Tämänkertainen klassikkohaaste vie kirjallisuuden alkuhämäriin: Gilgamesh-syklin tarinat kirjoitetussa muodossa ovat peräisin jostain yli 3000 vuoden takaa, ja perustunevat vanhempiin tarinoihin: sankari lienee ollut todellinen historiallinen henkilö, Urukin hallitsija n. 2700 eKr, joskin nämä tarinat taas lienevät myyttistä kerrostumaa, jälkipolville säilyneenä osin sumerin, osin akkadinkielisinä tekstikatkelmina.
Lukemani versio on N.K. Sandarsin proosallinen käännös, joka pyrkii ihan vaan kertomaan tarinan niinkuin se on luultavasti mennyt, ei mikään kriittinen historiantutkijan laitos: säilyneet tekstit ovat muutaman kertomuksen sykli, ja kovin pitkä teksti ei ole: nide on suht ohut ja siitä puolet on esipuhetta ja esittelyä (jotka tällaisissa vanhemmissa ja vieraammista kulttuureista ja konteksteista tulevissa kirjoissa kannattaa toki lukea).
Ja siinä vaiheessa kun ajallista ja kulttuurista etäisyyttä tekstin ja lukijan välissa alkaa olla tarpeeksi, niin kysymys kirjallisesta laadusta käy mielettömäksi. Jos minulla olisikin jotain mittareita joiden perusteella määrittäisin että tämä kirja on hyvä ja tuo huono, niin jossain vaiheessa ne lakkaavat toimimasta, ei ole enää mielekästä sanoa että kirja on hyvä tai huono, tärkeää on että se vain on.
Eipä silti, kyllä näistä kertomuksista löytyy kaikenlaista mieltäkutkuttavaa symboliikkaa ja nykylukijalle omalaatuisia juonenkäänteitä, esitettynä sen verran napakasti että tylsä teos ei mitenkään ole, eri asia sitten ovatko minua kiinnostavat piirteet tai tapa jolla niitä luen välttämättä samoja kuin mikä vetosi muinaisessa Mesopotamiassa, luultavasti eivät...
Ja toisaalta tässä puidaan suuria ihmisen eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka eivät ole vielä vanhenneet. Gilgameen ystävän Enkidun kautta käsitellään ihmisen suhdetta luontoon, sivistyneen elämänluonnon aiheuttamaa välittömän suhteen katkeamista ja kysymystä oliko se nyt lopulta hyvä asia vai ei.
Ja tunnetuin teema kirjassa on kuolevaisuus ja kuolemattomuus. Gilgamesh, kaksi kolmasosaa jumala ja yksi kolmasosa ihminen (tässä ei varmaan kannata ajatella geenejä, tai tuo laskukaava menee oudoksi) on mahtava kuningas jonka saavutukset ovat suuret, mutta Enkidun kuolema tuo tietoisuuden että Gilgameshinkin täytyy aikanaan kuolla, ja tämä tietoisuus on kamala...ja yritykset jotenkin kiertää tämä olemassaolon peruspiirre ja löytää jostain kuolemattomuus valuvat hiekkaan.
Siinä missä monissa muissa eepoksissa on varsin herooinen tai vaihtoehtoisesti traaginen sävy, tässä yleistunnelma on lopulta varsin melankolinen. Toki Gilgamesh ja Enkidu tekevät sankarillisia asioita mutta tuo kuolevaisuuspohdiskelu kuitenkin vie siltä suurimman kaikupohjan, ja toisaalta kun kuolevaisuus on olemassaolon peruspiirre, joka on mikä on Gilgameshista riippumatta, ei se ole lopulta myöskään traaginen piirre, vaikka kaksikolmasosaajumalallinen luonto vetäisikin mielen kohti saavuttamattomia korkeuksia...
Esittelyssä mainitaan melankolian leimaavan muutenkin aikakauden mesopotamialaiskulttuuria, kun jumalat ja tätä kautta elämisen perusteet ovat arvaamattomia, epäluotettavia ja oikukkaita ja näin ihmisen kohtalo maan päällä on satunnaista ja hallitsematonta, ja kuolemassakaan ei seuraa mitään hyvää...Gilgameshin tarinan yhteydet vaikkapa Raamatun 1. Mooseksen kirjan vedenpaisumuskertomukseen ovat ilmeiset, mutta joitain yhteyksiä löytyy myös viisauskirjallisuuteen kuten Jobiin ja Saarnaajaan (joskin kaikissa näissä teologinen pohja ja näin ollen käsittely on lopulta erilainen).
---------------------------------------------------------------------------
Klassikkohaasteeseen olen osallistunut monta kertaa (ihan joka kerta en), aiemmin olen haasteeseen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion ja Viettelyksen vaunun, ja aina on teos ollut lukemisen arvoine riippumatta siitä olenko pitänyt siitä enemmän vai vähemmän.
Ja tietysti klassikkohaasteessa on mukava tutustua muiden blogien luettuihin klassikoihin, koska sieltä löytää kyllä aina teoksia jotka ovat jo tuttuja mutta joihin saa uusia näkökulmia, teoksia jotka kuulostavat sen verran kiinnostavilta että ne täytyy itsekin lukea ja tietysti myös teoksia jotka on ehkä parempi jättää jatkossakin lukematta mutta joiden sisallöstä on kuitenkin hyvä jotain tietää...
Ja nämä muiden bloggakset löytyvät haasteen koontipostauksesta.
Helmet-haasteesta tällä voisi lunasta vaikka kohdan 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa: nuo eläimet kansikuvassa saattava olla leijonia, mutta sellaisiksi niitä ei ole koolla pilattu, joten katson nuo isoiksi kissoiksi...
