Elizabeth Taylor - A View of the Harbour

Voi hyvä tavaton tätä kirjaa.
 

Olen muutaman Elizabeth Taylorin (yhä vaan, englantilainen kirjailija, ei samanniminen amerikkalainen näyttelijä) kirjan lukenut, ja jo aiemmin lukemissani kirjoissa ollaan asetuttu juurevasti surumielisen tapakomedian piiriin: hillityn arkipäiväisyyden nyansseja tarkkailemalla kuvaillaan viiltävästi ihmissuhteiden verkostoja ja luonteita, ja Taylorilla arkipäiväisyys on tavallistakin hillitympää (ja samalla sen seassa ui kuitenkin absurdeja sattumia) ja erityisenä huomion aiheena on tavallisen elämän suunnaton pateettisuus. 

Tällä kertaa tehdään tämä vieläpä ensemble-kokoonpanolla, lukuisilla henkilöillä joista kukaan ei varsinaisesti ole päähenkilö...

Tapahtumapaikkana on jossain Englannin rannikolla sijaitseva pieni kalastajakaupunki, ja tapahtuma-aikana 40-luvun loppu: ohimennen sulkeiden sisällä mainitaan "there had been a war on" eikä siitä sen enempää, vaikka toki sen välillisiä vaikutuksia näkyy yhä...kaupunki on ollut joskus aiemmin turistien suosima vierailukohde, mutta jäämässä yhä enemmän ja enemmän syrjään jo ennenkin sitä sotaa, maisema kaupungissa toki on mutta muuten nyt kaikki on jo niin kovin nuhjuista...

Ja kirjan henkilöitä on tosiaan useita, ja alussa täytyi olla aika tarkkana että pysyi kärryillä kuka on kuka ja missä yhteydessä kehen, varsinkin kun niin monta henkilöä leimaa valtava yksinäisyys, jota kaikki käsittelevät omin tavoin, kuka paremmin kuka huonommin...ja tietysti kun pikkukaupungista puhutaan, niin tietysti kaikki ovat toistensa silmien alla, tässä kirjassa katsellaan paljon eikä vain kauniita maisemia (kirjan nimi, tietysti, on harkittu ja tarkoituksenmukainen).

 

"Who was in to-night, Iris?" Mrs Bracey asked at last.

"No one much," said Iris, standing before the mirror and rolling her hair. She spoke indistinctly, a row of hairpins between her lips. She did not mean to be unkind to her mother, but in her mind Laurence olivier kept opening the saloon door and coming into the bar. As soon as he approached Iris and began to speak, he grew hazy and dissolved, for she herself could not think of anything for him to say to her. Just then Maisie brought in the cocoa.

 

Sitten edellisten Taylorien olen lukenut pari kirjaa Ivy Compton-Burnettilta (kirjailijat olivat ystäviä) ja nyt kun olen, niin huomaan kyllä tämän vaikutuksen Taylorin tavassa kirjoittaa dialogia, usein muodollisen banaalin ja hieman absurdin tuntuista, joka on kuitenkin täynnä kerrostumia, nyansseja, vihjailuja, klaustrofobisuuteen saakka. Compton-Burnettilla tuo on idiosynkraattisen sakeaa ja lukeminen suorastaan vaativaa, Taylor laimentaa sitä hieman helpommin sulavammaksi ja keveämmäksi ja siirtää vihjeitä ja nyansseja kerrontaan dialogin sijaan, mutta samaa ainesta näissä kuitenkin on. 

Mietitytti myös yksi kirjan henkilöistä, kirjailija Beth...usein jos kirjassa on kirjailija-hahmo niin tätä alkaa lukea helposti kirjailijan omakuvana (ja hei, nimi on Beth): tässä tapauksessa kuva ei ole ihannoitu, pikemminkin julman pisteliäs, ankarin piikittely on kohdistettu itseen (okei, wannabe-taidemaalari Bertram oli aika kauhea myös)

Kirjan alkupuoli on suorastaan huikea kuvakudos arkipäiväisyyden takaa pilkistävää ahdistusta, pateettisuutta ja säälittävyyttä, kerrottu kuitenkin hienovaraisesti, hillitysti ja jopa tietyllä keveydellä ja huumorilla. Jälkimmäinen puolisko ei ihan täytä alun lupauksia vaan siirtyy askeleen tavanomaisemmaksi, ensemblestä pari kolme henkilöä siirtyy liikaa sivuun ja Taylor innostuu hieman liikaa kirjoittamaan, herraparatkoon, juonta, joillekin henkilöille tapahtuu asioita joista syntyy melkeinpä tarinan kaaria. 

