Franck Bouysse - Grossir le ciel (kasvattamaan taivasta)

Kannessa lajityypiksi on mainittu 'policier' mutta kirjassa ei ole yhtään poliisia...no, rikoksia kyllä, ja kaipa tämä jännärien piiriin voidaan laskea. Franck Bouyssen kirjoja on joskus suositeltu ranskalaisen nykyjännärin piiristä, ei se parhaiten myyvä (näitä ovat vissiin Guillaume Musso ja Fred Vargas), mutta arvostettu (tämäkin kirja on parit palkinnot voittanut), ilmeisesti myös varsinaisen dekkarigenren ulkopuolella.

Ei ole julkaistu suomeksi, yksi kirjansa, Né d'aucune femme, löytyy näköjään englanniksi ja ruotsiksi: käänsin tuon kirjan nimen niin kuin olisin kääntänyt sen lauseen josta nuo sanat on nostettu.

Gus on keski-ikäinen maanviljelijä, joka asuu yksinään maatilallaan Cévennesin vuoristoseudulla (osa harvaanasuttua Ranskan keskiylänköä). Eräänä päivänä, kun Abbé Pierre kuolee (ollaan siis tammikuussa 2007), alkaa myös Gus pohtia elämänsä olosuhteita...

Gus ne prêta pas immédiatement attention à ce qui disait à la télévision. Il tira son paquet de Gitanes d'une poche de veste, s'en alluma une avec son briquet, puis but une longue gorgée de lait sucré. Ce fut à cet instant qu'il comprit ce qui venait d'arriver. Il plaqua ses deux mains sur la toile cirée de la table, les yeux rivés au petit écran bombé, posé au-dessus du frigo. L'abbé Pierre était mort. Gus n'aurait su dire pourquoi la nouvelle le remuait de la sorte. Il ne l'avait pourtant jamais connu, cet homme-là, catholique de surcroît, alors que Gus était protestant. Mais sans savoir pourquoi, c'était un peu comme si l'abbé faisait partie de sa famille, et elle n'était pas bien grande, la famille de Gus. En fait, il n'en avait plus vraiment, à part Abel et Mars. Mais qui aurait pu raisonnablement affirmer qu'un voisin et un chien représentaient une vraie famille? Juste mieux que rien.

Ja kun Gus lähtee ulos, jos vaikka jonkun rastaan saisi ammuttua, kuuluu myös yksinasuvan Abelin tilalta naapurista laukaus ja huuto. Paikan päältä Gus löytää vain verijälkiä lumessa, ja seuraavana päivänä Abel sanoo sen olleen kettu, mutta käytöksensä ei ole mitenkään normaalia...vaikka ei olekaan ollut tapana lörpotellä turhia, niin nyt salailtavaa tuntuu olevan enemmänkin.

Bouyssen maaseutukuvauksesta on pastoraali-idylli kaukana, kerronta on usein tunnelmallista ja maalailevaakin, mutta tunnelma on painostavan karu ja klaustrofobinen. Hallitsevana teemana on yksinäisyys: Gus ei ole suuremmin seurasta koskaan välittänyt ja viihtyy mainiosti omissa oloissaan, mutta tilanteen järkkyessä sen huonot puolet tulevat vahvasti mieleen, Cévennesin vuorilla kukaan ei kuule huutoasi (ja jos kuulee, ei välttämättä välitä tai on ehkä syynä siihen...). Ja vaikka mitään ei olisikaan tapahtunut, niin Gus törmää myös hiipivään tietoisuuteen että tässä ei olla tulossa mitenkään nuoremmiksi, ja tulevaisuudella ei näytä olevan mitään muuta annettavaa kuin toivottomuutta ja ikääntymisen tuomaa rappiota. Ja juuri tämä tuo kirjaan sen vahvan klaustrofobisen ja kohtalokkaan sävyn.

Henkilöiden ja paikkojen määrä pysyy rajattuna, mutta mukaan tulee kuitenkin aimo annos uhkaa, melodraamaa, salaisuuksia...ja samalla melodramaattisuutta tasapainottaa inhimillisen traagisuuden pienimuotoisuus. Kiehtova teos (mutta sen verran karuutta ja groteskiutta löytyy että ihan herkimmät ehkä voivat jättää lukematta...)

Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas.