Blogistanian kirjapalkinnot 2022 - ennakkoilmoitus

Blogistania 2022 -äänestys alkaa 5.3. – tule mukaan vaikuttamaan!

Kirjabloggaaja, kirjagrammaaja, kirjatubettaja ja kirjatokkaaja, osallistu vuoden 2022 parhaiden kirjojen valintaan!

Perinteinen Blogistania-kirjallisuuspalkintojen äänestys järjestetään 5.–11.3.2023. Äänestys tapahtuu nettilomakkeen kautta, joten osallistuminen on helppoa, ja tulokset ja voittajat julistetaan 13.3.

Voit äänestää vuonna 2022 julkaistuja kirjoja, joista olet julkaissut arvion blogissa, Instagramissa, YouTubessa tai TikTokissa. Kirjoja äänestetään neljässä kategoriassa: Finlandia eli suomalainen kaunokirjallisuus, Globalia eli käännetty kaunokirjallisuus, Kuopus eli lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä Tieto eli tietokirjallisuus. Jokaisessa kategoriassa voi äänestää 1–3 kirjaa, ja myös yksittäisiin kategorioihin voi osallistua.

Tarkemmat äänestysohjeet ja linkki lomakkeeseen julkaistaan viikon päästä maanantaina 5.3. kategorioiden vastuublogeissa:

• Blogistanian Finlandia: Kirjakaapin kummitus

• Blogistanian Globalia: Oksan hyllyltä

• Blogistanian Kuopus: Yöpöydän kirjat

• Blogistanian Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta

Vielä siis melkein pari viikkoa aikaa lukea vielä viimeisetkin jonossa olevat vuonna 2022 ilmestyneet kirjat ja julkaista niistä arvioita!

__________________________________________________________________________________

Vuoden 2021 Blogistania-palkinnot saivat:

•     Blogistanian Finlandia – Anneli Kanto: Rottien pyhimys
•     Blogistanian Globalia – TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä (suom. Mika Kivimäki)
•     Blogistanian Kuopus – Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään
•     Blogistanian Tieto – Ville Eloranta & Lotta Jalava: Sana sanasta – Suomen kielen jäljillä

Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja.

_________________________________________________________________________________

Minun blogini on tosiaan tänä vuonna vastuussa tietokirjaäänestyksestä: tietokirjoista äänestetään tänä vuonna jo kymmenettä kertaa.

Äänestys koskee vuonna 2022 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Lasten ja nuorten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Kuopus -kategoriassa.

Tässä osastossa on perinteisesti ollut mukana joitain varsin vaikeasti luokiteltavia tapauksia, onko joku kirja esim. omaelämäkerrallista muistelmaa vai autofiktiivistä kaunokirjallisuutta (jälkimmäiset kuuluvat Finlandian tai Globalian piiriin) tai onko tietokirja aikuisille vai lapsille suunnattu (jälkimmäiset kuuluvat Kuopukseen): seuraamme epäselvissä tapauksissa kustantamojen tarjoamia luokitteluja, onko kustantaja luokitellut kirjan kauno- vai tietokirjaksi tai aikuisten vai lasten/nuorten tietokirjaksi (silloinkin kun olisimme henkilökohtaisesti kustantajan kanssa eri mieltä).

Kysymyksiä saa esittää, ja epäselvyyksissä suorastaan pitää, parasta tietoahan tässä haetaan.

Wolf Haas - Kuolleista nousseet

 Satunnaisvalintoja kierrätyskeskuksesta, Wolf Haas ei ole tuttu kirjailija, mutta tokihan voi kokeilla miten itävaltalainen dekkari maistuu (suomentajana Riitta Virkkunen).

Zell am See on pikkukaupunki, joka elää suurelta osin hiihtoturismista: rauhaa rikkoo kuitenkin eräänä aamuna hiihtohissistä löytyvä amerikkalaispariskunta, joka on yön aikana jäätynyt kuoliaaksi, ja ilmeisesti nämä on tarkoituksella jätetty hissiin kuolemaan. Mutta ei motiivia, ei johtolankoja, ei mitään. 

Simon Brenner oli ollut poliisina tutkimassa tapausta aluksi, mutta juttu ei edennyt lainkaan, ja vâhân tämän jälkeen Brenner otti loparit, ja päätyi uudestaan kaupunkiin, tällä kertaa vakuutusyhtiön palkkaamana yksityisetsivänä. Juttu ei nytkään ole juuri edennyt (ja asiaa ei auta Brennerin jahkailevuus ja horjuva keskittymiskyky), mutta kyllä jotain alkaa tapahtua...

Tarinaltaan tämä oli, no, ihan ok: varsinaisesta arvoitusdekkarista ei ole kyse, jutun etenemisessä sattumalla on ihan osuutensa. Miljöössä tuntuu pikkukaupunkilaisuus niin hyvässä kuin pahassa, pienellä huumorin vireellä, ja ehkä päähenkilössäkin on sympaattisuutta joidenkin lukijoiden makuun.

Mutta piirre, joka minua ärsytti, oli kerrontatyyli. Nimetön kertoja ei osallistu tapahtumiin, mutta kertoo kaikki tapahtumat suoraan lukijaa puhutellen, ja liioittelevan jutustelevalla ja rennolla tyylillä, vähän kuin joku selittäisi sinulle baarissa miten siinä Zell am Seen tapauksessa oikein kävi. Monesti olen kyllä viehättynyt conte-tyylistä, kerrotun tarinan fiiliksestä kaunokirjallisuudessa, mutta se toimii lähinnä lyhytproosassa, romaanimittaisena se kây nopeasti rasittavaksi, varsinkin kun tyyliä ei käytetä mitenkään hienovaraisesti...

Amerikasta katsottuna Zell on vain pikkiriikkinen piste. Jossain keskellä Eurooppaa. Mutta Pinzgausta katsottuna Zell on Pinzgaun pääkaupunki. Kymmenentuhatta asukasta, kolmekymmentä kolmituhantista rinnettä, viisikymmentäkahdeksan hissiä, yksi järvi. Ja usko tai älä. Viime joulukuussa Zellissä murhattiin kaksi amerikkalaista. Annas kun kerron.

Joten, luin mutta ei minulla jatkoon. Kirjan ovat lukeneet myös Margit ja Hannu.

Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kuitenkin kohdan 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista, se on ihan temaattisesti mukana kirjassa.

Elio Vittorini - Women on the Road

 

Olen joskus vuosia sitten lukenut sen ilmeisesti ainoan suomennetun Elio Vittorinin kirjan, Vierailu, enkä kirjailijasta muutenkaan ole kuullut, no, mitään, mutta nimi oli sen verran mielessä, että kun tämä sattui vastaan tulemaan niin otetaan luettavaksi. (Noin muuten kirjasta tuli mieleen elokuva Kesäleski, jonka päähenkilön työnä on toimittaa joskus ihan arvostettavistakin kirjoista halvahkoja pokkaripainoksia sensaatiomaisilla ja skandalööseilla kansilla: tämä teos on juuri sellainen, ja pari muutakin samanhenkistä odottaa lukemistaan).

Noniin, tiiviissä pokkarissa on kolme novellia, 30-90-sivuisia kuitenkin, kaikki sijoittuvat Sisiliaan ja kaikissa on jollain tavalla mukana prostituutio. Lyhimmässä, nimonovellissa, se on eniten esillä ja selvimmin koko tarinan sisältö, toisessa se tulee mukaan aikanaan, kolmannessa se on lopulta aika epämääräisenä (ja epävarmana, mikä on totta ja mikä ei). 

Tavallaan yllättävänä piirteenä (ja toisaalta samaa ideaa löytyi tuosta Vierailustakin) on kuinka suureen osaan Vittorini tuo yhteisön, joka tarkkailee ja puhuu. Novelleissa on varsin vähän nimettyjä henkilöitä (melkein kaikki naisia), mutta näiden taustalla on nimettömien äänien naapurusto, jotka ovat läsnä, puolella, vastaan tai ambivalentteja, kommentoiden ja muutenkin (näistäkin iso osa naisia), ja jotka päähenkilöiden täytyy ottaa huomioon koska ne muodostavat sen ympäristön, jossa eletään ja toimitaan...

Tämä ambivalentin yhteisön esiinnousu tuntui tosiaan yllättävältä, koska aiheesta, prostituutiokuvauksista, olisi odottanut ennemmin puhtaan henkilökohtaista draamaa ulkopuolisuutta korostaen (ja aika moni muu kirjailija olisi varmaan sellaista kirjoittanutkin). Ja muutenkin, vaikka tässä ei varsinaista maagista realismia olekaan, niin silti jotain samanhenkistä, mukana on viittauksia satuihin, ja kerronnassa on aavistus unenomaisuutta ja myyttisyyttä...

En nyt tähänkään teokseen suorastaan ihastunut mutta jotenkin kiinnostavasti Vittorini kirjoittaa, eli jos tulisi vastaan lisääkin kirjojaan niin voisi ottaa luettavaksi.

Helmet-lukuhaasteessa tämä päätyy ihan nimensä puolesta kohtaan 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla, vaikka muitakin otollisia kohtia olisi.

Horacio Quiroga - Au-delà (tuonpuoleinen)

 

En voi sanoa kirjailijan olleen aiemmin tuttu, mutta mikäs este se on, varsinkin kun luettavaksi tulee novellikokoelma (kirjan kannessa sanotaan romaani, mutta kyllä tämä novellikokoelma on). Horacio Quiroga, uruguaylainen mutta Argentiinassa pitkään asunut kirjailija, on ilmeisesti etelä-amerikkalaisen kirjallisuuden nimekkäimpiä edelläkävijöitä, ja vaikuttaja moneen myöhäisempään: tämä kirja on tuotantonsa viimeinen, vuodelta 1935 (kirjailija kuoli 1937).

Kirjan yksitoista novellia ovat aika monentyylisiä, mukana on niin lyhyitä realistisia kohtauksia kuin fantasialla leikitteleviä kertomuksia, niin maagisen realismin kuin sadunomaisuuden hengessä, melkeinscifistä puhumattakaan. Ilmeisesti Quirogan aiemmassa tuotannossa kerrotaan paljon viidakosta Kiplingin hengessä, mutta tässä kokoelmassa ollaan pääosin urbaanimmassa ympäristössä, junien ja kirjailijoiden ja elokuvien maailmassa.

Quirogan yhteydessä mainitaan näköjään usein Edgar Allan Poe, ja tämä näkyy kyllä muutamassakin novellissa selvänä vaikuttajana. Ja Poelta (ja Maupassantilta) on varmaan peräisin myös Quirogan suosikkiteema, hulluus: tyylillisestä kirjosta huolimatta monessa tarinassa jonkun, yleensä päähenkilön, ote todellisuudesta lipsuu,  harhoina, obsessioina, muistinmenetyksinä, rakkauden ja kuoleman kanssa tai ilman (kaukaisemmista verrokeista mieleen tuli mm. suunnilleen-aikalaiset Uuno Kailas ja Stig Dagerman, ehkä se oli ajan henki)

Tästä hulluuden teemasta ja Poe-vaikutuksista huolimatta ote ei ole aina haudanvakava, vakavampien tarinoiden joukossa on myös joitain humoristisempia tarinoita vaihtelevalla määrällä hirtehisyyttä. Esim. Son absence -tarinassa mies huomaa kuuden viimeisen vuoden kadonneen tyystin mielestä, ja entistä ongelmallisemmaksi tämän tekee, että mies on niiden vuosien aikana tullut kansainvälisesti arvostetuksi julkkiskirjailijaksi (kun omien muistojensa mukaan ei ole osoittanut koskaan mitään kirjallisia taipumuksia), ja on menossa parin päivän kuluttua naimisiin...

Tästä omalaatuisesta tunnelmasekoituksesta tuleekin sitten esiin myöhempiä kirjailijoita, jotka luultavasti ovat Quirogansa lukeneet: Borges oli tunnetusti myös Poe-fani joten oletan Quirogan olevan tuttu (en nyt muista onko viitannut tähän jossain teksteissään, pitäisin luultavana), mutta näkyvämmin niin maagiset realistit kuten Gabriel Garcia Marquez kuin surrealistit kuten Julio Cortazar ovat Quirogan esikuvallisuuden tunnustaneet.  

Kiinnostava teos, näin novellien ystävänä lisääkin voisi lukea (näköjään yksi kokoelma viidakkotarinoita on suomeksi ilmestynyt). 

Helmet-lukuhaaste, mikäköhän tämä olisi...olisiko sitten 18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (siis espanjan; lähitulevaisuuden lukusuunnitelmissa on myös niin kiinaa, englantia kuin arabiaa, hindi on hankalampi)

Orhan Pamuk - Valkoinen linna

En ole aiemmin Orhan Pamukia lukenut, nimi toki oli tuttu jo ennen tuota kannessa lukevaa Nobel-palkintoakin, mutta ei ole tullut tartuttua, ja moni kirjansa on ollut arveluttavan kokoinen (tunnen yhä ennakkoluuloa tiiliskiviä kohtaan). Tämä varhainen teoksensa tuli kuitenkin näppärästi vastaan, joten kokeillaan (Kalevi Nyytäjän suomennos englanninnoksen kautta ilmestyi alun perin 1990, ja Nobelin kunniaksi siitä näköjään tuli uusintapainos pokkarina).

Kirjassa ollaan 1600-luvulla: kertoja, nuori venetsialainen oppinut, päätyy merirosvojen vangiksi Istanbuliin. Oppineisuudellaan (jota täydentää valehtelu ja annos hyvää tuuria) kertoja tekee kuitenkin jonkinlaisen vaikutuksen ylemmissä piireissä, ja päätyy turkkilaisen tiedemiehen Hocan orjaksi: Hocan joka on hätkähdyttävissä määrin samannäköinen kertojan kanssa.

Kertojan suurella avustuksella Hoca alkaa nousta sulttaanin hovissa huomattavaan asemaan, ja samalla kahden oppineen henkilöllisyydet alkavat sekoittua, kokemukset, muistot, tiedot ja teot jakautuvat, ja muidenkin silmissä alkaa käydä kovin epämääräiseksi kuka lopulta tekee ja mitä...

Noniin. Kirja tuli luettua loppuun, mutta kyllä se meni vähän punnertamiseksi, en päässyt tähän tarinaan sisälle. Henkilöiden käytöksissä ja toimissa ei tuntunut olevan paljoa tolkkua ja kirjan keskiössä olevat kaksi kaksoisolentoa, näiden suhteesta puhumattakaan, jäivät kovin epämääräisiksi eivätkä mitenkään kiinnostaviksi (ja sama vaivaa miljöötä ja muuten, tarinana, no, asioita tapahtui yksi toisensa jälkeen). Varmaan tästä kaksoisuudesta ja vaihtelevista suhtautumisista siihen voisi lukea jotain kiinnostavia symboliikkoja idän ja lännen kulttuurista ja ajattelusta, jotain näitä tavoitin mutta lopulta, kuten sanottu, en jaksanut kiinnostua tarpeeksi. 

Rohkenen olettaa, että tämä ei ole kirjailijan parasta tuotantoa: tulipahan luettua.

Kirjasta löytyy muitakin mielipiteitä.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi olla vaikka 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua (kokemusta luonnontieteellisestä tutkimuksesta on, myös siitä että kirjoitetaan diibadaabaa että saisi rahoitusta niihin oikeisiin projekteihin).

Jacques Roubaud - La forme d'une ville change plus vite, hélas, que le cœur des humains (kaupungin muoto muuttuu nopeammin, valitettavasti, kuin ihmisten sydän)

 

 

Runouden lukeminen ranskaksi on yhä jokseenkin työlästä, mutta tämähän on vain syy yrittää sinnikkäästi, ja etsiä luettavia...kuten nyt vaikka tämä teos. Kirjan nimi on pitkä mutta ihan vaikuttava, ja viittaa myös teemaan, kaupungin muodosta on paljon puhetta. 