Muttei nyt liikaa kuitenkaan, ja lopputulos on silti huippua: melankolisuudesta ja havainnoinnin tarkkuudesta ja selkeydestä ei tingitä, ja silti kerronta on eleganttia, hallittua, miellyttävää lukea. 

Kirjaluotsi-Tiina on lukenut muutaman muun Elizabeth Taylorin kirjan. Ja haluaa lukea tämän.

Ja Sarah Waters on kirjoittanut tähän esipuheen, samoin kuin joihinkin muihinkin Taylor-uusintapainoksiin, siis fanitusta ilmassa...

Helmet-haasteessa voisin laittaa vaikka kohtaan 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (tai no rikotaan ja rikotaan, käyttäessä nekin kuluvat, käyvät nuhjuisiksi ja säröjä ilmestyy kuin itsestään)

Lily Wilson got through the evening in one way and another, writing a letter to her brother in Canada, doing a little knitting, making herself a cup of cocoa. At nine she went to bed, lying down with a sense of achievement that another day was gone, that there was one day less to be lived through. She lay there a long time without moving; but she couldn't sleep.

Scholastique Mukasonga - Ce que murmurent les collines (mitä kukkulat kuiskivat)

 

Ruandalaiselta, ranskaksi kirjoittavalta Scholastique Mukasongalta, on näkynyt kirjakaupassa useampikin kirja, ja omaan tapaani suosin tutustumisessa novellikokoelmia, siispä tämä kuuden novellin kokoelma on ensitutustumiseni kirjailijaan. 

Faktan ja fiktion rajat venyvät, eikä näin ilman ulkopuolisia lähteitä olisi helppoa yrittää arvailla mikä kuuluu mihinkin: ainakin muutama novelleista ammentaa suoraan (ja nimiltä mainiten) kirjailijan omasta lapsuudesta, pari taas viittailee vahvasti olevansa fiktiivisiä tarinoita, ja tietysti niistä omaelämäkerrallisistakin voi jäädä pohtimaan kuinka paljon on dokumentaarista ja kuinka paljon fiktiota...

Joka tapauksessa kaikissa on vahvasti esillä varsin jokapäiväinen elämä, ja suuressa osassa, usein keskeisenä, on suullinen perinne, historia muistettuna ja kerrottuna (siitä kirjan nimikin).

 

Ensimmmäinen novelli kääntyy omien muistojen ohella historialliseksi esseeksi Rukarara-joesta, jonka varrella kirjailija syntyi, ja joka nauttii laajempaakin maantieteellistä ja historiallista mielenkiintoa, koska sen alkulähde on samalla kaukaisin Niilin lähde...

Eniten minua viehättivät kaksi viimeistä novellia, Malheur (onnettomuus), jossa kukkulan naiset kokoontuvat yhteen pohtimaan miksi naapuruston yhtä naista tuntuu vainoavan erityisen suuri epäonni ja mitä se merkitsee kaikille, ja Un pygmée à l'école (pygmi koulussa), jossa kertojan koululuokkaan tulee poikkeuksellinen oppilas.

Arkiseen elämään limittyy toki osaksi myös kolonialismikin, ulkopuolelta tulevana ja kovin ambivalenttina. Ja tämä on ilmeisesti ensimmäinen kirjailijan teos, jossa ei suoraan käsitellä 1990-luvun kansanmurhaa (vaikkei se tietenkään tyhjästä tullut, tutsien ja hutujen väliset suhteet ovat olleet ongelmallisia pitkään muista kansoista puhumattakaan). 

Kiinnostava teos kuitenkin, ehkä muutakin pitää kirjailijalta lukea.

"Nos enfants imitent tout ce que font les Blancs. A l'école, les moniteurs leur font lire, même aux filles, des contes des Blancs et vous savez ce qu'on raconte dans les contes des Blancs : que les garçons choisissent leurs épouses sans que leur parents aient quelque chose à dire et que les filles choisissent les garçons qu'elles veulent épouser sans demander l'accord de leur tante paternelle. Ils prétendent qu'ils n'y peuvent rien, que leurs enfants sont malades, qu'il n'y a pas de remèdes. La maladie, ils l'appellent l'amour à ce qu'il paraît. "C'est normal : c'est l'amour", disent les parents des enfants blancs. Et nous, les mères rwandaises, nous n'aurions rien à dire ? Et la famille dans tout ça ? Et notre lignage dans tout ça ? Et les vaches dans tout ça ? Peut-il y avoir un mariage si la tante paternelle ne lui a pas donné sa bénédiction ?"

