Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 2

Pari vuotta sitten tutustuin Eric-Emmanuel Schmittin teatterituotannon ensimmäiseen kokoelmaan, Théâtre 1 -kirjan neljään näytelmään: tässä seuraavassa niteessä on koottu kolme näytelmää lisää 1990-luvun lopulta (ja näkyy näytelmätuotantoa riittävän vielä sarjan jatkoksi).

 

Ensimmäinen, Golden Joe, on varsin suora, mutta omalaatuinen tulkinta Hamletista. Nimihenkilö on lontoolaisen Danish Bankin pörssitrader, taitava työssään, menestyksekäs ja täysin tunteeton sosiopaatti, jota alkavat kuitenkin ravistella pankinjohtaja-isän kuoleman jälkeiset viestit, hiipivästi etenevä inhimillisyys tunkeutuu elämään ja saa kyseenalaistamaan sen mitä on ollut ja mitä on (samalla kun kilpaileva Fortin&Brass suunnittelee omia valtausjuoniaan).

Mieleen tuli tietysti Kaurismäen elokuva Hamlet liike-elämässä, vaikka Schmitt vie tarinaa vielä pitemmälle ja toisaalta sekoittaa pakkaa ja hahmojen suhteita (Joe on varsin kauhea hahmo, ja morsiamensa Cecily myös, kun taas vastaavasti Joen äiti ja setä ovat varsin, no, inhimillisiä ja normaaleja); sen verran että rohjetaan lainata näinkin suoraan Shakespearen tarinaa ja silti tehdä sen pohjalta oma juttu eikä vain sovitus tai pastissi, ja annetaan Hamlet-viittausten toimia yhtenä tulkintatasona (eli sanoisin myös että Hamlet täytyy olla tuttu että tästä näytelmästä nauttisi).

Archibald: Nous sommes très contents de ta réaction à notre marriage, ta mère et moi.

Joe: Mais moi aussi, très content, vraiment.

A: Et ta visite inopinée me fait beaucoup de plaisir !

J: Mais moi aussi, beaucoup de plaisir, vraiment.

A (riant de plaisir): Mon neveu ! Mon neveu ! Que se passe-t-il ? Je ne t'ai jamais vu si chalereux !

J (s'asseyant): J'essaie une nouvelle méthode de communication. On reprend à son compte les derniers mots de la phrase, en ajoutant "vraiment". C'est une technique de négociation qui permet de donner l'impression que les mots ont le même sens.

A: Je ne te crois pas, tu te moques !

J: Je me moque, oui, vraiment.

Toisestakin näytelmästä, Variations énigmatiques, tuli mieleen toinen teos, muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Amélie Nothombin esikoisteos Hygiène de l'assassin: alkuasetelmassa on runsaasti samaa, sen verran että tämäkin tuntuu suoralta kirjalliselta lainalta tai inspiraatiolta (mutta en tiedä onko, vaiko sattumalta päädytty samaan): arvostettu Nobel-palkittu kirjailija Abel Znorko elelee erakkona Norjanmerellä olevalla saarella, mutta nyt päätyy rikkomaan hiljaisuuden ja päästämään saarelle journalistin tekemään haastattelua...ja haastattelu alkaa varsin pisteliäissä merkeissä, mutta lähtee kehittymään omiin suuntiinsa koska ei se haastattelijakaan ole ihan kuka tahansa...ja tarina kyllä etenee varsin eri suuntaan kuin Nothombilla.

Ihan sympaattinen mutta jätän kuitenkin tämän kolmikon heikoimmaksi teokseksi.

 

Erik Larsen: Vois voulez dire que cette Eva Larmor n'existe pas ? 

Abel Znorko: Non.

E: Et qu'elle n'est inspirée par personne ?

A: Pas à ma connaissance;

E (soupçonneux): Pas inspirée par une femme, ou des femmes, que vous auriez aimées ?

A: Au'est-ce que cela peut vous faire ? Ce qu'il y a de beau dans un mystère, c'est le secret qu'il contient, et non la vérité qu'il cache. (Brusquement sec.) Quand vous allez au restaurant, entrez-vous par la cuisine ? Et fouillez-vous les poubelles en sortant?