Jacques Roubaud on matemaatikko-runoilija ja Oulipo-ryhmän jäsen (ja ryhmän toinen jäsen Raymond Queneau on muutamaan kertaan viittauksina kirjan sivuilla), ja runoissa on aika lailla kyse monenlaisista kielipeleistä, sanoilla leikittelystä, muodoista ja rakenteista. Ja siinä mielessä pysyvät aika helposti lähestyttävinä runoina, kuin ei näissä se sisältö ole niin tärkeä, aina ei ole edes mitään ymmärrettävää, ja sen ei-minkään sitten ymmärtää. Ja vaikka kieli liikkuu sellaisilla kierteillä että ei-natiivi ei pysy perässä, niin voi kuitenkin arvostaa, ja oma hupinsa on yrittää lukea näitä ääneen...

("square, squouaire, skerrie, scary, scare, s'equerre / se carre, s'escarre, squatte, s'cat, s'écarte, s'écarlate / [...]")

Ja käyttömateriaalina tässä on Pariisi, erityisesti Pariisin kadunnimet joista osa saa omia runojaan, niistä tehdään huomioita, triviaaleja tai tärkeitä, tai sitten niillä vain leikitään, tai vyörytellään lyhyempinä tai pitempinä listoina milloin milläkin perusteella, ja näin puheena on myös ei vain runon, vaan myös kaupungin muoto (ehkä sen sisällön kustannuksella). Osa runoista on hyvinkin lyhyitä ja absurdeja ja osa taas laajempia, mukana on vapaata mittaa ja lorumaisia rallatuksia, mutta klassisemman maun runolukijat voivat myös arvostaa Roubaudin ihastumista sonetti-muotoon, jota myös löytyy runsaasti...

Tjooh, hilpeä teos, ja kun jonkinlainen Pariisi-suhde on taustalla niin kaupungin kaduilla vaelteli mielellään näin kirjallisestikin (ja opin myös sen, että hydrologisen oikeaoppisesti Pariisin läpi kulkevan joen nimi pitäisi olla Yonne, ja että Seine on oikeasti sen sivujoen sivujoki...mutta historiallisista syistä kaikki hyväksyvät että maailmassa on virhe).

 

Rue d'Amsterdam

 

La rue d'Amsterdam descend et remonte

Monte et redescend ainsi fait ma rue

Je monte ou je descends la rue d'Amsterdam

Je descends ou monte d'Amsterdam la rue

 

On dit qu'on descend on dit qu'on remonte

Les rues descendantes les montantes rues

On le dit aussi des rues hésitantes

On le dit aussi des plus plates rues

 

On monte les rues sur leur macadam

Ou par leurs trottoirs on descend les rues

Ainsi je descends ma rue d'Amsterdam

Ainsi moi je monte d'Amsterdam la rue

 

Qu'est-ce qui descend qu'est-ce donc qui monte

Qu'ça descende ou pas dans toutes ces rues ?

Sont-ce les maisons qui montent qui montent

Ou qui tombent tombent vers le bas des rues ?

 

Que c'est les maisons ça s'voit à ce nombre

Qu'elles ont sur la porte au bord de la rue

Quand la rue descend descendent les nombres

Et les nombres montent quand monte la rue

 

Mais pourquoi dit-on que les nombres montent

Grimpant de zéro jusqu'à l'infini ?

C'est parce que les nombres font une rue de nombres

La rue des entiers plus longue que les nuits

 

Très longue est la rue la grand-rue des nombres

La grand-rue abstraite qui jamais n'finit

On monte on descend on compte on recompte

Dans la nuit du monde où tout nombre est gris

 

Mais peut-êtr' nos rues ne sont que des ombres

Des ombres de nombres jetées par les pluies

De tout petits bouts de la rue des nombres

Où monter descendre pour toute la vie 

Helmet-lukuhaasteessa tämä on vahva ehdokas ensimmäiseksi kirjaksi kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön: eiköhän toinenkin Pariisi-kirja tule vuoden aikana luettua (ja jos ei, löytyy muitakin kohtia). Ja samalla avataan Tour de France -lukuhaaste.