Helmet-haasteessa tämä sopii vaikkapa kohtaan 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön, tutsit ovat määrällinen vähemmistö Ruandassa...

Margit on lukenut kirjailijalta romaanin Notre-Dame du Nil.

Gabrielle Basset d'Auriac - La cellule fleurie (kammio kukkii)

 

Hämäriä löytöjä kirjaston nurkista: ranskaksi ei runoja tule juuri luettua, kun ne toimivat usein sellaisessa kielen rekisterissä, josta saatava nautinto on minun kielitaidollani yhä ehkä hieman puutteellinen, mutta tässä näytti ensisilmäyksellä olevan sen verran selkeää ilmaisua, että tästä varmaan saisi hyvin kiinni...

 

Kovin paljoa kirjailijasta ei löytynyt tietoa: on kirjoittanut jonkin verran proosaa, jonkin verran runoutta, ja vetäytyi maailmasta kammion yksinäisyyteen kontemplaatioon 20-luvun alussa Algeriassa, miltä ajalta ovat myös tämän kirjan runot. Sen tarkemmin en sitten tiedä, elikö erakkona, jonkun luostarin tai muun yhteisön puitteissa vai miten (nimi ainakin säilyi maallisena, ei sisar __, joten luostarilupauksia ei ilmeisesti ollut antanut).

Niin, aihepiiri asettuu vakaasti kristilliseen mystiikkaan, ja erityisesti kontemplaatioon, yksinäisyyteen ja Jumalan läsnäoloon: kirjan nimikin toki korostaa mietiskelijän kammion hedelmällisyyttä, vaikka maallisin silmin se näyttäisikin hiljaiselta ja yksinäiseltä...

Kirjassa tehdään sinänsä jännä jaottelu "poèmes" ja "proses", nykynäkökulmasta tosin molemmat olisivat runoja: "poèmes" on mitallisia, riimiteltyjä, "proses" taas vapaalla mitalla kirjoitettuja.

Mutta vaikka normaalisti suhtaudunkin myönteisesti mitalliseen runouteen, niin tässä se on selvästi heikompi osio: runoilija puhuttelee Jumalaa ja kirjoittaa ekstaattisista kokemuksista, mutta ei lopulta sano oikeastaan mitään Jumalasta tai itsestään, vaan vain niistä ekstaattisista kokemuksista ja tunneliikkeistä. Ja tämäkin toteutetaan suurelta osin hyvin perinteisellä kuvastolla ja sanastolla, mukana on Raamattu-viitteistä ne ilmeisimmät ilmeisimmällä tavalla tulkittuina, ja muukin kuvailu on kovin kovin perinteistä ja ilmeistä. Tuntuu että ollaan siinä perinteisessä ongelmassa, että se, että jokin elämänkokemus on kirjoittajalle merkittävä, ei tarkoita, että kokemuksen merkittävyys välittyy lukijalle.

 

Vapaan mitan runot ovat kyllä parempia: niissä tuntuu vähemmän yrittäminen ja niiden luonnollisemmmissa tuokiokuvissa onnistutaan lopulta sanomaan enemmän...

En nyt niihinkään varsinaisesti ihastunut, joten ymmärrän kyllä että kirjailija on haipunut unohduksiin, mystisten kokemusten runoutta ovat jotkut muut tehneet paremmin, mutta on siellä jotain jonka voisi vaikka johonkin antologiaan laittaa.

Mutta siteeraankin tässä nyt sen yhden vähän kiinnostavamman mitallisen runon, koska sen tekemä rinnastus viehätti ja oli jossain määrin originelli:

La belle au bois dormant

Que j'ai longtemps dormi ! ... Dix ans, cent ans peut-être ?

Quel baiser a touché mes levres et mes yeux ?

Comme le jour est pur ! Qu'on ouvre la fenêtre !

Comme j'avais perdu le souvenir des cieux !

C'est vous, Prince ? C'est vous ? Pardonnez à mes larmes.

