Tiziano Scarpa - Stabat Mater

Jokunen vuosi sitten luin Tiziano Scarpan suomennetun esikoiskirjan Silmät halsterissa, joka oli jäänyt mieleen sen verran kummallisena kirjana, että kun vastaan tuli tämä teoksensa niin pitihän se ottaa luettavaksi. No, tämä on suhteellisesti ottaen konventionaalisempi (ja on voittanut arvostetun Strega-palkinnon 2009) muttei tämäkään juonivetoisen lukuromaanin ystävien ykkösvalinta olisi.

16-vuotias Cecilia on pian syntymänsä jälkeen luovutettu venetsialaiseen Ospedale della Pietà -orpokotiin, jonka muurien sisällä on viettänyt koko elämänsä: unettomana, yön pimeinä tunteina, hän kirjoittaa pieniä kirjelappuja tuntemattomalle äidilleen, joissa kovaan sävyyn pohtii kuka tämä on ja miksi on tyttärensä hylännyt, kuvailee elämäänsä, keskustelee käärmehiuksisen naisen kanssa joka sanoo olevansa Cecilian kuolema (ja näin saman tuntemattoman äidin tytär, koska on syntynyt yhdessä Cecilian kanssa...)

La raison pour laquelle je vous maudis est peut-être que vous m'avez donné les instruments pour vous maudire. Comprenez-vous, Madame Mère ? Réfléchissez. Si j'avais vécu près de vous, je vous aurais peut-être détestée tout autant ou même plus qu'il m'arrive de vous détester ici. Mais avec une différence de taille : je ne crois pas que sous votre toit, palais ou chaumière qu'il soit, j'aurais reçu l'éducation qu'on m'a donnée ici. Sous votre toit, je crois qu'on ne m'aurait même pas appris à lire ni à écrire. Soyez maudite, vous qui avez permis à ma malédiction de prendre forme.

Orpokoti on tunnettu myös musiikkikouluna, ja sen tyttöorkesteri, jossa Cecilia soittaa viulua, on tunnettu ja arvostettu, varsinkin kun koulun musiikkimestariksi saapuu nuori Antonio Vivaldi (ollaan siis 1700-luvun alussa). Ja Vivaldin vaikutuksesta Ceciliakin alkaa ajatella enemmän musiikkia ja sen merkityksiä, ja sitä kautta myös elämää ja maailmaa, ja mitä niillä/niissä aikoo tehdä.

- Qu'est-ce qui compte ?
- Aimer. Donner de l'amour, pas le recevoir. Aimer et non pas être aimé.
- Je te croyais plus désabusée. Plus dure.
- Tu sais, il faut être beaucoup plus désabusée pour aimer que pour être aimé. Pour ne rien attendre de personne.

Tuossa aiemmin lukemassani Scarpan kirjassa olevat piirteet, esseistisyys ja fyysisyys, ovat tässä vähäisemmissä määrin mutta ovat kuitenkin: Cecilian pohdiskeluissa äidilleen, keskusteluissa kuoleman kanssa, ja myöhemmin huomioissa Vivaldin ajatuksista ja ideoista on analyyttisyyttä, vaikka ajatuksia kehitellään fragmenttisarjoina ja joskus aforistisesti. Ja orpokodissa vietetään hyvin suojattua elämää ja musisointikin tehdään näkymättömissä ristikon takana, ikäänkuin abstraktiona, mutta toki ihminen on niin mieli kuin ruumiskin, ja kun kirjassa äideistä on puhe, niin syntymisen mysteerikin on vahvasti mukana. 

Abstraktion ja konkreettisuuden välinen jännite tulee esiin musiikissa, Vivaldi järkyttää totuttuja tapoja sävellystensä kuvallisuudella (jota Cecilia kritisoi). Samalla Cecilia joutuu kuitenkin kyseenalaistamaan myös irrallisuutensa ja öiset abstraktit käsityksensä mikä äitinsä voisi olla, ja mitä olisi elämä jossa häntä ei olisi hylätty orpokotiin. Ja olisiko abstraktius sittenkin turvallisempaa, olisiko vähemmän kivuliasta ja epätoivoista olla tietämättä ja kokematta...

"[...]Nous allons mettre en musique la plus grande peur de cette ville. Une tempête en mer, les bateaux à deux doigts du naufrage mais qui...
- C'est infantile d'imiter les bruits du monde, l'a interrompu une voix. La musique ne peut imiter que nos idées." C'est moi qui parlais ainsi.
Mon outrecuidance a plongé la sale de répétition dans le silence. Mes camarades semblaient paralysées. La consternation a empêché soeur Marianna de réagir. Seul don Antonio ne s'est pas démonté.
"Tu as raison, c'est la chose la plus stupide que j'aie écrite, mais elle me permet de toucher toutes les oreilles, m'a-t-il répondu. Nous devons avoir l'humilité de nous faire comprendre. Et l'ingéniosité d'utiliser notre complexité pour en tirer de la simplicité."

Kirjailija mainitsee jälkisanoissaan Vivaldi-ihailustaan, joka tietysti näkyy myös kirjassa, mutta toki tämä on Cecilian kirja, ja tämä piirtyy kiinnostavana hahmona: siinä määrin että vaikka tämä ei tosiaan kovin juonivetoinen teos olekaan, jäin silti miettimään mitäköhän tälle tapahtui kirjan lopun jälkeen. 

Orpokoti ja Vivaldin yhteys siihen ovat tosiaan historiallisia faktoja, vaikka jälkisanoissaan kirjailija sanoo ottaneensa myös taiteellisia vapauksia historian suhteen (mm. kirjassa kantaesitetään Neljä vuodenaikaa, vaikka tosiasiassa se sävellettiin parikymmentä vuotta myöhemmin). Helmet-haasteessa tällä otan kohdan 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen.