Arthur Conan Doyle - A Study in Scarlet & The Sign of the Four

 

Avaan dekkariviikon uraauurtavalla klassikolla, eli niteellä, jossa on kaksi ensimmäistä Sherlock Holmes -pienoisromaania (eivät tosiaan ole pituudella pilattuja, tässä yhteisniteessäkin oli vain vähän yli parisataa sivua...)

Jälkimmäisen kirjan nimen oli tosiaan tarkoitus olla noin, ja sisällönkin kannalta se on mielekkäämpi, vaikka se päätyikin varhaisessa painoksessa muotoon The Sign of Four, josta tuli vakiintunut nimi.

Ensimmäisen dekkarin statuksesta voisi väitellä koska eiväthän genrerajat mitenkään selkeitä ole. Olen aiemmin jo lukenut 1800-luvun "sensaatiofiktiota", joka toimi siirtymänä goottikirjallisuuden ja dekkarin välillä, ja niin Edgar Allan Poen Dupin-novellit kuin nämä Arthur Conan Doylen varhaiset tarinat ovat hengeltään yhä selkeää jatkumoa sille, ja samalla myöhempiä dekkaripiirteitä alkaa ilmestyä enemmän ja enemmän.

 

Doylen suuri oivallus on nimenomaan Sherlock Holmesin hahmo: kokonaiseen tarinasarjaan sopiva konsultoiva etsivä, jossa on myös henkilönä tiettyä värikkyyttä ja persoonallisuutta (mikä Poen Dupinista ehkä puuttui). Ja seurana tietysti tohtori Watson ja joukko muita vakiohenkilöitä, -paikkoja ja -ilmiöitä.

Mutta samalla on todettava, että tämä ensimmäinen kirja, A Study in Scarlet (Punaisten kirjainten arvoitus), no, ei ole kovin hyvä: kirja, jonka keskeiseksi ansioksi jää, että se on sittemmin merkittävän sarjan ensimmäinen osa. Watson saapuu Englantiin ja etsiessään jotakuta, jonka kanssa voisi jakaa vuokra-asunnon, tapaa Holmesin joka vaikuttaa aika merkilliseltä tyypiltä mutta jonka kanssa varmaan kuitenkin tulee toimeen...ja pian Scotland Yardin etsivät tulevat kysymään konsulttiapua löytyneen ruumiin suhteen, kuolintapa ei ole tiedossa, ei vammoja, mutta huoneen seinässä on verellä kirjoitettu sana RACHE...

 

Mutta nykynäkökulmasta juoni itsessään ei ole kauhean kiinnostava. Holmesin ja Watsonin hahmot eivät ole vielä täysin muotoutuneet, ja kirjan kerronnan rytmi ontuu pahasti: syyllinen saadaan kiinni kirjan puolivälissä ja sitten kerronta siirtyykin ihan toiseen aikaan ja paikkaan kertomaan usean luvun verran tehndyn murhan taustoja (hyppäys on niin yllättävä, että ilmeisesti useampikin lukija on ihmetellyt onko saanut painovirheisen kappaleen kirjaa, jossa jonkun muun kirjan sivuja on päätynyt mukaan...), ja kun ne Holmes ja Watson ovat kirjan kiinnostavin anti, niin näiden katoaminen kerronnasta usean luvun ajaksi ei mitenkään paranna teosta.

The Sign of the Four (Neljän merkki) on kerronnallisesti vahvempi teos. Holmesin ja Watsonin hahmot ovat toimivampia ja elävämpiä, vähän näistä tuli jo mieleen Agatha Christien Poirot ja Hastings. Holmes ei ole ihan niin "oikeasti tiedän kaiken mutta en kerro mitään ihan vaan koska kirjaan pitää saada lisää sivuja", ja Watson ei ole niin taukki kuin millaiseksi yleensä ajatellaan...

Tarina on toimivammin rytmitetty siirryttäessä näppärästi kliseestä kliseeseen (osa ehkä peräisin niistä vanhemmista sensaatiokirjoista, osa taas ehkä vakiintui vasta tässä myöhempien dekkarien käytettäväksi): nuori nainen (kaunis ja orpo tietysti) on saanut omituisia kirjeitä, jotka vievät eksoottisesta idästä peräisin olevan aarteen jäljille, lukitun huoneen mysteeristä hurjaan venetakaa-ajoon pitkin Thamesia...

Tässäkin kirjassa toki loppupuolella on ihan liian pitkä osio, jossa rikollinen tunnustaa ja selittää koko jutun taustoituksen, mutta ainakin se oli lyhyempi kuin edellisessä kirjassa ja yritetty edes jotenkin sulauttaa osaksi muuta tarinaa. Mutta erityisesti Thamesin varren tapahtumat ovat oikein mainioita ja kyllä tälle annan ilomielin leiman "viihdyttävä hömppä".

Toki nykylukija saa kaikenlaista kummasteltavaa: hilpeää ihmettelyä herättää jo alkukohtaus, jossa Holmes reagoi tylsistymiseen tykittämällä suoneen kokaiiniliuosta (joskus myös morfiinia), eksoottisen idän kuvaukset ovat, no, aikakauden hengessä tehtyjä (ja sanoisin, että edellisen kirjan eksoottisen lännen kuvaus oli itse asiassa pahempi), ja Watson kihlaa nuoren naisen palavasta rakkaudesta tunnettuaan tämän, öö, viikon ajan? (maalaa hiirellä spoileri näkyviin). Asioita tehtiin eri lailla 1880-luvulla.

Näitä kahta kirjaa ennen olen Doylen Holmes-kirjoista lukenut vain Baskervillen koiran, ehkä jossain vaiheessa voisin jotain novellejakin kokeilla (vaikkeivät nämä minusta ole varsinaista fania tehneet).

Ajattelin ottaa Helmet-haasteesta ensin kohdan 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen (tai siis "scarlet"), mutta päädynkin kohtaan 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista, koska onhan Holmesin kyvyt jo tässä vaiheessa aika hillittömiä...

Dekkariviikolle on tarkoitus tulla vielä pari muutakin alan kirjaa, ja Kirsin kirjanurkan haastepostauksessa näkyy listaa muista osallistujista.

Bloggauksia Punaisista kirjaimista löytyi muutama: Jokke, Elina, Suvi, ja Neljän merkistä Jokke ja Hengityskeinu.