C'est si beau, c'est si doux de vivre et de vous voir !

Comment avez-vous pu venir ? Où sont vos armes

Et pourquoi m'aimez-vous ? Je voudrais tout savoir !

Pardonnez, Monseigneur, mes parures fanées :

Je dormais, je ne savais pas ... Ce n'est pas vous

Que mes voeux appelaient en mes folles années ;

Et maintenant je voudrais me mettre à genoux.

Comme vous vous taisez ! comme vous êtes grave !

Je voudrais m'en aller de ce palais fatal.

Emmenez-moi ! J'ai les pieds pris dans une entrave,

Mes membres sont pesants et mon coeur me fait mal !

Des buissons épineux ont blessé votre tête,

Et vos mains, oh ! vos mains sont couvertes de sang !

Ah ! maintenant je vous reconnais, je suis prête :

Me voici, me voici, Seigneur ... Allons-nous-en !

Koska nämä runot on kirjoitettu Algeriassa, otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan. Ei ehkä ilmeisin valinta kyseiseen haastekohtaan, mutta kun se on yhä vapaana...

Naguib Mahfouz - Miramar

 

Ja dekkariviikon jälkeen kirja, jossa myös kuolee yksi henkilöistä epämääräisissä olosuhteissa, mutta ei egyptiläisnobelisti Naguib Mahfouz varsinaisesti dekkareita kuitenkaan kirjoita.

 

Olen aiemmin jo lukenut muutaman suomentamattoman Mahfouzin kirjan, ja niistä pitänyt, joten jatketaan tällä romaanilla: edellisten tapaan luin englanniksi, mutta tämä on ilmestynyt myös suomeksi Keltaisessa kirjastossa. Ja olisi varmaan kannattanut lukea suomeksi, koska nettikommenttien perusteella siinä oli hyvin taustoittavat viitteet selittämässä kirjan tapahtuma-ajan poliittisia tilanteita...mitä tässä lukemassani versiossa ei ollut. 

Ja sanotaanko että Egyptin sisäpolitiikka 1960-luvulla ja sitä ennen ei ole kauhean tuttua, ja se on varsin merkittävässä osassa kirjaa (jotain pystyi toki päättelemään, että jonkinlainen sosialistinen vallankumous on päällä, mutta aika paljon puheita ja henkilöiden suhtautumisia asioihin jäi hieman epäselviksi...)

 

Ollaan siis Egyptissä, Aleksandriassa, jossa kreikkalaisperäinen leskirouva Mariana pyörittää pientä Miramar-pensionaattia, niin pientä ettei sitä olla vielä vallankumouksessa kansallistettu...

Ja pitempiaikaisiksi asukkaiksi asettuu kaksi vanhempaa miestä ja kolme nuorempaa, kaikki varsin erilaisia, niin yhteiskunnallisissa asemissa että luonteissa on eroja...niin, ja sitten on pensionaattiin palvelijaksi tuleva nuori nainen Zohra, joka kiinnittää toki Miramarin vieraiden huomion, ja lisää vastakkainasetteluja nuorempien miesten kesken (vanhempi Amer Wagdi taas suhtautuu Zohraan enemmän isällisesti...). Ja skismoja tulee, ja sitten tosiaan yksi kuolemakin.

Tapahtumasarja kuvataan neljän kertojan näkökulmasta, ensin vanhan Amerin ja sitten kolmen nuoren miehen toimesta: tapahtumasarja on sinänsä varsin selkeä ja kertomusten välillä ei ole Rashomon-henkisiä ristiriitoja, mutta toki kukin henkilö näkee ja tietää sellaista mitä muut eivät, ja suhtautuvat toisiinsa ja tapahtumiin hyvinkin eri lailla, ja lukijoille välittyy näin laajempi kuva tapahtuneesta ja ehkä yhteisöstä ja jopa Egyptin yhteiskunnallisesta tilanteesta laajemminkin.

Mahfouz on käyttänyt samaa ideaa, useaa kertojaa kuvaamassa samaa tapahtumasarjaa, muutenkin, ainakin aiemmin lukemassani Wedding Songissa, ja onhan tämä tosiaan mainio kerrontatapa, ja henkilöillä on hyvin omat äänensä: Amer on entinen lehtimies, joka on jotakuinkin sysätty eläkkeelle menneisyyden raakkina, ja etsii nyt vain rauhaa pohtia ovatko tehdyt valinnat olleet oikeita, Hosny varakkaan perheen tyhjäntoimittaja, joka yhdistää itsetietoisen snobismin katkeraan kateellisuuteen, Mansour politiikkaan sotkeutunut introvertti intellektuelli, epävakaa ja petollinen, ja Sarhan köyhistä oloista noussut häikäilemätön opportunisti. 