 

Kolmas näytelmä, Le Libertin, tuntuu myös viittailevan kirjallisesti toisaalle, mieleen tulivat vastikään lukemani Sacha Guitryn tyyppiset kepeät komediat, jossa epämääräiset puolisalaiset suhteet johtavat sekasortoon...mutta taas hypätään hieman filosofisempiin ulottuvuuksiin, kun päähenkilönä on valistusajan kirjailija Denis Diderot. Diderot on maalauttamassa muotokuvaansa (ja samalla kehittämässä suhdetta viehättävän naispuolisen muotokuvamaalarin kanssa), mutta tähän tulee kaikenlaisia häiriöitä, Ensyklopediaan pitääkin kirjoittaa nopeasti luku moraalista kun Rousseau (jonka piti se kirjoittaa) teki oharit, perheenjäsenet tulevat aiheuttamaan muita huolia jne...ja vaikka Diderot toteuttaakin niin sanoissa että teoissa hyvin liberaalia elämänfilosofiaa, ei ole ollenkaan niin ilahduttavaa kun muut tekevät samoin Diderotia siteeraten...

Kepeän farssin tyylilaji on hallussa, ja samalla Schmittillä on aina vahvasti mukana filosofista ulottuvuutta: ihan ykköskirjan Le visiteurin tasolle ei nousta, mutta hyvä tämäkin on.

 

Angelique: J'ai l'impression que Papa s'est encore fait barbouiller le museau.

Baronnet: Monsieur est si confiant.

A: Et naïf. Cela fait des années que j'essaie de le dégourdir un peu, mais rien n'y fait ! C'est très long d'éduquer ses parents.

B: Ah oui ?

A: Oui. Et c'est encore plus difficile lorsqu'ils sont très intelligents : rien ne rentre !

Schmitt jatkaa kiinnostavaa linjaansa, Suuria Aiheita ja filosofista pohdintaa muotoituna sujuvaan, kepeään, humoristiseenkin muotoon.

Alain Bosquet - Jumalan piina

 

Ranskalaisen runoilijan Alain Bosquetin tuotantoa ei ole vissiin juuri suomennettu, tämä oli ainoa löytämäni Kirjasammosta (suomennos Sirkka Aulanko), mutta tuotantoa on ja ilmeisesti arvostettuakin.

Bosquet määrittelee itsensä ateistiksi, jota askarruttaa mystiikka, ja tästä jännitteestä sitten syntyy tämä kirja. Tästä jännitteestä (Flannery O'Connor on käyttänyt joskus termiä 'Christ-haunted') on toki syntynyt hyvinkin kiinnostavaa taidetta, esim. arvostamani Pär Lagerkvist on kirjoittanut paljon ja kiinnostavasti kristinuskon teemoista sitoutumatta kuitenkaan uskonnollisuuteen, ja mm. Ingmar Bergmanilla on myös onnistumisia tällä saralla...

Mutta epäonnistumisia ja heikkoja esityksiä löytyy myös yllin kyllin. Ehkä kyse on kyvystä itsereflektioon, että Lagerkvist ja Bergman katsovat ihmistä ja ihmisyyttä ja käsittelevät sitä, jolloin on mahdollista pystyä esittämään jotain oikeasti tärkeää, mutta vastaavat yritykset sanoa jotain Jumalasta tai suoraan uskonnoista toiseutena päätyvät olemaan lähinnä vaivaannuttavia.

Mistä päästäänkin Bosquetiin. Kirja on täynnä lyhyitä runoja, joissa hyvin antropomorfinen Jumala miettii luomista, lähinnä puuhastellen kaikenlaista. Tästä ajatusmallista tuli mieleen lähinnä että tämä voisi olla ihan huvittava parodia Isaac Newtonin ja joidenkin aikalaistensa teologisista näkemyksistä, eli jos teos olisi 1600-1700-luvun vaihteesta niin se voisi käydä ihan nokkelastakin, mutta miksi se on kirjoitettu (saati sitten suomennettu) 1900-luvun lopulla, sitä en ymmärrä.

