Delaf - Le retour de Lagaffe (Pielisen paluu)

Viime vuoden kirjauutuuksista yksi Ranskassa suurta huomiota saanut on tämä uusi Gaston Lagaffe -albumi. Gaston, joka suomeksi tunnetaan nimellä Niilo Pielinen, on André Franquinin Spirou-lehteen aikoinaan tekemä strippisarja, joka eittämättä on ranskalais-belgialaisen sarjakuvan suuria klassikoita, ja minunkin kaikkien aikojen suosikkisarjisten joukossa. 

Franquin teki sarjaa säännöllisesti 80-luvun alkuun, ja epäsäännöllisemmin vuoteen 1991 saakka, ja siinä missä toisen tunnetun sarjansa Piko ja Fantasio oikeudet pysyivät Dupuis-kustantamolla (Franquin ei ollut sarjan luoja, vaikka onkin sen tunnetuin tekijä), oikeudet Niilon hahmoon (ja Marsupilamiin, Piko-sarjojen tunnettuun sivuluomukseen) Franquin piti itsellään kunnes hieman ennen kuolemaansa myi ne Marsu-tuotantoyhtiölle. Jonka Dupuis osti kymmenisen vuotta sitten. 

Vuoden 2022 alussa Dupuis sitten ilmoitti alkavansa tuottaa uutta versiota Niilosta, ja sarja alkoi ilmestyä taas sivu kerrallaan Spirou-lehdessä, ja nyt viime syksynä sitten ensimmäinen uusi kokooma-albumi. Franquinin tytär Isabelle Franquin on vastustanut ajatusta ja vei asian oikeuteen jo tuotantovaiheessa (koska isänsä, ainakin 80-luvulla, vastusti ajatusta että kukaan muu tekisi Niiloa hänen jälkeensä) ja asiasta on riittänyt oikeudellista vääntöä...ja kun rakastetusta klassikkosarjasta tehdään uutta versiota, niin moni muukin sarjakuvakentällä toimija on ilmaissut äänekkäästi mielipiteitään, usein ihan periaatteen vuoksi jo ennen kuin kukaan oli nähnytkään ensimmäistäkään kappaletta uutta sarjaa...

No, itse en ole niin ihastunut auteur-kulttiin ja suhtaudun varsin avomielisesti uusiin tulkintoihin: jos ne ovat hyviä, hyvä, jos huonoja, eivät ne alkuperäisen arvoa vähennä. Ja huomiota kiinnitti myös uusi tekijä Delaf (kanadalainen Marc Delafontaine), joka oli jo ennestään tuttu vaimonsa Dubucin kanssa tekemästä Les Nombrils -sarjasta: kolmesta teinitytöstä kertova strippisarja on ollut ranskalais-belgialaisen koulukunnan 2000-luvun suosikkeja (ihan oikeasti, älkää antako ensivaikutelman hämätä), joten lähtöasetelma on ainakin kiinnostava. Joskin samalla mietitytti, että Nombrilsin vetovoima on erityisesti henkilöiden ja näiden suhteiden kuvauksissa (niin karrikoidusti kuin se tehdäänkin) ja vaikka tarina kerrotaankin yhden sivun gageissa, muodostuu niistä laajempia dramaattisia kokonaisuuksia, ja nämä eivät ole ominaisuuksia joita Niilo Pielisessä juuri on...

Delaf kyllä tuntee sarjansa, erityisesti alkupuoli albumista on hyvinkin uskollista Franquin-pastissia, jossa vilisee sarjan tutut hahmot ja toistuvat gagit, mutta ei tämä silti ihan vanhan toistoa ole. Nykyaikaistustakaan ei ole tehty, sarjan alussa Niilo palaa pitkältä lomalta toimitukseen, mutta mm. tekniikka on aika lailla samanlaista kuin Franquinin aikaan (mm. lankapuhelimista tulee parikin juttua, samoin toimitustyössä ei tietokoneita näy). 

Ja samalla Delafin piirteitä tulee myös esiin: vaikka Niilo onkin yhä joka sivun keskeinen vaikuttaja ja kaoottinen voima, nousevat muut henkilöt kerronnassa suurempaan rooliin kuin Franquinilla, ja albumin jälkimmäiselle puoliskolle muodostuu useamman sivun mittainen pitempi tarinajatkumo Franquin-originaaleista, jotka pitää saada painoon...ja toki muutenkin kerronnassa näkyy joitain ratkaisuja, jotka ovat tunnistettavaa Delafin tyyliä, joita Franquin ei olisi tehnyt samalla tavalla. Onko tämä hyvä vai huono riippunee lukijasta.

Oliko tämän olemassaolo välttämätöntä? No ei ollut.
Luinko tämän mielelläni? Kyllä, klassisten sarjojen uudelleenlämmityksistä tämä on kyllä paremmasta päästä (ja parempi kuin Franquinin loppuaikojen stripit, joista en ole varma onko niitä suomeksi julkaistukaan).
Arvelenko sarjalle pitkää jatkoa? En tiedä, mutta jos niin käy, niin sarja muokkautunee vähitellen kauemmas Franquin-pastissiudesta. 

Helmet-haasteessa tämän voisi laittaa vaikka kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita: ei ehkä henkilökohtaisesti minulle, mutta on tämän teoksen olemassaoloon moni suhtautunut hyvinkin suurin tuntein.