Hieman mietitytti (enkä varmastikaan ole ainoa) että jos käytetään useita kertojia, miksi vain nämä, kun Miramarin yhteisöön kuuluu kuitenkin seitsemän henkilöä...ja kun Zohra on siinä määrin tapahtumien keskiössä, niin toisten huomion kohde kuin itsekin aktiivinen ja päättäväinen toimija, eikö tämän olisi pitänyt myös saada oma lukunsa omalla kertojaäänellä.

Ja toisaalta tuntuu että silloin tämä olisi ollut ihan eri kirja...Zohra tosiaan on tapahtumien keskipisteessä, ja jos olisi vielä kertoja, niin silloin tämä romaani olisi ollut Zohran tarina. Ja luulenpa että varsin moni lukija olisi tarttunut silloin liikaa tämän versioon, että näin oikeasti tapahtui, ja näin sivuuttanut muut kertojat. Oma haasteensa syntyisi myös siitä, että kaikki mukaan tulleet kertojat ovat varsin, no, epämiellyttäviä henkilöitä, eli kerrontadynamiikan mukaan vastaava negatiivisuus olisi pitänyt saada myös Zohralle, mutta muuten tapahtumissa tämä kuvataan hyvin positiivisesti ja positiivisena henkilönä...

Ehkä Zohran tarina olisi sekin ollut hyvä romaani, mutta ilmeisesti ei se, jonka Mahfouz halusi tässä kirjoittaa. Kirjan nimi on Miramar, ja se kuvaa yksittäisten henkilöiden sijaan lopulta enemmän yhteisöä, ja myös läpileikkausta ympäröivästä yhteiskunnasta (tuskin on sattumaa, että henkilöt ovat näin erilaisia, kuin sosiaalisia arkkityyppejä).

 

"It's not you! It's people's stupidity. These rigid barriers, these stinking facts! What can I do?"
"What can you do indeed?" she says, her eyes narrow with rage. "Turn me into a woman like the one from yesterday?"

"Zohra!" I say desperately. "If you loved me as much as I love you, you'd understand me better."

"I do love you," she says acidly. "It's a mistake I can't help."

"Love is stronger than everything. Everything."
"Everything except your problems," she says contemptuously.

 

Jos lähtisin laittamaan lukemiani Mahfouzin kirjoja paremmuusjärjestykseen, niin tämä ehkä jäisi viimeiseksi, mutta se kertoo enemmän kovasta vertailutasosta: tämänkin kirjan mielelläni luin, mutta ihan niin kovaa vaikutusta se ei tehnyt kuin muut...

Helmet-haasteessa otan kohdan 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa.
Pari bloggausta löytyi, Margit ja Mia.

Robert B. Parker - Paper Doll

 

Hammettin, Chandlerin, Manchetten ja muutaman muun vaikutuksesta on ollut aikeita tutustua lisää keskeisiin hardboiled-dekkareihin: Robert B. Parker on mainittu yhdeksi hieman tuoreemmaksi lajin edustajaksi, ja täysin satunnaisesti valitsin luettavaksi tämän kirjan, näköjään kahdennenkymmenennen osan bostonilaisen yksityisetsivä Spenserin seikkailuja. Moni hahmo on ilmeisesti sarjan vakikalustoa, mutta dekkarina tämän kuitenkin hyvin luin ilman pohjatietoja.

Olivia Nelson, Bostonin seurapiireihin kuuluva hienostorouva on murhattu usealla vasaraniskulla päähän. Mutta koska Olivia on mitä ilmeisimmin täydellisen perheen täydellinen vaimo josta pitävät kaikki, poliisin tutkimuksissa näyttää vahvasti että kyseessä on ollut jonkun sekopään satunnainen väkivallanteko, ja syyllisen löytäminen vaikuttaa toivottomalta...mutta Olivian puoliso palkkaa Spenserin tutkimaan josko löytyisi jotain lisää.

Ja löytyyhän sitä ja lopulta harva asia on sitä miltä on näyttänyt...

