Sigrid Undset - Kristiina Lauritsantytär (klassikkohaaste)

Tämänkertainen klassikkoteos on ollut myös "voisi joskus lukea"-mentaalilistalla jo pitkään: joitain muita teoksia olen norjalaisnobelisti Sigrid Undsetilta jo lukenut, ja tämä Kristiina Lauritsantytär on mainittu pääteoksekseen, mutta kolmen tukevan kirjan paketti on tuntunut liian haastavalta. Mutta kun tämän vuoden Helmet-haasteessakin on kolmen haastekohdan sarjana trilogia, niin suunnataan 1300-luvun Norjaan. 

Koko teoksessa katetaan nimihenkilön koko elämänkaari, lapsuudesta vanhuuteen (tai ei Kristiina meidän näkökulmastamme lopussa niin vanha olekaan, mutta elinaikaodotukset olivat tietysti keskiajalla vähän lyhyemmät). Ensimmäisessä osassa kuvataan Kristiinan lapsuutta ja nuoruutta: lapsuus on varsin onnellinen, perhe tarpeeksi varakas ja arvostettu muttei niin paljoa että ovat hieman sivussa maailman myrskyistä, ja Kristiina itse tarpeeksi taitava ja kaunis että hyvän naimakaupan saa helposti järjestettyä...mutta sitten Kristiina tapaakin Erlendin, varakkaan ja hyväsukuisen joskin huonomaineisen ja ekskommunikoidun tilanomistajan (jota yksi tuttu kuvasi sanalla "naistennaurattaja"), ja näiden kahden välillä syttyykin palava rakkaus, jossa Kristiinan aiempi kihlattu saa jäädä, Erlendin jalkavaimosta puhumattakaan. Ja sitten onkin vaiheita että Kristiina ja Erlend saavat toisensa...

Lukiessa arvelin tämän kehityskulun alkaessa että tässä mennään aika lailla Kaari Utrion hengessä, vakaa ja tarkka historiallinen tausta jonka päälle kehitellään varsin perinteinen romanssijuoni kliseineen kaikkineen (ja nyt huvitti kun huomasin Margitin bloggauksen historiallisesta romanssista, jonka juonikuvio kuulostaa varsin samanlaiselta kuin tässä). Mutta Undset ei kuitenkaan vie tarinaansa ihan perinteisen skeeman mukaisesti, henkilöissä on syvyyttä ja moniulotteisuutta ja tapahtumatkin tuntuvat näin todellisemmilta pelkkien genrekonventioiden sijaan. Mm. yhdessä vaiheessa tapahtumat etenivät niin, että Morren inhokkikliseen ilmestyminen tuntui ilmeiseltä...ja sitten sitä ei tapahtunutkaan. Samoin se Kristiinan ensimmäinen kihlattukin on myöhemmissäkin vaiheissa mukana, ja on kirjan sympaattisimpia hahmoja...mutta lopussa tietysti saadaan purjehdittua avioliiton satamaan.

Ja tuo oli tosiaan vasta ensimmäinen osa. Toisessa ollaan sitten vaimo ja äiti, ja eletään myrskyisen romanssin jälkeistä aikaa. Erlendillä on huomattava talo, mutta huonossa hoidossa, joten Kristiinalla on tekemistä saada asioita kuntoon. Ja poikiakin tulee vuosien varrella monta, joten ollaan kyllä aikamoisissa ruuhkavuosissa. Yhteiselämä romanssin jälkeen ei ole kovinkaan helppoa ("mitäs minä sanoin", saattavat monet sanoa) mutta tässäkin syvyys ja moniulotteisuus pitävät pintansa: niin Erlendillä kuin Kristiinalla itsellään, muista henkilöistä puhumattakaan, on sekä ansionsa että puutteensa, ja kaikesta huolimatta Kristina ja Erlend rakastavat toisiaan... 

Kolmannessa osassa pienlapsiarki alkaa jäädä taakse, vaikka Kristiina siitä haluaakin pitää vielä kiinni, pojat kasvavat aikuisiksi ja ei vain edellisen sukupolven vaan myös saman sukupolven väkeä alkaa kuolla, Erlend mukaan lukien. Ja lapset kasvavat aikuisiksi, ja Kristiinakin luovuttaa emännyyden seuraavalle sukupolvelle. Ja vetäytyy näiden jaloista pois luostarin asukkaaksi, jossa oleskellessa vielä kohdataan viimeiset vastukset...

Hän aukaisi silmänsä katsoen sormusta, joka oli sepän tummassa kourassa. ja hänen kyyneleensä puhkesivat vuolaana virtana, sillä oli niinkuin ei hän olisi koskaan ennen täysin käsittänyt, mitä se merkitsi. Elämä, johon tuo sormus oli hänet vihkinyt, jota hän oli valittanut, jonka alaisena hän oli napissut, riehunut ja uhmaillut - kuitenkin oli hän rakastanut sitä niin, iloinnut siitä ja kaikesta sen pahasta ja hyvästä niin, ettei siinä ollut yhtään päivää, jota ei nyt olisi tuntunut vaikealta jättää takaisin Jumalalle, ei yhtään tuskaa, jonka hän olisi voinut uhrata ilman kaipuuta -

Okei, tässä lukemassani painoksessa (suom. Siiri Siegberg) oli yhteensä mittaa 1500 sivua, ja sen parissa olen viettänyt viimeiset kolme kuukautta, osa per kuukausi (kuten blogista näkyy, muutakin tuli luettua siinä sivussa). Oliko siinä liikaa? No, olihan tuota. Paikka paikoin Kristiina itse jää useiksi kymmeniksi sivuiksi sivuun kun huomio keskittyy joihinkin toisiin huomionarvoisiin henkilöihin, ja jossain vaiheessa en enää edes yrittänyt pysyä mukana niissä kaikissa mainituissa muualla elävissä sukulaisissa ja muissa henkilöissä, joista on puhetta mutta jotka vilahtelevat kirjan näkökulmassa vain ohimennen (mutta epäilemättä näiden olemassaolo ja saama huomio on kuitenkin merkittävä osa ajan mielenmaisemaa).

