JP Koskinen - Kalevanpoikien kronikka

 

Vaikka olen JP Koskisen varsin runsaan tuotannon teoksista kuullut mm. kanssabloggaajilta, ja ollut kirjailijaa kuulemassa myös kirjatapahtumissa, niin tähän asti meni että ensimmäinen kirjansa tuli luettua, kun se on viile Suomen reissulta mukaan tarttunut, aika satunnaisella valinnalla.

Eipä silti, aihe ja aikakausi kyllä oli kiinnostava; kalevalaiset sankarit Väinö, Seppo ja Ahti seilaavat kohti Miklagårdia eli Bysanttia, mukanaan kertoja, Kalevalasta unohtunut Väntti, Ahdin äpärä ja Väinön kasvatti. Väntti ei ehkä suuri soturi ole, mutta liukas suustaan ja taitava tarinankertoja, joka runoilee toisten saavutukset parhain päin niin että niistä saa komeita tarinoita, ja jos tosiasioista pitää vähän joustaa niin joustetaan...

 

Ja matkalla ja Bysantissa Väntti sitten pikkuhiljaa kuulee mitä edellisellä matkalla tapahtui ja miksi ollaan toistamiseen samalla suunnalla...ja sitten onkin jo aika palata takaisin kotikonnuille valmistautumaan lännestä tulevaan hyökkäykseen.

 

Tarinankerronta on isossa osassa kirjaa, Väntin varsinaisten kokemusten ohella kirja on täynnä kerrostuneita sisätarinoita, kun eri henkilöt kertovat aiemmista tapahtumista kukin omasta näkökulmastaan, ja omilla intresseillään, eikä kukaan oikein saa tarinaa kerrottua loppuun: niinpä Väntilla riittää kokoonparsittavaa, varsinkin kun kertomuspätkissä on keskinäisiä ristiriitaisuuksia...ja tietysti monella on paljon muutakin sanottavaa, joka saattaa pitää paikkansa tai sitten ei. 

Loppupuoliskolla siirrytään selvemmin sisällyttämään Kalevalasta tuttuja tapahtumia selkeämmin historialliseen kontekstiin ja "kuinka ne oikeasti ovat tapahtuneet": mikä se sampo nyt oikein oli ja miten Lemminkäisen Tuonelanjoen reissu oikeasti meni jne. Ja kun nämä kerrotaan kuitenkin Väntin kautta, kertojan joka itse avoimesti myöntää epäluotettavuutensa, niin eivät nämäkään versiot ole mitään kuivakkaa historiallista realismia (eikä fantastisempia elementtejäkään vältetä). Tavallaan keskeisenä elementtinä on ajatus, että todellisuudessa sankarit ovat aina lyhyempiä, lihavempia ja kajumpia kuin tarinoissa (ja Kalevalansa lukeneet toki tietävät, että eivät ne tarinoiden sankarit siinäkään mitään puhtoisia onnistujia tapaa olla)

Ja näppärästi Kalevalan tarinoista siirrytään sujuvasti Erik-kuninkaan ristiretkeen ja piispa Henrikin surmavirteen, jossa siinäkin tapahtumien taustat päätyvät olemaan hieman erilaisia kuin miten ne on kerrottu, vaikka itse tapahtumat tuttuja ovatkin...

 

Mutta tavallaan kirja jakautuu kahteen osaan, joista lopulta pidin enemmän alkupuolesta, Bysantin tapahtumista. Jälkipuoliskossa toki arvostan miten nuo vanhat tarinat on sidottu toisiinsa ja laajempaan historialliseen kontekstiin, ja jotkut ratkaisut ovat toki hyvinkin näppäriä (ja jotkut taas näppäriä tavalla, joka ei ole yksiselitteisesti kehu) mutta kokonaisuus oli kovin hyppivä ja toisaalta tiesin jo tarpeeksi hyvin mihin suuntaan mennään, alkupuolen mysteerisyys ja ihan oikea waltariaanisen seikkailun tuntu toimivat paremmin.

 

Vaikka kirjassa tosiaan otetaankin askel lähemmäs historiallista realismia, niin henkilöiden puheenparsissa viljellään kuitenkin mahtipontisen kalevalaista retoriikkaa ja runollista kieltä, joka näköjään ei ole kaikkia lukijoita niin ihastuttanut, mutta minusta se oli kyllä erinomaisen viihdyttävää.

Ilokseni tämän luin, ja kun Koskinen on tämän jälkeen jatkanut Pyhän Maan ristiretkien parissa, niin ehkä niiden parissa voisi jatkaa.

 

Helmet-haasteessa tämä sopii vaikkapa kohtaan 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (Erik-kuninkaan ristiretki, piispa Henrikin surma)

 

Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsi, Tuija, Jari Olavi, Tuomo...