Kirjoitustyyli on sellainen, että muita kovaksikeitettyjä dekkareita on selvästi luettu ja lajityypin piirteet on otettu käyttöön. Kerrontaa kuljetetaan paljon dialogilla, napakalla ja kovapintaisella, jota höystetään hieman naljailevalla huumorilla, muttei adverbeilla, ja dialogia rytmittävät vain ", I said" ", he said"...hieman rasittavuuteenkin asti, sanoisin että jos aikoo käyttää paljon dialogia niin silloin se pitää kirjoittaa niin, ettei kovin usein tarvitse tuoda esiin kumpi dialogin osapuoli sanoo minkäkin lauseen, sen pitäisi olla selvää.

Uhri samoin kuin sosiaaliset piirinsä sijoittuu ylempiin seurapiireihin, ja toisaalta aikaa vietetään kohtalaisen paljon Etelä-Carolinan pikkukaupungissa, jossa nähdään sitten toisia yhteiskuntaluokkia, niin sellainen "mean streets"-rappiourbaanius jää kirjasta kokonaan pois, ilmeisesti jossain toisissa kirjoissaan sitä olisi hieman enemmän...

 

Jännä piirre kirjoissa oli, että vaikka päähenkilö on yksityisetsivä, tämä tulee varsin hyvin toimeen poliisien kanssa, tekee paljon yhteistyötä ja poliisitkin ovat sympaattisia henkilöitä, jotka osaisivat työnsä jos budjettirajoitteet ja muut rasitteet eivät niin usein haittaisi. Tämä herätti huomiota, kun olin jo niin tottunut että hardboiled-dekkarien sankarit liikkuvat sujuvasti puolimaailmassa lain ja rikollisuuden välimaastossa, rajat ovat epäselviä ja kumpaankin suuntaan ulottuvat vihollisuudet ja liittolaisuudet ovat yhtä vaihtuvia ja epäluotettavia. 

Ja tavallaan tuo leimasi koko kirjaa muutenkin: tämä oli näppärä viihdepaketti, jonka juoni oli sopivan kimurantti mutta sujuva, kerronta viihdytti ja tarina edustaa miellyttävästi järjestäytynyttä kosmosta, joka hetkellisestä häiriöstään huolimatta palaa onnellisuuden tilaan: poissa on Hammettin synkeä kyynisyys tai Chandlerin melankolinen romanttisuus. Oikeastaan kun kirjan itsetietoisia hardboiled-genrepiirteitä hieman raaputtaa, tämä paljastuukin Hercule Poirot -dekkariksi. Mikä ei välttämättä ole huono asia, muttei sitä mitä tilasin. 

Tämä on kolmas kirja keskitettynä dekkariviikolle, nyt palaan taas satunnaisemmaksi dekkarilukijaksi. 

Ja tällä kirjalla otan Helmet-haasteessa kohdan 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen

Christian Denis - Et si ça vous arrivait ? (Ja jos se sattuisi sinulle?)

 

Olin napannut tämän kirjan aika satunnaisesti, tekijä Christian Denis ei ollut tuttu mutta näytti olevan suht lyhyt jännäri...joten lisää luettavaa dekkariviikolle.

Alkukoukku on omalla tavallaan hauska: päähenkilömme Camillella, ei-enää-niin-nuorella aika tavallisen näköisellä naisella on ollut haku päällä mutta huonolla menestyksellä, ja nyt alkaa kyynistyminen iskeä. Tosin sarkastista luonnetta on löytynyt jo nuoresta asti.

Viikonloppujen hupina on ollut entistä enemmän osallistua kaikenlaisiin lehdissä ja netissä löytyviin kilpailuihin, visailuihin yms, ja onhan tavarapalkintoja ja muuta jo tullut...ja eräs ilta sattuu netistä löytymään kisa jossa palkintona on mies. Homma vaikuttaa absurdilta huijaukselta, mutta toisaalta niin kiinnostavalta idealta, että Camille nyt kuitenkin laittoi ilmoittautumisen (ja shekin) vetämään...

Ja jonkin ajan päästä asuntoon ilmestyykin nuorempi ja hyvin komea Fabrice ilmoittamaan Camillen voitosta. Ai niin, ja voittoa ei voi palauttaa, ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvistä kuvioista johtuen jos Camille omin tahdoin päättää heittää Fabricen pihalle, on erittäin hyvä todennäköisyys että tämä pääsee hengestään eikä Camillenkaan kannata luottaa liikaa turvallisuuteensa...

 

Perusidea, joka voisi sopia johonkin Boileau-Narcejacin kirjaan, seuraamuksena sitten vainoharhaisen painostava kuristava verkko jossa petos seuraa toista petosta...mutta tämä kirja sen sijaan kulkee...no, ei kovin vauhdikkaasti minnekään: pitkään sain ihmetellä että tuleeko se varsinainen jännäriys joskus esiin.

 

Itse asiassa mieleen tuli kuviot aikoinaan lukemastani Harlekiinista, hieman samanlainen perusasetelma ja sen kuljetus on käynnissä, ja asetelmassa on tosiaan kunnon romanttisen fantasian ainekset...ja samalla siihen harlekiiniuteen suhtaudutaan kyynisemmin, nostaen esiin että ei välttämättä ole ollenkaan helppoa olla tavallisen näköinen nainen jonka elämään ilmestyy mielettömän komea mies, moniin "ystäviin" verrattuna ihanvaansattumalta lähiseuduilla pyörivät serbialaiskorstot voivat osoittautua sympaattisemmaksi seuraksi...

Niin, tuli tässä mukaan hieman jännäriaineksiakin, mutta aika vähän ja päälleliimatusti, pääpointiksi tuntui jäävän tämä harlekiinivariaatio siitä kun epätodellisen tuntuinen fantasiaromanssi toteutuukin...kirjallisuuslajin harrastajat voisivat ehkä saada jotain tästä irti, itse luin kirjan läpi lähinnä koska se oli lyhyt ja koska uteloitti johtaako alkukoukku lopulta mihinkään (no eipä juuri). 

Paikallisvetoavuuttakin kirjailija käyttää varsin runsaasti, selväksi tulee että tässä ollaan Nantesissa (Ranskassa perinteisesti arvostetaan paikallistuotteita, jonkin verran myös kirjallisuudessa...)

Mutta vaikka jännäriys onkin lopulta aika marginaalista, niin mainitsen tämän kuitenkin dekkariviikon yhteydessä. Kirjannimien perusteella ainakin jotkut muut Denisin kirjat saattavat olla selvemmin lajityypin sisällä.

Ja Helmet-haasteessa tämän ilmeisempi kohta on minulla jo täynnä, joten menköön kohtaan 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

Arthur Conan Doyle - A Study in Scarlet & The Sign of the Four

 

Avaan dekkariviikon uraauurtavalla klassikolla, eli niteellä, jossa on kaksi ensimmäistä Sherlock Holmes -pienoisromaania (eivät tosiaan ole pituudella pilattuja, tässä yhteisniteessäkin oli vain vähän yli parisataa sivua...)

Jälkimmäisen kirjan nimen oli tosiaan tarkoitus olla noin, ja sisällönkin kannalta se on mielekkäämpi, vaikka se päätyikin varhaisessa painoksessa muotoon The Sign of Four, josta tuli vakiintunut nimi.

Ensimmäisen dekkarin statuksesta voisi väitellä koska eiväthän genrerajat mitenkään selkeitä ole. Olen aiemmin jo lukenut 1800-luvun "sensaatiofiktiota", joka toimi siirtymänä goottikirjallisuuden ja dekkarin välillä, ja niin Edgar Allan Poen Dupin-novellit kuin nämä Arthur Conan Doylen varhaiset tarinat ovat hengeltään yhä selkeää jatkumoa sille, ja samalla myöhempiä dekkaripiirteitä alkaa ilmestyä enemmän ja enemmän.

 

Doylen suuri oivallus on nimenomaan Sherlock Holmesin hahmo: kokonaiseen tarinasarjaan sopiva konsultoiva etsivä, jossa on myös henkilönä tiettyä värikkyyttä ja persoonallisuutta (mikä Poen Dupinista ehkä puuttui). Ja seurana tietysti tohtori Watson ja joukko muita vakiohenkilöitä, -paikkoja ja -ilmiöitä.

