Loppuvuoden ja vuoden luetut

G.K.Chesterton - The Ballad of the White Horse
Sōseki Natsume - Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia
Marcel Pagnol - Topaze
Tytti Parras - Pensionaatti
Siegfried Lenz - Erään sodan loppu
Olli Jalonen - Taivaanpallo
Sara Mesa - Pullaposki
Heinrich Böll - Ei sanonut sanaakaan
Selma Lagerlöf - Le livre de Noël
P.F. Thomése - Varjolapsi
Frédéric Dard - Puisque les oiseaux meurent
Edith Wharton - The Age of Innocence
Françoise Sagan - Des yeux de soie

Sylvia Borgström - Muistojeni kynttilöitä
Herbert McCabe - God Matters
Jean-Pierre Torrell - Aquinas's Summa
John Cavadini et al. - The Charism of Priestly Celibacy
Jennifer Croll - Fashion That Changed the World
Cennino Cennini - Kirja maalaustaiteesta
William Gaunt - Turner
David Lomas - Picasso
Frances Spaldin - Whistler
M.D.Chenu et al. - La vocation religieuse et sacerdotale
Thomas Römer - Psaumes interdits
Louis Cognet - La prière du chrétien
Stephen Shore - The Nature of Photographs
Keith Pecklers et al. - Liturgy in the Postmodern World
Otto Semmelroth - Church as Sacrament
Laurie Dahlberg - Larry Fink
Ignace Berten - Christ pour les pauvres

Galandon & Vidal - Lip : des héros ordinaires

Ja taas on vuosi lopuillaan ja kaikenlaista on tullut luettua: ohessa kaikki kaunokirjat, iso osa tietokirjoista (siis ainakin niistä jotka luin kokonaan, noiden lisäksi tietysti opintojuttuihin artikkeleja, yksittäisiä lukuja jne) ja yksi blogattu sarjakuva (en sitten vieläkään ole aktivoitunut luetuista sarjakuvista bloggaamaan) jotka on luettu viimeisen kolmen kuukauden aikana.

Ja tässä taas pitkän aikavälin (syksystä 2011 lähtien) koottu tilasto, tämän vuoden lukemisia perataan tarkemmin alempana.

	mies	nainen	x
englanti	157	139	1	297
suomi	102	62		164
ranska	109	42	2	153
saksa	54	14		68
japani	46	13		59
italia	49	2		51
ruotsi	24	14		38
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	12	5		17
tsekki	15	2		17
arabia	9	2	1	12
unkari	8	2	1	11
viro	8	2		10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
muu	1		5	6
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
serbo-kroatia	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	2			2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	681	336	17	1034

-------------------------------------------------

Noniin, taas uusi lukuvuosi koossa. Tänä vuonna tuli luettua 52 kaunokirjaa: hämmentävän tasainen tahti minulla on ollut, vuodesta 2020 lähtien vuosittainen määrä on pysynyt 52-53 kirjassa. Blogiin tuli joitain kirjoja enemmän, kun mukaan tuli myös joitain tietoteoksia ja sarjakuvakin.

Yhä Belgiassa, joten niin englannin- kuin ranskankielisiä kirjoja on ollut varsin hyvin tarjolla, ja kun Suomessakin tuli käytyä pariinkin kertaan niin myös suomenkielistä kirjaa tuli luettua varsin mallikkaasti (ja joitain uutuuskirjoja kiikutti tänne posti, vaikka yksi kirja katosi jossain matkalla...). Hollannintaitoni on sillä tasolla että helpompia sarjakuvia pystyn lukemaan, eli niin Vandersteenin Suske en Wiske (Anu ja Antti) kuin Marc Sleenin Nero ovat jo tulleet tutuksi. Proosasta nauttimisen vaatima kielitaito tosin on vielä kaukana, ja taitaa saavuttamattomana pysyäkin. 

Tapahtumarikkaan vuoden aikana tuossa pitkän aikavälin taulukossa, loppuvuodesta 2011 lähtien, saavutettiin tuhannen kirjan rajapyykki. Vuoden aikana tuli myös isännöityä blogistanian kirjallisuuspalkinnoista Tietoa. Ja isoimpana tapahtumana, blogiin vain rajallisesti liittyen, elokuussa annoin juhlalliset lupaukset dominikaanien sääntökunnassa (mutta arjessa sen muutokset eivät nyt niin suuria ole, opintoja on yhä tehtävänä). Ja maailmassa laajemminkin tapahtui tietysti kaikenlaista, joista moni asia ei ole suuresti ilahduttanut...

Vuoden lukukokemuksissa oli hajontaa: paljon kaikenlaista, joissa kaikissa omia ansioitaan oli vaikken ehkä aina niin ihastunut ollutkaan...ja toisaalta mikään kirja ei noussut ihan ylivertaiseksi suosikiksi vuoden kirjoista. Tsekkaa ainakin nämä -suosituslistalla löytyisi kuitenkin mm. Europeana, Suntio, Mefisto, Grossir le ciel ja Muistojeni kynttilöitä.

Lukuhaasteista Helmet-haaste jäi 48/50-tasolle, vaikka itse asiassa luin niihin kahteen puuttuvaankin sopivat kirjat: toisen olin kuitenkin jo sijoittanut toiseen haastekohtaan (johon ei siihenkään ollut tunkua) ja toiseen sopivista kirjoista ei tullut blogattua, joten en laske niitä mukaan. No, kelpaa se minulle epätäydellisenäkin.
Tour de France par écrit sujui myös varsin mallikkaasti, kuudesta kohdekaupungista tuli vierailtua neljässä, ja pyöräilykin oli edustettuna, eli kiitettävä suoritus kunniamaininnalla.
Ja Sadan vuoden lukuhaaste on yhä pari kuukautta käynnissä: perussuoritus tuli tehtyä nopeasti, kun eri vuosikymmenien kirjoja tulee luettua muutenkin, mutta nyt pitäisi napsia vielä pari täsmävalintaa, että saan haasteeseen tupla- tai ehkä jopa triplasuorituksen. 

Tulevana vuonna, no, uusi Helmet-haaste on taas julistettu, joten siihen ainakin osallistun. Henna asetti itselleen Vuosi Afrikassa -haasteen ja saatanpa liittyä tukijoukkoihin ainakin lukemalla hyllyyn päätyneet afrikkalaiskirjat. Ja Hannun taannoinen bloggaus herätti ajatuksen, että pitäisi ainakin jonkin verran napata luettavaksi ranskalaista lanu-kirjallisuutta, en sitten tiedä teenkö siitä itselleni tai varsinkaan muille varsinaista haastetta.

Mutta suunnataan retrospektiiviin: olen aikaa sitten koonnut tilastopohjat, joita on sitten helppo aina vuodenvaihteessa täydentää: vertailuksi viimevuotisia on täällä.

Ensimmäisenä vuoden aikana luetut tekstityypit. Ja aika samansuuntaisena pysytään pitkän aikavälin kanssa, mitä nyt lyhytproosaa tuli luettua vähän enemmän ja runoutta vähemmän (ja runouden pienempi osuus on ollut jatkuva trendi usemman vuoden ajan...)

Kirjailijan sukupuolissa pitkällä aikavälillä pysytään tasaisessa trendissä, että kaksi kolmannesta miehiä ja yksi kolmannes naisia (ja muutama anonyymi tai useamman kirjailijan kirja, joissa sekä miehiä että naisia. Vuositasolla sen sijaan heilahdellaan, ja nyt osui taas miesvoittoisempi vuosi (ja kuten aiemmin on tullut todettua, tuo suhde riippuu myös muutamasta muusta tekijästä, kuten kielellisestä moninaisuudesta...)

Alkukielijakauma on hieman laveampi kuin viime vuonna: ranska, suomi ja englanti aika tasavahvoina, mutta myös saksan- ja espanjankielistä kirjallisuutta tuli luettua kohtuullisesti, ja hajaosumia sitten muualle. Pitkällä aikavälillä kärkikolmikon erot tasoittuvat mutta hyvin hyvin hitaasti, ja muukin kirjo ei radikaaleja muutoksia ole kokenut...

Ja kuten tavallista, kielellinen monipuolisuus näkyy paremmin miesten tilastoissa, luettu käännöskirjallisuus on enemmän miesten kirjoittamaa.

Ja vastaavasti naisilla keskitytään alkikieliseen luentaan ja kolmeen pääkieleen, joskin tänä vuonna tuli luettua niin vähän naiskirjailijoita että satunnaisosumillakin sai tuntuvan palan graafia...

Lukukieliä: tänä vuonna tuli taas luettua enemmän suomeksi, niin alkukielisiä kuin käännöksiäkin Saatavuus auttaa. Englanniksi ja ranskaksi tulee suosittua alkukielisiä kirjoittajia, joskin tuo ranskaksi käännettyjen muunkielisten osuus on pikkuhiljaa kasvanut.

Näistä tilastoista en tee vuosittaisia, mutta pitkän aikavälin tilastot täydennän parin vuoden välein. Ensimmäisenä lukukielen ja kirjailija sukupuolen väliset yhteydet, joissa näkyy tuttu ilmiö: niin suomeksi kuin englanniksi luen naiskirjailijoita suhteessa enemmän alkukielellä, ja käännöksinä taas selvästi enemmän miehiä. Tietoisena valintana tämä olisi merkillinen, joten kertooko tämä enemmän tarjonnasta? Asiasta olen kommentoinut jo aiemmin runsaasti...
Alkukielistä ranskassa miehet kyllä pitävät selvempää etumatkaa, mutta niissä harvoissa ranskalaisissa käännöskirjoissa naisten osuus on ollut tuntuvampi...nämä ovat kertyneet pääosin parin kolmen viime vuoden aikana, eli ehkä olen myös tehnyt tietoisempia valintoja tässä? 

