En ole aiemmin Orhan Pamukia lukenut, nimi toki oli tuttu jo ennen tuota kannessa lukevaa Nobel-palkintoakin, mutta ei ole tullut tartuttua, ja moni kirjansa on ollut arveluttavan kokoinen (tunnen yhä ennakkoluuloa tiiliskiviä kohtaan). Tämä varhainen teoksensa tuli kuitenkin näppärästi vastaan, joten kokeillaan (Kalevi Nyytäjän suomennos englanninnoksen kautta ilmestyi alun perin 1990, ja Nobelin kunniaksi siitä näköjään tuli uusintapainos pokkarina).
Kirjassa ollaan 1600-luvulla: kertoja, nuori venetsialainen oppinut, päätyy merirosvojen vangiksi Istanbuliin. Oppineisuudellaan (jota täydentää valehtelu ja annos hyvää tuuria) kertoja tekee kuitenkin jonkinlaisen vaikutuksen ylemmissä piireissä, ja päätyy turkkilaisen tiedemiehen Hocan orjaksi: Hocan joka on hätkähdyttävissä määrin samannäköinen kertojan kanssa.
Kertojan suurella avustuksella Hoca alkaa nousta sulttaanin hovissa huomattavaan asemaan, ja samalla kahden oppineen henkilöllisyydet alkavat sekoittua, kokemukset, muistot, tiedot ja teot jakautuvat, ja muidenkin silmissä alkaa käydä kovin epämääräiseksi kuka lopulta tekee ja mitä...
Noniin. Kirja tuli luettua loppuun, mutta kyllä se meni vähän punnertamiseksi, en päässyt tähän tarinaan sisälle. Henkilöiden käytöksissä ja toimissa ei tuntunut olevan paljoa tolkkua ja kirjan keskiössä olevat kaksi kaksoisolentoa, näiden suhteesta puhumattakaan, jäivät kovin epämääräisiksi eivätkä mitenkään kiinnostaviksi (ja sama vaivaa miljöötä ja muuten, tarinana, no, asioita tapahtui yksi toisensa jälkeen). Varmaan tästä kaksoisuudesta ja vaihtelevista suhtautumisista siihen voisi lukea jotain kiinnostavia symboliikkoja idän ja lännen kulttuurista ja ajattelusta, jotain näitä tavoitin mutta lopulta, kuten sanottu, en jaksanut kiinnostua tarpeeksi.
Rohkenen olettaa, että tämä ei ole kirjailijan parasta tuotantoa: tulipahan luettua.
Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi olla vaikka 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua (kokemusta luonnontieteellisestä tutkimuksesta on, myös siitä että kirjoitetaan diibadaabaa että saisi rahoitusta niihin oikeisiin projekteihin).
Hyvä suoritus, jos jaksaa punnertaa teoksen loppuun, vaikka työlästyisi. Minä varmaan jättäisin kesken.
VastaaPoistaPunnitsen näitä lukiessa, että miten työlästä lukeminen on, ja jos on vaan että ei juuri vedä muttei ole aktiivisen huonokaan, mutta kirja on tarpeeksi lyhyt, niin silloin useimmiten sinnittelen. Kesken jää helpommin jos kirja on oikeasti paksumpi, tai sitten sellainen että ei yhtään haluta lukea (tai joskus myös sellainen että saattaisin pitää siitä enemmän jossain toisessa lukufiiliksessä mutten nyt).
PoistaPamukin kirjoissa on jotain outoa vetoa minulle. Kummallinen mieleni -tiiliskivi on hurmaava! Tätä en ole lukenut.
VastaaPoistaVarmaan jossain vaiheessa tulee kokeiltua jotain toista Pamukia, josko maittaisi paremmin.
PoistaOlen aina jotenkin pelännyt, että Pamuk olisi tylsä. En tiedä miksi. Kirjansa ovat kovin muhkeita niin ei ole tullut tartuttua.
VastaaPoistaYmmärtääkseni historiallisten romaanien ystävät kyllä viihtyvät Pamukin ääressä, itse tartun genreen vain satunnaisesti joten se muhkeus on arveluttanut minuakin...
PoistaEn ole lukenut tätä, mutta kolme muuta Pamukin teosta kyllä. Niistä pidin eniten surumielisestä kirjasta Istanbul. Valkoinen linna lienee ainoa englannin kautta suomennettu Pamuk. Nykyisin Tuula Kojo suomentaa suoraan turkista.
VastaaPoistaTämän ilmestyessä suomeksi 1990 Pamuk oli vissiin vielä aika tuntematon, ja siinä suhteessa napattu aika tuoreeltaan, joten ehkä tarvittavaa huomiota suoran turkinkielisen kirjallisuuden huomiointiin ei vielä ollut...
Poista