 

Alkupuolen runot vielä luin ihan kirjamaisesti, mutta tuotapikaa tylsistyin ja päädyin vain selailemaan josko sieltä jotain ajatuksentyngäksi kelpaavaa löytyisi. 

Noin 120 runon joukosta tämä kelpaa (mahdollisesti koska, kuten edellä viittasin, siinä näkökulma kääntyy ihmiseen).

Ihminen kertoo:

"Punnitsin vaa'alla ruumiini:

viisikymmentäyksi kiloa.

Sitten punnitsin tuskani ja ahdistukseni:

neljä tonnia kumpikin.

Sitten punnitsin sieluni:

kukonhöyhen.

Sitten punnitsin sanani,

raskaat aamulla, tyhjät illalla.

Viimein minä punnitsin Jumalan:

viisari pysyi nollassa."

Ja Jumala vastaa:

"Ei se mitään sillä minä olen vaakasi."

Beryl Bainbridge - A Weekend With Claude

 

Hum. Useita Beryl Bainbridgen kirjoja olen jo lukenut, eivätkä nämä vieläkään päästä kovin helpolla: häiritseviä teoksia täynnä epämiellyttäviä ja eksentrisiä henkilöitä, epämääräisen banaaleja kohtauksia, joiden välisiä yhteyksiä on joskus vaikea hahmottaa...ja kun viimeksi luin kirjailijan viimeisen teoksen, The Girl in the Polka Dot Dress, niin nyt sattui sitten luettavaksi ensimmäinen julkaistu teos (ensimmäinen kirjoitettu, Harriet Said, sai kustantajilta hylsyjä ja julkaistiin muutamaa vuotta myöhemmin).

Ja joo, tekijänsä teos on tämäkin. Antiikkikauppias Claude on myymässä kirjoituspöytää, ja sen laatikosta löytyy sinne aiemmin laitettu valokuva ja kirje, valokuva joka esittää muutamaa ystävää jotka olivat joitain vuosia aiemmin viikonloppuvierailulla Clauden luona...ja tästä hypätään kertomaan viikonlopun tapahtumista kolmen ystävän kertomana.

Tai, no, kaikki kolme, Lily, Victorian Norman ja Shebah, puhuvat tietysti mieluiten itsestään. Kaikilla on varsin omanlainen äänensä ja tyylinsä kertoa, mutta mikään niistä ei ole erityisen selkeä, ja tietty outous, eksentrisyys ja läpinäkymättömyys tuntuu kaikissa (Claudesta, Edwardista ja Juliasta puhumatakaan), joten kirjan luettuani on vasta hämärä kuva siitä mitä viikonlopun aikana tapahtui ja erityisen hämärää miksi (mm. se mihin kansikuva viittaa...)

Merkillinen kirja, Bainbridge näyttää kyllä banaalin ja groteskin taitojaan, joskin sanoisin silti että edellälinkattu Harriet Said tai Bottle Factory Outing tekevät sen terävämmin.

'Dont you bloody well know?' I shouted, because I don't have to be polite to Norman. Friends we are. Friends! Lily did a painting last winter of the three of us sitting on the sofa, with the paraffin lamp dangling just above my head. Why she had to put that in I can't imagine, though there may be some symbolism. It was very clever, the painting, because though she couldn't have intended to capture it quite so subtly, we all looked so joined together by blobs of paint, so chummily bunched together, and yet on each of the three faces (though it doesn't look in the least like me - and whe she had to paint those scarves round my head I don't know) there was such a look of distaste, such enmity in spite of the friendly grouping. And that's how we are really. I despise this so-called friendship, and I despise Victorian Norman and his disrespect, and I despise lily for her so-called kindness, because she never stops picking my brains and taking the credit for it. They are all headed for disaster and they all approach it with such overwhelming ennui and lassitude. It hardly matters where I'm heading or in what frame of mind, seeing I was born in 1899 and have received nothing but blows on the head ever since.