Ja näkyykö tekstityyppi kirjailijan sukupuolessa? No, kyllä yhä, naisten kirjoittamat romaanit ovat paremmin edustettuna kuin novellit tai runot, ja näytelmissä ero on kaikkein jyrkin (ja huomattakoon yhä että parin vuoden takainen näytelmälukuhaaste näkyy tuossa tilastossa, ilman sitä ero olisi vielä jyrkempi).

Ja lopuksi tekstityypin ja lukukielen yhteydet. Runoutta luen suurimmaksi osaksi suomeksi, mikä lienee ymmärrettävää kun hyvin kielikeskeisestä kirjallisuudesta puhutaan. Näytelmien lukemisessa ranskalainen teatteri karkaa ihan omille teilleen, ja iso osa ranskaksi lukemaani kirjallisuutta on nimenomaan näytelmiä.
Romaanien ja novellien kesken suomeksi ei ole suurta eroa, paitsi absoluuttisissa määrissä, käännöskirjallisuus jyrää molemmissa suht samansuhteisesti. Englanniksi ja ranskaksi sen sijaan on: romaaneissa alkukieliset ovat vahvemmin edustettuina kuin käännökset, mutta novelleissa erot ovat tasaisempia. Tässä näkyy hyvin taipumukseni napata suht matalalla kynnyksellä nimenomaan novellikokoelmia kirjailijoilta joista en ole ikinä kuullutkaan, ja joista siis suurempi osa tullee myös muilta kielialueilta...
Ja tämä ero lienee myös edellisessä graafissa näkyvän eron takana: luen novelleja suhteessa enemmän käännöksinä, mistä johtuen luen suhteessa vähemmän naisnovellisteja.

Noniin, kohti uutta vuotta: seuraavat kirjat on jo aloitettu, niistä lisää ensi vuonna.
Hyvää uutta vuotta!

Françoise Sagan - Des yeux de soie (silkkisilmät)

Joulunpyhinä oli tietysti kaikenlaista aktiviteettia mutta tuli myös luettua mm. tämä Françoise Saganin novellikokoelma 70-luvun puolivälistä. 

Romaanejaan ja näytelmiään olen lukenut aiemminkin ja muutamasta blogannutkin, ja jos niiden perusteella olisi arvellut mitä tässäkin teoksessa on luvassa, niin olisi ollut oikeassa: elegantteja kuvauksia sotkuisista ihmissuhteista, kepeyttä ja vakavuutta usein päähenkilöiden väärin annostelemina. Saganin romaanit eivät nekään ole mitenkään pituudella pilattuja, joten nämä lyhyet novellit ovat sitten vielä kompaktimpia, keskittyen vain yksittäiseen tilanteeseen ilman laajempia kehittelyjä, usein hivenen humoristiseen kitkerällä sivumaulla kuten kirjailijalle sopii.

Ja vaikka Saganilla onkin varma tyyli, niin muutama tarina jäi paremmin mieleen. Minua viehätti mm. La paupière de gauche, jossa nainen on matkalla jättämään miesystävänsä, mutta juuttuminen junan vessaan saa ajattelemaan asioita uusiksi...tai L'inconnue, jossa vaimo saapuu matkalta vähän liian aikaisin ja huomaa kotonaan selviä merkkejä että mies ei ole ollut yksin, ja tämä vielä menisi mutta kun mukana on myös ystävätär joka huomaa samat asiat, millainen olisi sopiva asenne omaksua tällaisessa tilanteessa...tai Le soleil se couche aussi -novellin Hemingway-parodisuus.

Ei mitenkään parasta tuotantoaan mutta kyllä Saganin lukija tämänkin lukee.

Tämä taitaa olla tämän vuoden viimeinen fiktiokirjabloggaus, jotain sarjakuvia ja faktapuolta tullee luettua mutta päätykö mitä blogiin, saa nähdä. Kohta pitää valmistella myös perinteinen loppuvuoden lukukooste, piirakka- ja palkkidiagrammeineen, ja uusi Helmet-haastekin julistetaan kohta, jonka pohjalta voi sitten katsella mitä ottaisi luettavaksi tammikuussa.

Edith Wharton - The Age of Innocence (Viattomuuden aika)

Jo pitempään on ollut aikeissa lukea Edith Whartonia, kun tällaisista tapakomedioista perinteisesti pidän...mutta en sitten edes säästellyt tätä kirjaa tulevaan klassikkohaasteeseen, kun se oli sopiva teos matkalukemiseksi.

Wharton katsoo tässä kirjassa menneeseen: kirja ilmestyi 1920 mutta sijoittuu 1870-luvulle, kirjailijalle tuttuihin New Yorkin seurapiireihin. Newland Archer, lakimies ja arvokkaan suvun nuori vesa on etenevässä yhteisymmärryksessä May Wellandin, toisen arvokkaan suvun nuoren neidon kanssa, kun kaupunkiin ilmestyy Mayn serkku, kreivitär Olenska, joka on viettänyt ison osan elämästään Euroopassa ja jättänyt sinne myös aviomiehensä, kreivi Olenskin...kreivitär ei New Yorkin seurapiirien tapoihin nopeasti totu, ja tämän ympärillä leijuu hienoinen skandalöösi ja boheemi aura, vaikka sukunsa on toki asettunut kreivittären tukijaksi.

Mutta kun suhde Mayn kanssa on edennyt jo kihlaukseksi ja hääpäiväkin on tiedossa, niin silti Newland huomaa viihtyvänsä erinomaisen hyvin kreivittären seurassa... 

Whartonin kuvaama New York korostaa olevansa pieni kaupunki, jonka seurapiiritkin ovat pienet, hyvin tarkasti rajatut ja joissa kaikki tuntevat kaikki (ja yhteisiä sukulaisia useimmiten löytyy). Aikamoinen yhdistelmä aristokratiaa (joskaan ei ehkä niin hohdokasta kuin Euroopassa, kuten henkilöt itsekin tietävät) ja porvarillisuutta, jossa normatiivisuus, sovinnaisuus ja säädyllisyys on kaikki kaikessa. Oikeat tavat toimia ovat tarkasti määriteltyjä; jotkut yksittäiset henkilöt saattavat jonkin verran joissain asioissa tehdä originelleja ratkaisuja, mutta tässä on silti tiukat rajansa kuinka paljon kenellekin sallitaan...mielessä kävi vertailun vuoksi taannoin lukemani Sylvia Borgström, joka myös liikkui samaan tapaan eurooppalaisissa seurapiireissä, mutta myös rohkeni heittäytyä totutun ulkopuolelle tavalla, jolla May Welland (tai Newland Archerkaan) ei koskaan.

Jane Austen tuli tietysti mieleen myös. Whartonilla on Austenin tapaan epäilemättä hieman lämmintä suhtautumista oman ympäristönsä yhteiskuntaan, mutta esillä on myös kriittinen suhtautuminen vallitsevia normeja ja niiden vaatimuksia kohtaan, erityisesti naisille (mutta miehetkin ovat samassa seitissä). Ja kaikki tämä kuitenkin esitetään kiedottuna romanttiseen tarinaan nuorten ja kauniiden yksilöiden ihmissuhdesotkuista.

Ja ainakin alkupuoli menee vielä tapakomediana, yksilöissä on voimakkaasti piirrettyjä persoonia ja niin heissä kuin piirien muodollisuudessa ja yhteisön kuvauksessa tuntuu hieman karikatyyrisyyttä...mutta Wharton vie tätä pitemmälle, ja päähenkilöiden kolmoisdraama kehittyy jo tragediaksi, koska mitään näppärää ratkaisua ei ole luvassa, ja kaikki ovat rooliensa vankeina. Toki tämäkin traagisuus toteutetaan hyvin hienovaraisesti ja säädyllisesti ilman näkyviä tunnekuohuja, ja ehkä siitä tulee lisäannos erityslaatuista traagisuutta...

Kirjan loppuluku sijoittuu muutamaa vuosikymmentä myöhemmäksi, ja siinä osoitetaan jo, kuinka vallitseva normisto on muuttunut valtavasti, se mikä oi ollut ollenkaan sopivaa 1870-luvulla oli tuolloin jo täysin normaalia. Ja kuitenkin kirjaa lukiessa tuli mietittyä myös vaikkapa samaan kaupunkiin sijoittuvia myöhempiä ihmissuhdekeitoksia kuten vaikkapa Sinkkuelämää-tv-sarjaa: siinä toki eletään täysin eri normien mukaan, mutta samalla tuntuu että nekin olivat yhtälailla sitovia: tarkkoihin rajoihin mikä on sopivaa ja mikä ei ja kuinka paljon kenellekin sallittiin joustoa törmättiin kovin usein, varsinkin kun liikutaan niissä paremmissa seurapiireissä boheemien sijaan...mikä on sitten todellinen tilanne, siitä minulla ei ole tietoa.

It was the old New York way of taking life "without effusion of blood": the way of people who dreaded scandal more than disease, who placed decency above courage, and who considered that nothing was more ill-bred than "scenes", except the behaviour of those who gave rise to them. 
As these thoughts succeeded each other in his mind Archer felt like a prisoner in the centre of an armed camp. He looked about the table, and guessed at the inexorableness of his captors from the tone in which, over the asparagus from Florida, they were dealing with Beaufort and his wife.

Viehättävä kirja, vaikka myönnän että pidin enemmän kirjan alkupuolesta kuin jälkimmäisestä, surullisemmasta ja hitaammasta...

Frédéric Dard - Puisque les oiseaux meurent (kun kerran linnut kuolevat)

Kun tarpeeksi lukee kirjoja, niin on ihan olemassaoleva matemaattinen todennäköisyys että joku niistä on Frédéric Dardin kirjoittama: herran tunnettu tuotanto ulottuu yli kolmeensataan niteeseen, ja käytettyjä nimimerkkejäkin on melkein parikymmentä, ja lisäksi joitain joiden epäillään olleen Dard mutta varmuutta ei ole saatu. 

Tuotannon tunnetuin osa on San-Antonio -agenttijännärien sarja, ja muussakin tuotannossa on ilmeisesti runsas painotus dekkareissa, joten sitä odotin myös tästä ensitutustumisestani. Mutta tässä oltiinkin jo aika kaukana genren laitamilla, psykologisessa jännäridraamassa.

Laurent Hallier on lakimies, jonka vaimo Lucienne on kuuluisa laulajatar: elämä on rauhallista, idyllistä, ja Laurent rakastaa vaimoaan vaikka toki tämän konserttimatkoilla ei aina olekaan yksin kotona: rakastajattaria tulee ja menee, mutta elämässä on kuitenkin vain yksi Lucienne. Mutta eräänä päivänä tuleekin puhelinsoitto aivan eri suunnalta kuin missä vaimon oli tarkoitus olla konsertoimassa: Lucienne on ollut vakavassa auto-onnettomuudessa ja nyt sairaalassa leikkauksessa, ja tämän mukana ollut mies on kuollut heti. Pian tulee ilmi, että kuolleella miehellä ja Luciennella on ollut suhde jo yli vuoden ajan, ja tämä herättää luonnollisesti, joskin samalla tietysti erittäin tekopyhästi, mustasukkaisuuden. Ja kun tulee myös selväksi, että Luciennen saamat sisäiset vammat ovat liian vakavia, ja tämä tulee kuolemaan tuntien tai päivien sisällä vaikka onkin tullut tajuihinsa, niin kuolinvuoteen äärellä koittaa aikamoinen totuuksien ja valheiden, rakkauksien, mustasukkaisuuksien ja pakkomielteiden myrsky...

Okei, lääketieteen ja sairaanhoidon toiminta niin kuin se tässä tapahtuu ei kuulosta uskottavalta, mutta olen anteeksiantavaisella tuulella, kun sen tarkoituksena on luoda tietynlainen psykologinen tilanne. Ja myönteisiä henkilöitähän tässä ei ole, Laurentin käytös on kohtuutonta tilanteen huomioonottaen mutta samalla, kukapa olisi vastaavassa tilanteessa parhaimmillaan, ja vaikka Lucienne onkin epäilymättä oikeutetumpi, mitä sitten tämän pakkomielteistä pitäisi ajatella...

Hieman tolkuton mutta sujuvasti kirjoitettu pieni draama, ei ehkä sitä mitä odotin ja jäi yhä mietityttämään millaista Dardin varsinainen dekkarituotanto mahtaa olla. Mutta tulipahan luettua.

- C'est difficile, fit-il, bien que tu sois un petit oiseau dans ton genre.
- Tu m'aimerais tout de même, si j'avais des plumes ?
Il fut tenté de lui repondre : "Même sans plumes je ne t'aime pas."
Car il ne l'aimait pas. Elle lui plaisait, elle faisait bien l'amour, elle mettait de la joie autour d'elle ; mais elle ne lui inspirait rien de très profond. Il cherchait à comprendre pourquoi il tenait à Lucienne et pourquoi il considérait Martine come un animal domestique.
- Je t'aimerais tout de même, mentit Laurent avec une espèce d'application voluptueuse.

Galandon & Vidal - Lip : des héros ordinaires (Lip: tavallisia sankareita)

Tämä Laurent Galandonin (teksti) ja Damien Vidalin (kuvat) sarjakuvaromaani kuvaa historiallista tapahtumasarjaa, Lip-kellotehtaan työtaistelua 1973-74.

Lip oli pitkien perinteiden kellotehdas Ranskassa, jonka omistus oli kuitenkin siirtynyt Lipmannin suvulta sveitsiläisyritykselle, joka aloittaa saneerauksen yhtiön tehtaalla Besançonissa. Omistajien salainen suunnitelma säilyttää yrityksestä lähinnä vain brändi ja sulkea lähes koko tehdas (ja antaa potkut 480 työntekijälle) tulee ilmi, ja tehtaan väki ei luonnollisestikaan ole ihastunut tähän. Pikaisten neuvottelujen jälkeen ryhdytään työtaisteluun, eikä se ole mikään yhden päivän lakko tai nimien kerääminen kansalaisaloitteeseen.

Tehtaan varasto (n. 25000 kelloa) kaapataan takuuksi/panttivangiksi ja piilotetaan salaisiin paikkoihin, ja tehtaan tuotantovälineet vallataan: tehdas muuttuu itseohjautuvaksi kun työläiset alkavat itse valmistaa kelloja ja myyvät ne itse: C'est possible : on fabrique, on vend, on se paie. 

Samalla seuraa tietysti myös runsaasti mielenosoituksia ja mediahuomiota, yleistä myötätuntoa riittää (mikä vauhdittaa myös villien kellojen myyntiä, niitä ostetaan tukemaan toimintaa) ja massiivinen työtaistelu ja mielenosoitukset saavat aikaan myös runsaasti tukilakkoja ja monien muiden tyytymättömien työntekijäryhmien järjestäytymistä ja solidaarisuutta. Ja tietysti myös vastustusta, varsinkin kun työtaistelu toimii sen verran hyvin: oikeistopoliitikoille tulee suorastaan välttämättömäksi nujertaa Lip, huomattavana arvovaltatappiona syndikalismin puolesta kapitalismia vastaan...

Sarjakuvassa käydään läpi historiallisia vaiheita tuon vuoden aikana (sitä seuraaviin aikoihin vain viitataan lopussa), työntekijöihin ryhmänä mutta myös moniin henkilöihin ja tapahtumien vaikutuksiin henkilötasolla. Keskeinen näkökulmahenkilö on Solange, nuori äiti joka tempautuessaan poliittiseen taisteluun joutuu tekemään tiliä myös omien perhesuhteittensa ja itseymmärryksensä kanssa: miehensä vastustaa jyrkästi työtaistelua eikä häntä varsinaisesti haittaa vaikka Solangen työpaikka menisikin, hän oli alun perinkin sitä vastaan että vaimonsa käy töissä...ja toisaalta runsaasti esillä on Adriel, radikaali, joka on vahvasti motivoituneena mukana taistelussa, mutta jonka ehdoton idealismi on pian hankalankin epärealistista ja katkeroitunutta.

Lip oli Ranskassa huomattava esimerkki spontaanin, paikallisen ja syndikalistisen työtaistelun nousuna ja toimintatapojen ja mediahuomionsa kautta merkittävä episodi työväenliikkeen ja kansalaisaktivismin historiassa...ja samalla se on nostettu esiin myös reaktiona kapitalismin muutokselle: kapitalismi, jossa valtaa pitivät vanhanajan patruunat ja keskiössä oli tehdas ja yhtiö, on antanut paikkansa ylikansallisille sijoittajille, joille yksittäiset tuotantolaitokset ovat vain pelinappuloita ja niiden työntekijät eivät edes sitä, yhä harvemman yhä suuremmat voitot määräävät tahdin...

Alun perin luin tämän jo muutama viikko sitten mutten ollut ajatellut blogata siitä (sarjakuvista bloggaan yhä aika harvakseltaan verrattuna minkä verran luen). Mutta inspiroiduin nostamaan tämän esille, kun somessani nousi esiin kansalaisaloite suomalaisen kirjallisuuden puolesta, kirjojen arvonlisäveron nostoa vastaan.

Ihan oikeasti, tämänkö ajatellaan olevan jonkinlainen toimenpide, että allekirjoitetaan joku addressi? Joka päätyy nykyisen eduskunnan käsiteltäväksi, samojen päättäjien, jotka ovat alunperin tehneet tuon päätöksen jota addressissa vastustetaan? Varsinkin kun kyseinen päätös on täysin johdonmukainen muutenkin kulttuurivihamielisen hallitusohjelman kanssa (eikä suinkaan ainoa kirjallisuuteen kohdistuva nujerrussuunnitelma). Ja muistettakoon, nykyiset hallituspuolueet, jotka yhä nauttivat enemmistöasemaa eduskunnassa, ovat kirjaimellisesti jo äänestäneet, että on ihan okei että he ovat natseja. Addressinkerääjien kauniiden silmienkö vuoksi odotetaan, että tuolla mukapuuhastelulla olisi yhtään mitään vaikutusta?

Jos tämä on nyt se toimenpide, jonka verran jaksetaan olla kiinnostuneita ja aktiivisia lukutaidon, kirjallisuuden ja kulttuurin ylipäänsä puolesta, niin on ilmeistä, että ei suomalainen kulttuuri oikeasti ketään kiinnosta, eikä haittaa vaikka se saataisiinkin hävitettyä. Jos taas oikeasti intohimoa suomalaisen kulttuurin puolesta löytyy, niin sen pitäisi näkyä myös toimintana eikä haaleina viboina ja epämääräisenä toiveajatteluna.

No, onneksi minulla on kurkistusreikä edes ranskalaiseen kulttuuriin, jossa jotain kiinnostusta omaan olemassaoloon on vielä jäljellä, ja jossa sous les pavés, la plage.

P.F. Thomése - Varjolapsi

Ei ollut tämä hollantilainen P.F. Thomése ennestään mitenkään tuttu, mutta suomeksi on yksi teos tullut, jonka olen jostain napannut luettavaksi ilman sen kummempia ennakkotietoja (suom. Titia Schuurman).

Ja kun taustatietoja ei ole, niin en tiedä onko teos omaelämäkerrallinen, mutta oletan näin, ainakin se kuulostaa uskottavalta: kertojan tytär Isa on kuollut pienenä vauvana, ja tämä pieni kirja on sarja lyhyitä lukuja, fragmentteja tai proosarunoja, joissa käsitellään tätä kokemusta, sen tuomia tunteita ja ajatuksia...

Keskeisenä piirteenä kirjassa on kieli: Thomésen oma kerronta on runollisen kuvallista mutta samalla toteavaa peruslausetta, koska ongelmana on että sanat eivät riitä, kokemusten verbaalinen käsittely on mahdotonta. Alkaen jo siitä, että vaikka meillä on sanat 'leski' ja 'orpo', ei ole sanaa vanhemmista joiden lapsi on kuollut...ilmaisuja haetaan Goethesta Raamattuun, kieli kiertelee kipeää kohtaa. 

Vaikka kirja onkin surutyötä ja ehkä itseterapiaakin, on tässä siis paljon myös etäännytystä ja filosofista tarkastelua, joka laajentaa kokemusta yleisemmäksi: kuinka puhua siitä mistä ei voi puhua, kuinka käsitellä läheisen kuolemaa (ja ehkä myös kuinka käsitellä läheisen kokemaa läheisen kuolemaa). Tätä kautta vaikka vertaistukena lapsensa menettäneille vanhemmille tämä varmasti on puhutteleva kirja, on se relevantti myös heille, jotka eivät ole surun eturintamassa.

Vaitiolo

Puhelin soi, se soi koko ajan. Me emme vastaa. Ei kukaan voi kertoa meille sitä, minkä haluamme kuulla. Meillä ei juuri nyt ole sanoja puolustautumiseen, emme juuri nyt tiedä keitä meistä tulee.

Meiltä kysytään jatkuvasti, miltä tuntuu, mutta meillä ei ole mitään kerrottavaa. Löydämme vain sanoja, joita emme halua lausua. Ne maistuvat jonkun muun suulta. Mitä enemmän puhutaan, sitä korkeammiksi kasaantuvat väärinkäsitykset. Emme pääse niistä enää irti, joudumme niiden vangeiksi, väärien sanojen kuristukseen.

 Me vaikenemme sanamuuriin reiän, jonka kautta pystymme hengittämään.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 10. luukku

Tervetuloa kirjabloggaajien perinteiseen joulukalenteriin! Tuulevi oli vastuussa eilisestä luukusta ja on vuorossa taas huomenna, ja koko osallistujien lista löytyy Yöpöydän kirjoissa (ja Niina on myös tehnyt kalenterin visuaalisen ilmeen). 

Mutta minulla on tämänpäiväinen vuoro. Hyllyyn oli osunut sopivan temaattinen kirja, ja se antoi myös päivän: 10. joulukuuta, Alfred Nobelin kuolinpäivänä, jaetaan Nobel-palkinnot, ja 1909 Selma Lagerlöf vastaanotti kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä ruotsalaisena ja ensimmäisenä naisena. Olen Lagerlöfin tuotantoa lueskellut sieltä täältä (muutakin kuin sen Peukaloisen retket), ja pitänyt myös lukemastani sen verran että tulen varmaan lisääkin lukemaan.

Tällä Le livre de Noël (joulukirja) -kirjalla ei ilmeisesti ole varsinaista alkukielistä vastinetta, vaan ranskantajat ovat sen myös koonneet kahdeksasta jotenkin joulunaikaan sijoittuvasta tarinasta, jotka on eri teoksista poimittu (ja vähän vastaavia kokoelmia hieman eri kokoonpanolla on vissiin muitakin). Suoraan jouluun liittyviä tarinoita ei itse asiassa ole kuin kolme, mutta edustettuna on myös Lucian päivä ja uudenvuodenyö, ja talvi muutenkin...

Lagerlöf on hyödyntänyt tuotannossaan paljon legendoja ja myyttejä, ja niitä on tässäkin kirjassa mukana, pari ihan suoraa legendakertomusta (jotka olivat tuttuja Legendoja Kristuksesta -kirjasta), ja joissain muissa taas muuhun toimintaan limittyneenä tai novellin kerrottuna sisätarinana...

Joissain tarinoissa on myös hienoista kauhuvibaa, kuten tarinassa jossa mies on kierrellyt kyselemässä tuttaviaan vieraiksi jouluillallisille, mutta kaikilla on jo muuta suunnitelmaa, mutta kun hautuumaan laidalla sattuu näkymään pääkallo niin pyydetään se sitten illalliselle. Tai pastori joka uudenvuodenyönä päätyy eläinten uudenvuodenkokoukseen, ja mitä siellä tapahtuu...Lagerlöfin tarinointi ei ajallisesti voine olla uuskummaa, mutta lajityypin suosijat kyllä tästä vanhakummastakin varmaan pitäisivät.

