ongelma ilmeisimmällä tavalla Ferrante näyttää heikolta hallitsijalta, mikä on vaarallista koko valtakunnalle...
Inèsin ja Infantan välinen kontrasti on myös huomattava: Infanta on terävä, määrätietoinen ja täysin vailla sentimentaalisuutta, siinä missä Inès on pumpulinpehmeä, herttaisen yksinkertainen, ei haaveile muusta kuin rauhallisesta perhe-elämästä ja tavallisesta rakastavasta kotiarjesta, ja näin ollen, haaveilee tästä mitä suurimmassa määrin väärän miehen kanssa. Ja vaikka nämä kaksi voisivatkin asettua kamppaileviksi kilpailijoiksi samasta miehestä (don Pedro näppärästi katoaa lavalta suuren osan näytelmää ajaksi), pitävät nämä myös toisistaan, ja myös Infanta parhaansa mukaan yrittää pelastaa Inèsin olemasta ongelma, joka täytyy ratkaista.
Ferrante : Et je suis fatigué de vous, de votre existence. Fatigué de vous vouloir du bien, fatigué de vouloir vous sauver. Ah! pourquoi existez-vous? Enrageant obstacle que celui des êtres! Un fleuve, une montagne, on comprend, on accepte. Mais une pauvre chose molle de chair et des nerfs, qui se tient droit on ne sait comment... Allons, tout ce que j'ai fait est détruit.
Näytelmän nimi jo vinkkaa mihin suuntaan ollaan menossa, ja tapahtumat etenevät tragedian mukaan: Inès ei varoituksista huoli ajoissa, ja kuningas moraalisten kamppailujensa jälkeen päätyy kuitenkin olemaan kuningas ja lähettämään muutaman sotilaan rosvoiksi naamioituneina hoitamaan ongelma (mutta kuoleman täytyy tapahtua nopeasti. Joidenkin tappojen pitää olla hitaita, mutta tämän täytyy olla nopea). Mutta Ferrante saakin sairaskohtauksen ja menehtyy itse samaan aikaan kun Inèsin ruumis tuodaan hoviin, ja kun uusi kuningas Pedro kohdistaa kaiken surunsa Inèsiin, myös hovin huomio ympäröi tämän ja kuollut kuningas jää kuolemassaan sivuun...
Se miten yksilön, moraalisenkin, tapaa käydä kun tehdään politiikkaa, on toki raadollisesti näytelmän keskiössä, mutta kiinnostava oli myös lopun huomio kuinka nopeasti se, mikä on oikein ja mikä väärin valtiollisessa mielessä, muuttuvat ja kuinka kohtalokkain seurauksin, välttämättömästä uhrista tulee rakastetumpi kuoltuaan (hmm, ehkä René Girardilla olisi jotain sanottavaa tästä näytelmästä), ja välttämättömän uhraajan suunnitelmat voivat unohtua nopeasti riippumatta siitä mitä niiden eteen on tehty.
Mietin myös näytelmän kirjoitusajankohtaa, ja että sanotaanko tässä verhotun symbolisesti jotain natseista, jotain lohdullista että tilanteet muuttuvat ja valta vaihtuu (joskin Montherlant lasketaan kollaboraattorien joukkoon, vaikkei aktiivisempia ollutkaan ja näin tuomionsa jäi vähäiseksi). (spoilereita, maalaa hiirellä teksti näkyviin)
Helmet-haasteessa tämän voisi laittaa vaikkapa kohtaan 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää, koska hei, ihmisen arvo, politiikka, valta, moraali.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti