Elizabeth Taylor - A View of the Harbour

Voi hyvä tavaton tätä kirjaa.
 

Olen muutaman Elizabeth Taylorin (yhä vaan, englantilainen kirjailija, ei samanniminen amerikkalainen näyttelijä) kirjan lukenut, ja jo aiemmin lukemissani kirjoissa ollaan asetuttu juurevasti surumielisen tapakomedian piiriin: hillityn arkipäiväisyyden nyansseja tarkkailemalla kuvaillaan viiltävästi ihmissuhteiden verkostoja ja luonteita, ja Taylorilla arkipäiväisyys on tavallistakin hillitympää (ja samalla sen seassa ui kuitenkin absurdeja sattumia) ja erityisenä huomion aiheena on tavallisen elämän suunnaton pateettisuus. 

Tällä kertaa tehdään tämä vieläpä ensemble-kokoonpanolla, lukuisilla henkilöillä joista kukaan ei varsinaisesti ole päähenkilö...

Tapahtumapaikkana on jossain Englannin rannikolla sijaitseva pieni kalastajakaupunki, ja tapahtuma-aikana 40-luvun loppu: ohimennen sulkeiden sisällä mainitaan "there had been a war on" eikä siitä sen enempää, vaikka toki sen välillisiä vaikutuksia näkyy yhä...kaupunki on ollut joskus aiemmin turistien suosima vierailukohde, mutta jäämässä yhä enemmän ja enemmän syrjään jo ennenkin sitä sotaa, maisema kaupungissa toki on mutta muuten nyt kaikki on jo niin kovin nuhjuista...

Ja kirjan henkilöitä on tosiaan useita, ja alussa täytyi olla aika tarkkana että pysyi kärryillä kuka on kuka ja missä yhteydessä kehen, varsinkin kun niin monta henkilöä leimaa valtava yksinäisyys, jota kaikki käsittelevät omin tavoin, kuka paremmin kuka huonommin...ja tietysti kun pikkukaupungista puhutaan, niin tietysti kaikki ovat toistensa silmien alla, tässä kirjassa katsellaan paljon eikä vain kauniita maisemia (kirjan nimi, tietysti, on harkittu ja tarkoituksenmukainen).

 

"Who was in to-night, Iris?" Mrs Bracey asked at last.

"No one much," said Iris, standing before the mirror and rolling her hair. She spoke indistinctly, a row of hairpins between her lips. She did not mean to be unkind to her mother, but in her mind Laurence olivier kept opening the saloon door and coming into the bar. As soon as he approached Iris and began to speak, he grew hazy and dissolved, for she herself could not think of anything for him to say to her. Just then Maisie brought in the cocoa.

 

Sitten edellisten Taylorien olen lukenut pari kirjaa Ivy Compton-Burnettilta (kirjailijat olivat ystäviä) ja nyt kun olen, niin huomaan kyllä tämän vaikutuksen Taylorin tavassa kirjoittaa dialogia, usein muodollisen banaalin ja hieman absurdin tuntuista, joka on kuitenkin täynnä kerrostumia, nyansseja, vihjailuja, klaustrofobisuuteen saakka. Compton-Burnettilla tuo on idiosynkraattisen sakeaa ja lukeminen suorastaan vaativaa, Taylor laimentaa sitä hieman helpommin sulavammaksi ja keveämmäksi ja siirtää vihjeitä ja nyansseja kerrontaan dialogin sijaan, mutta samaa ainesta näissä kuitenkin on. 

Mietitytti myös yksi kirjan henkilöistä, kirjailija Beth...usein jos kirjassa on kirjailija-hahmo niin tätä alkaa lukea helposti kirjailijan omakuvana (ja hei, nimi on Beth): tässä tapauksessa kuva ei ole ihannoitu, pikemminkin julman pisteliäs, ankarin piikittely on kohdistettu itseen (okei, wannabe-taidemaalari Bertram oli aika kauhea myös)

Kirjan alkupuoli on suorastaan huikea kuvakudos arkipäiväisyyden takaa pilkistävää ahdistusta, pateettisuutta ja säälittävyyttä, kerrottu kuitenkin hienovaraisesti, hillitysti ja jopa tietyllä keveydellä ja huumorilla. Jälkimmäinen puolisko ei ihan täytä alun lupauksia vaan siirtyy askeleen tavanomaisemmaksi, ensemblestä pari kolme henkilöä siirtyy liikaa sivuun ja Taylor innostuu hieman liikaa kirjoittamaan, herraparatkoon, juonta, joillekin henkilöille tapahtuu asioita joista syntyy melkeinpä tarinan kaaria. 

Muttei nyt liikaa kuitenkaan, ja lopputulos on silti huippua: melankolisuudesta ja havainnoinnin tarkkuudesta ja selkeydestä ei tingitä, ja silti kerronta on eleganttia, hallittua, miellyttävää lukea. 

Kirjaluotsi-Tiina on lukenut muutaman muun Elizabeth Taylorin kirjan. Ja haluaa lukea tämän.

Ja Sarah Waters on kirjoittanut tähän esipuheen, samoin kuin joihinkin muihinkin Taylor-uusintapainoksiin, siis fanitusta ilmassa...

Helmet-haasteessa voisin laittaa vaikka kohtaan 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (tai no rikotaan ja rikotaan, käyttäessä nekin kuluvat, käyvät nuhjuisiksi ja säröjä ilmestyy kuin itsestään)

Lily Wilson got through the evening in one way and another, writing a letter to her brother in Canada, doing a little knitting, making herself a cup of cocoa. At nine she went to bed, lying down with a sense of achievement that another day was gone, that there was one day less to be lived through. She lay there a long time without moving; but she couldn't sleep.