Mutta onhan myös realismia: kirjan niminovelli lienee kirjailijan oma idyllinen lapsuusmuisto eräästä jouluaatosta, ja perheen tavasta, että jouluyönä voi kynttilän valossa keskittyä lukemaan uutta joululahjaksi saatua kirjaa. Ja kun kertoja kirjoja rakastaa, on tämä tapa tietysti erityisen nautinnollinen. Mutta mitäs nyt kun joululahjoista näyttääkin löytyvän vain jotain ompelutarvikkeita, eikä yhtään kirjalahjaa ole vielä kertojalle näkynyt tulevan...
Eräänlaista psykologista kauhua siis tässäkin, mutta toki sieltä lahjasäkin pohjalta löytyy vielä yksi paketti (perheenjäsenet ovat ehkä tämän suunnitelleet ihan tarkoituksellisesti). Mutta tässä onkin vielä yksi yllätys: kirja on kreivitär de Ségurin satukokoelma, ranskaksi. Ja vaikka kertoja onkin jo ranskaa alkanut opetella, niin kovin riittämättömältä tuo taito tuntuu kirjan teksin edessä...mutta kirjan kuvitus on niin mieltäkiehtovaa, että niitä katsellessa sujuu jouluyö, ja joulunpyhinä kaivetaan sanakirja esiin ja aletaan käymään läpi millaisia tarinoita niihin kuviin liittyy, ja pian ollaan opittu enemmän ranskaa kuin opettajan johdolla. 

Kun nyt on taas ollut esillä huolta lasten lukutaidosta, heikkeneviä Pisa-tuloksia jne. niin kai muistatte, että lukevalle lapselle kuuluu joulukirjalahja (ja niin myös omalle sisäiselle lapselle, joka voi näyttää hyvää esimerkkiä).

Heinrich Böll - Ei sanonut sanaakaan

Olen joskus maininnut Heinrich Böllin suosikki-nobelistikseni ja kirjoja on tullut luettua nippu, parista myös blogattu. Mutta luettavaa myös riittää yhä, kuten tämä varhainen romaani, vuodelta 1953 (suomennos Kristiina Kivivuori).

Kirjaa kertovat vuoroluvuin aviopuolisot Fred ja Käte: viidentoista vuoden avioliiton jälkeen Fred on lähtenyt kotoa, koska ei kestä köyhyyttä, ankeutta ja omaa toivottomuuttaan, lainailee tuttavilta nukkumapaikkoja ja rahaa (pienen palkkansa lähettäen yhä vaimolleen), ja Käte taas on jäänyt ahtaaseen alivuokralaisasuntoon lasten kanssa...Mutta pariskunnalla on yhä rakkautta toisiaan kohtaan, ja kun Fred on jostain saanut sopivasti ylimääräistä rahaa, viettävät he yön yhdessä jossain halvassa hotellissa, mutta perhejärjestely pysyy jatkuvasti vaikeana. 

Dramaattisia tapahtumia ei kirjassa niin harrasteta, ennemmin korostetaan yksityiskohtia, hiljaisia hetkiä, mielenliikkeitä, ja yksityiskohdissa on myös toistoa...tuntui että en tainnut ihan kaikesta saada edes kiinni, aikakauden perinpohjaisempi tuntemus olisi varmaan hyödyksi. Mutta sodanjälkeisessä Saksassa ollaan, sodasta on jo useampi vuosi mutta raunioita on yhä näkyvissä, ja runsaasti myös köyhyyttä, ahtautta ja puutetta. Mutta samalla puute on jo alkanut jakautua hyvin epätasaisesti, toiset ovat juuttuneet välittömän sodan jälkeiseen kurjuuteen ja toivottomuuteen, kun taas toisilla menee taloudellisesti jo hyvinkin mallikkaasti, yhteiskunnalliset erot repeävät ja samalla ne repivät rikki myös avioliittoja ja perheitä, rakastaviakin.

Kiinnostava kontrasti tulee esiin myös laajemmin: Kirkko tulee kontekstina usein esiin, mutta samoin tulee kirjan tapahtuma-aikaan kaupungissa kokoontuva rohdoskauppiaiden kokoontuminenkin, ja siihen liittyvä läpitunkeva mainoskampanja joka välkkyy kirjassa suorastaan jankuttavasti...niin, Kirkon opetuksessa perhe on yhteiskunnan perusta, ensiarvoinen yhteisö ja yhteiskunnallisen elämän alkusolu, mutta kuten näkyy, köyhyys ja siitä nouseva epätoivo repii sen rikki silloinkin kun hyvää tahtoa ja rakkautta olisi. Kirjassa piilee kritiikkiä välinpitämättömyyttä taloudellisestä epätasa-arvosta, ja sellaisena Kirkko tämän kai myös otti, joskin suurempi piikki on toki kulutuskapitalismia ja kasvavia tuloeroja kohtaan.

Ja niin, miltä vaikuttaa, onko aihe vanhentunut?