Mutta samalla on todettava, että tämä ensimmäinen kirja, A Study in Scarlet (Punaisten kirjainten arvoitus), no, ei ole kovin hyvä: kirja, jonka keskeiseksi ansioksi jää, että se on sittemmin merkittävän sarjan ensimmäinen osa. Watson saapuu Englantiin ja etsiessään jotakuta, jonka kanssa voisi jakaa vuokra-asunnon, tapaa Holmesin joka vaikuttaa aika merkilliseltä tyypiltä mutta jonka kanssa varmaan kuitenkin tulee toimeen...ja pian Scotland Yardin etsivät tulevat kysymään konsulttiapua löytyneen ruumiin suhteen, kuolintapa ei ole tiedossa, ei vammoja, mutta huoneen seinässä on verellä kirjoitettu sana RACHE...

 

Mutta nykynäkökulmasta juoni itsessään ei ole kauhean kiinnostava. Holmesin ja Watsonin hahmot eivät ole vielä täysin muotoutuneet, ja kirjan kerronnan rytmi ontuu pahasti: syyllinen saadaan kiinni kirjan puolivälissä ja sitten kerronta siirtyykin ihan toiseen aikaan ja paikkaan kertomaan usean luvun verran tehndyn murhan taustoja (hyppäys on niin yllättävä, että ilmeisesti useampikin lukija on ihmetellyt onko saanut painovirheisen kappaleen kirjaa, jossa jonkun muun kirjan sivuja on päätynyt mukaan...), ja kun ne Holmes ja Watson ovat kirjan kiinnostavin anti, niin näiden katoaminen kerronnasta usean luvun ajaksi ei mitenkään paranna teosta.

The Sign of the Four (Neljän merkki) on kerronnallisesti vahvempi teos. Holmesin ja Watsonin hahmot ovat toimivampia ja elävämpiä, vähän näistä tuli jo mieleen Agatha Christien Poirot ja Hastings. Holmes ei ole ihan niin "oikeasti tiedän kaiken mutta en kerro mitään ihan vaan koska kirjaan pitää saada lisää sivuja", ja Watson ei ole niin taukki kuin millaiseksi yleensä ajatellaan...

Tarina on toimivammin rytmitetty siirryttäessä näppärästi kliseestä kliseeseen (osa ehkä peräisin niistä vanhemmista sensaatiokirjoista, osa taas ehkä vakiintui vasta tässä myöhempien dekkarien käytettäväksi): nuori nainen (kaunis ja orpo tietysti) on saanut omituisia kirjeitä, jotka vievät eksoottisesta idästä peräisin olevan aarteen jäljille, lukitun huoneen mysteeristä hurjaan venetakaa-ajoon pitkin Thamesia...

Tässäkin kirjassa toki loppupuolella on ihan liian pitkä osio, jossa rikollinen tunnustaa ja selittää koko jutun taustoituksen, mutta ainakin se oli lyhyempi kuin edellisessä kirjassa ja yritetty edes jotenkin sulauttaa osaksi muuta tarinaa. Mutta erityisesti Thamesin varren tapahtumat ovat oikein mainioita ja kyllä tälle annan ilomielin leiman "viihdyttävä hömppä".

Toki nykylukija saa kaikenlaista kummasteltavaa: hilpeää ihmettelyä herättää jo alkukohtaus, jossa Holmes reagoi tylsistymiseen tykittämällä suoneen kokaiiniliuosta (joskus myös morfiinia), eksoottisen idän kuvaukset ovat, no, aikakauden hengessä tehtyjä (ja sanoisin, että edellisen kirjan eksoottisen lännen kuvaus oli itse asiassa pahempi), ja Watson kihlaa nuoren naisen palavasta rakkaudesta tunnettuaan tämän, öö, viikon ajan? (maalaa hiirellä spoileri näkyviin). Asioita tehtiin eri lailla 1880-luvulla.

Näitä kahta kirjaa ennen olen Doylen Holmes-kirjoista lukenut vain Baskervillen koiran, ehkä jossain vaiheessa voisin jotain novellejakin kokeilla (vaikkeivät nämä minusta ole varsinaista fania tehneet).

Ajattelin ottaa Helmet-haasteesta ensin kohdan 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen (tai siis "scarlet"), mutta päädynkin kohtaan 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista, koska onhan Holmesin kyvyt jo tässä vaiheessa aika hillittömiä...

Dekkariviikolle on tarkoitus tulla vielä pari muutakin alan kirjaa, ja Kirsin kirjanurkan haastepostauksessa näkyy listaa muista osallistujista.

Bloggauksia Punaisista kirjaimista löytyi muutama: Jokke, Elina, Suvi, ja Neljän merkistä Jokke ja Hengityskeinu.