James Hadley Chase - No Orchids for Miss Blandish (ei kukkia neiti Blandishille)

Olen tästä James Hadley Chasen esikoisromaanista kuullut muutaman kerran Kyösti Salovaaran blogissa, joten kun sattui kirja tulemaan vastaan, niin pitäähän kokeilla: vuonna 1939 julkaistu kovaksikeitetty jännäri oli ilmestyessään suuri menestys, ilmeisesti erityisesti toisen maailmansodan sotilaiden keskuudessa, mutta jakoi myös mielipiteitä...ja ymmärtäähän kyllä miksi. Hadley Chase näköjään muokkasi kirjasta 60-luvun alussa uuden version, mutta tämä lukemani on vanhempi (samoin kuin kirjan kaksi suomennosta, Ei kukkia neiti Blandishille ja Ei kukkia tytölle). 

Neiti Blandish on perijätär, jonka tuleva vierailu yökerhossa näyttävä timanttikoru kaulassaan herättää huomiota jo etukäteen alamaailmassa: kolmen pikkurikollisen joukkio päättää ryöstää korun, mutta keikka ei mene ihan putkeen ja korun mukana napataan mukaan myös neiti Blandish, tarkoituksena vaatia lunnaita tämän miljonääri-isältä. Mutta toinen, huomattavasti kovaotteisempi, rikollisjengi kiinnostuu tästä keikasta ja tapettuaan ensimmäiset kolme rikollista nappaavat korun ja tytön itselleen...ja vaikka lunnaat maksetaan, niin jengin johtohahmo, jälkeenjäänyt mutta häikäilemättömän väkivaltainen Slim, on kiinnostunut tytöstä.
Ja kun poliisi jahtaa alkuperäistä ryhmää, joka on kadonnut jälkiä jättämättä, niin neiti Blandish pysyy kadoksissa kuukausikaupalla, ennen kuin asiat alkavat taas nytkähdellä eteenpäin...

Tjooh. Brittiläinen Hadley Chase kirjoitti tämän ilmeisesti vastineena amerikkalaisille kovaksikeitetyille jännäreille, James M. Cainin yms. raadollisuudelle mutta vedettynä vielä pitemmälle, vielä synkemmäksi ja väkivaltaisemmaksi. Ja joo, onnistuu tässä: kirja on synkkä ja sadistinen, vaikka varsinaisia graafisia kuvauksia tapahtumista tulee mukaan vain vähänlaisesti (joten Nordic Noirille yms jäi vielä nokiteltavaa sadismikuvauksissaan, vaikka sen perusta onkin tässä jo laskettu). 

Ja samalla kirjassa ei kovin paljoa muuta kiinnostavaa löydy. Brittikirjailija sijoittaa tapahtumat Amerikkaan, joten miljöökuvaus perustuu ilmeisesti pääosin luetuista rikostarinoista napattuun, eli jää kovin ohueksi. Saman tekee henkilökuvaus: Chasen dekkari Fenner on jokseenkin persoonaton, ja ohuita ovat muutkin henkilöt: ohimenevä sivuhenkilö Anna oli joukon kiinnostavin tapaus. Yhteskunnallisista sävyistä, kuten siitä että rikolliset ja poliisit erottaa parhaiten siitä että jälkimmäiset ovat paremmin järjestäytyneitä, on tehty huomiota, mutta tämäkin jää kirjassa lopulta aika kehittymättömäksi, toteutuu paremmin muilla kirjailijoilla. Ja sellainen melankolinen kohtalokkuuskin, joka antaa monille 30-luvun amerikkalaisille jännäreille oman kiehtovan auransa, jää tässä puuttumaan...eli oikeastaan tämän puolto tuntuu olevan ihan vaan raakuudessa.

Eli tavallaan ymmärrän aseman jännärikirjallisuuden historiallisessa kehityksessä, mutta tässä kohtaa pidän otettua suuntaa huonompana. 

Uudessa  Helmet-haasteessa tämä sopisi muutamaankin kohtaan, mutta aloitetaan vaikkapa kohdalla 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma: kirjan alussa vallitsee helleaalto, ja ensisivuilla jokaisen henkilön ensimmäiset huomiot kommentoivat että onpas kuuma.