Ruandalaiselta, ranskaksi kirjoittavalta Scholastique Mukasongalta, on näkynyt kirjakaupassa useampikin kirja, ja omaan tapaani suosin tutustumisessa novellikokoelmia, siispä tämä kuuden novellin kokoelma on ensitutustumiseni kirjailijaan.
Faktan ja fiktion rajat venyvät, eikä näin ilman ulkopuolisia lähteitä olisi helppoa yrittää arvailla mikä kuuluu mihinkin: ainakin muutama novelleista ammentaa suoraan (ja nimiltä mainiten) kirjailijan omasta lapsuudesta, pari taas viittailee vahvasti olevansa fiktiivisiä tarinoita, ja tietysti niistä omaelämäkerrallisistakin voi jäädä pohtimaan kuinka paljon on dokumentaarista ja kuinka paljon fiktiota...
Joka tapauksessa kaikissa on vahvasti esillä varsin jokapäiväinen elämä, ja suuressa osassa, usein keskeisenä, on suullinen perinne, historia muistettuna ja kerrottuna (siitä kirjan nimikin).
Ensimmmäinen novelli kääntyy omien muistojen ohella historialliseksi esseeksi Rukarara-joesta, jonka varrella kirjailija syntyi, ja joka nauttii laajempaakin maantieteellistä ja historiallista mielenkiintoa, koska sen alkulähde on samalla kaukaisin Niilin lähde...
Eniten minua viehättivät kaksi viimeistä novellia, Malheur (onnettomuus), jossa kukkulan naiset kokoontuvat yhteen pohtimaan miksi naapuruston yhtä naista tuntuu vainoavan erityisen suuri epäonni ja mitä se merkitsee kaikille, ja Un pygmée à l'école (pygmi koulussa), jossa kertojan koululuokkaan tulee poikkeuksellinen oppilas.
Arkiseen elämään limittyy toki osaksi myös kolonialismikin, ulkopuolelta tulevana ja kovin ambivalenttina. Ja tämä on ilmeisesti ensimmäinen kirjailijan teos, jossa ei suoraan käsitellä 1990-luvun kansanmurhaa (vaikkei se tietenkään tyhjästä tullut, tutsien ja hutujen väliset suhteet ovat olleet ongelmallisia pitkään muista kansoista puhumattakaan).
Kiinnostava teos kuitenkin, ehkä muutakin pitää kirjailijalta lukea.
"Nos enfants imitent tout ce que font les Blancs. A l'école, les moniteurs leur font lire, même aux filles, des contes des Blancs et vous savez ce qu'on raconte dans les contes des Blancs : que les garçons choisissent leurs épouses sans que leur parents aient quelque chose à dire et que les filles choisissent les garçons qu'elles veulent épouser sans demander l'accord de leur tante paternelle. Ils prétendent qu'ils n'y peuvent rien, que leurs enfants sont malades, qu'il n'y a pas de remèdes. La maladie, ils l'appellent l'amour à ce qu'il paraît. "C'est normal : c'est l'amour", disent les parents des enfants blancs. Et nous, les mères rwandaises, nous n'aurions rien à dire ? Et la famille dans tout ça ? Et notre lignage dans tout ça ? Et les vaches dans tout ça ? Peut-il y avoir un mariage si la tante paternelle ne lui a pas donné sa bénédiction ?"
Helmet-haasteessa tämä sopii vaikkapa kohtaan 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön, tutsit ovat määrällinen vähemmistö Ruandassa...
Margit on lukenut kirjailijalta romaanin Notre-Dame du Nil.
En ole koskaan lukenut ruandalaisen kirjoittamaa kirjaa. Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta! Jännä myös tuo, että aloitat usein novelleista. Tuntuu että tosi moni jotenkin vierastaa novelleja.
VastaaPoistaRuandalainen kirjallisuus tuskin on määrällisesti kovin laajaa, joten ei nâihin ehkä kovin helposti törmää jos ei erikseen etsi (ranskaksi taitaa olla helpompaa, Belgian entisenä siirtomaana).
PoistaJa joo, kaikki eivät novelleista pidä, mutta minä pidän. Ja novelleja lukee kokonaisuuksina helposti silloinkin kun ne eivät lopulta niin hyviä olisikaan, joten niiden kanssa uskaltaa kokeilla helpommin: heikko romaani on ihan vaan tuskaista luettavaa.
Tuon yhden lukemani perusteella toivoisin, että Mukasongaa käännettäisiin suomeksi.
VastaaPoistaSamat sanat, ja taitaa sen verran tunnettu kuitenkin maailmalla olla, että voisin kuvitella ainakin joidenkin kustantamojen keskusteluissa tulleen mainituksi...mutta ehkä nämä käännösmarkkinat Suomessa sitten ovat paljon jarruna.
PoistaLainauksesi antaa hauskasti erilaisen ruandalaisen äidin näkökulman lasten avioliittoon: rakkaus on sairaus ja isänpuoleisen tädin hyväksyntä on olennainen. Vierastan sodasta ja kansanmurhasta kertovia kirjoja, mutta Mukasongan kirjat eivät ilmeisesti pääasiassa tällaisia olekaan. Pidin lainauksen tyylistä, voisi ehkä kokeilla Mukasongaa jos hänen kirjojaan tulee vastaan sopivalla kielellä.
VastaaPoista"Eikö kukaan ajattele lehmiä!" jepjep, kyllä tässä kiinnostavia juttuja kulttuurista eroista tuli, niinkuin hyvässä kirjallisuudessa useinkin. Ja kiinnostavaa on myös että vaikka kolonialismista onkin puhetta, ja hyvin kriittistäkin, niin se ambivalenssi kuitenkin säilyy eikä sitä myöskään demonisoida (ja lukijat, ja samoin tuonkin keskustelun muut henkilöt, eivät välttämättä ole ihan samoilla linjoilla siteeratun puhujan kanssa).
PoistaItsekin kyllä välttelen sellaista kirjallisuutta, jota joku kirjailija on nimittänyt "kauhuturismiksi": kansanmurha on kyllä kummittelemassa taustalla ja ilmeisesti muissa Mukasongan kirjoissa vielä selvemmin mukana, mutta puhe taitaa kuitenkin olla enemmän sen taustoissa kuin itse tapahtumien kulussa?