Trilogian lukenut Margit sanoi, että ensimmäisen osan voisi lukea itsenäisenä (ja siinä olisi jo klassikkohaaste-ainesta), ja joo, periaatteessa siinä saadaan tietty kokonaisuus kokoon, Kristiina ja Erlend naimisiin, mikä riittää monelle muulle kirjalle. Ja samalla tuntuu että siinä menettää kuitenkin aika paljon siitä, mikä tekee tästä kokonaisuudesta huomionarvoisen. Samaan tapaan lukemisen voisi halutessaan päättää kakkososan jälkeen, senkin keskeiset konfliktit saadaan saatettua suunnilleen loppuun: kumpikaan osa ei katkea mihinkään cliffhangeriin, vaikka omilla tavoillaan ne avoimiksi ja jatkoa kutsuviksi jäävätkin.

Kuten yllä mainitsin, ensimmäisen osan kohdalla mieleen tulivat historialliset romanssit (ja toisesta osasta sellaiset "kovan elämän kuvaukset"), mutta ihan konventioiden mukaan ei kuitenkaan mennä, ja sama pätee jälkimmäisiinkin osiin. Ja aika ajoin mietin mitä Undset haluaa tällä ja tällä dramaattisella käänteellä sanoa, mikä on se narratiivi jota kehitellään (ja huomaan että olen aiemmin lukemaani Lannistumatonta sydäntä pitänyt jotenkin haahuilevana ja muodottomana, asioita tapahtuu mutta miksi juuri nämä asiat). Kunnes päädyin tulokseen, että se on ihmiselämä koko mitassaan, jota tässä esitetään, ja siihen kuuluu että vaikka dramaattisia tapahtumia ja käänteitä riittäisikin, ne eivät asetu siisteiksi rajatuiksi kaariksi. Ja henkilöissäkin riittää monia puolia, niin hyviä kuin huonoja. Joten lukijankin täytyy kulkea mukana, vastaanottaa ilot ja murheet (joita molempia tuli, jotkut tapahtumasarjat menivätkin yllättävän onnellisesti, ja yllättäviä murheellisia käänteitä tuli myös).

Sigrid Undsetin isä oli tunnettu arkeologi, ja tytärkin näin perehtynyt historiaan lapsuudesta saakka, ja se kyllä näkyy. Tapahtumapaikat pysyvät suurelta osin vähän Austen-maisesti pienissä maaseutupiireissä, vaikka jossain kauempana tapahtuvat suurten ja mahtavien ruhtinaiden käänteet vaikuttavat täälläkin, mutta etäisyyksillä on merkitystä (olisi ehkä hyvä tietää vähän enemmän Skandinavian vaiheista 1300-luvulla että keitä nämä kuninkaalliset ja muut ovat, muttei se välttämätöntä ollut). Suvuilla, perintöoikeuksilla ja sen sellaisilla on paljon merkitystä, joten tietysti myös avioliitoilla (joskin aviottomiakin lapsia tulee, ja muutenkin ihmiset ovat ihmisiä), ja erityisesti naisten elämä on Undsetilla perinteisesti ollut muutenkin huomion kohteena. Kristinusko on vahvasti mukana ihmisten elämässä, mutta pakanalliset tavat, taikausko yms ovat yhtä lailla osa elämää, ajoittain sekoittuen...ja toki monenlaista epävarmuutta elämässä riittää, ei tarvita kovin paljoa että kuolema korjaa, mutta epävarmuuksien keskellä se elämä täytyy elää tai muuten se jää elämättä.

Tämäntyyppiset historialliset romaanijärkäleet eivät ole ominta lukualaani, enkä tämän jälkeenkään aio lajityyppiin täysillä heittäytyä, mutta kun sellaisen lukee, niin parempi on että se on hyvä. Ja yllälinkatun Margitin ohella Jokke on tästä blogannut.

-------------------------------------------------------- 

Klassikkohaasteessa ollaan mukana aika monennetta kertaa: mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin, Minun kansani, minun rakkaani, Gösta Berlingin tarun, Ilo-Laulun Jesuxesta ja Viipurista Vatikaaniin.  Ja hyvä piirre klassikoissa on, että vaikkei kaikista niistä aina niin pidäkään, niin kuitenkin niiden lukemisesta on jotain saanut, kontekstia muulle kirjallisuudelle ja kulttuurille jos ei muuta.  

Ja klassikkohaasteessa pääsee lukemaan myös muiden postauksia, saada uusia näkökulmia tai muistutuksia vanhoista tutuista, tai bongata kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyy tästä blogista toisaalla, sieltä katsomaan mitä jännää muut ovat lukeneet.