Joris-Karl Huysmans - Against Nature (À rebours / Vastahankaan)

 

Varsin omalaatuinen klassikkoteos 1800-luvun lopulta tämä Joris-Karl Huysmansin romaani A rebours: yksi henkilö eikä varsinaista juonta. Kirjailija itse ei ilmeisesti odottanut sille minkäänlaista huomiota (mutta teos oli silti sellainen että se täytyi tehdä) mutta vastoin odotuksia teos saavutti hyvinkin suuren, joskin toki ristiriitaisen, suosion, ja on sellaista nauttinut myös myöhemmin.

Jean des Esseintes on aikoinaan mahtavan aatelissuvun viimeinen vesa, älykäs mutta muuten niin fyysisesti kuin luonteeltaan varsin heikko tapaus, jota ei enää ilahduta Pariisissa hummailu (ja mikään vakavampi suuntautuminen ei ole koskaan kiinnostanut). Niinpä päähenkilömme päättää vetäytyä maaseudun rauhaan, yksinäiseen taloon, jossa heittäytyä yksityisiin esteettisiin iloihin. 

Nämä kiinnostuksen kohteet sitten ovat kirjan sisältö: des Esseintes tuntee viehtymystä dekadenssiin, estetisoituun, keinotekoiseen, innostuu helposti monenlaisista aiheista ja toteuttaa niitä liioiteltuihin mittoihin asti. Sisustus mietitään perinpohjaisesti, taidekokoelmaa tutkitaan, kirjakokoelman arvostukset niin antiikista kuin nykyajasta käydään läpi (myös millaiset erikoisnidokset des Esseintes on suosikeistaan sidottanut), parfyymeja sekoitellaan, ja kun tekokukkakokoelma (vain keinotekoisia, ei mitään aitoa) alkaa ikävystyttää niin lähdetään haalimaan oikeita kasveja jotka näyttävät keinotekoisilta...

Teksti on ylikypsän runsasta, näkemysten ja kiinnostusten detaljeissa kyllä riittää ammennettavaa. Ja vaikka kirjassa ei tosiaankaan "tapahdu" paljoa, oli lukeminen silti viihdyttävää. Des Esseintesillä on omalaatuinen maku, taipumus uppoutua nopeasti kiinnostuksen kohteisiinsa ja vastaavasti myös kyllästyä nopeasti ja jättää sikseen, ja ehdottoman estetisoiva lähestymistapa maailmaan, ja näitä piirteitä kirjailija kuvaa hyvin ilkikurisesti.

 

Lukiessa mieleen tuli jokin aika sitten luettu toinen kirja utopioista: mielleyhtymä ei ehkä olisi muodostunut jos en olisi lukenut kirjoja lähekkäin, mutta kun nyt sattui, niin mieleen tuli tämänkin kirjan sopivan omalla tavallaan utopia-kaavaan: Des Esseintes suunnittelee elämänsä ja asuinolosuhteensa vastaamaan mahdollisimman pitkälle valittuja arvoja, nämä olosuhteet muodostavat suljetun maantieteellisen alueen, joka saattaa ottaa jotain tietoja ulkomaailmasta mutta on haluton antamaan niitä ulospäin, ja kirja on eräänlainen matkakertomus näihin olosuhteisiin ilman sen kummempaa tarinaa. Olkoonkin että tämä utopia on yhden talon kokoinen ja sen kansalaisia on varsinaisesti yksi (ja pari palvelijaa).

Ja Thomas Moren tapaan on aika vaikea sanoa kuinka suuressa osassa kirjaa Huysmans on oikeasti vakavissaan ja kuinka suuressa osassa trollaa lukijaa ja parodioi kohdettaan, kumpaakin puolta tuntuu olevan mukana mutta missä suhteessa. Hahmona Jean des Esseintes perustuu todelliseen henkilöön, eksentriseen dandyyn Robert de Montesquiou, ja toisaalta kirja inspiroi lukuisia myöhempiä esteetikkoja, dandyja ja dekadentteja, joten ilmeisesti moni on valmis ottamaan tämän utopian vastaan...

Ja kiinnostavasti monet des Esseintesin kirjassa esittämät taidearviot ovat tosiaan jääneet elämään, kirjassa nostetaan esiin esim. varsin kontroversseja tai suht tuntemattomia taiteilijoita ja kirjailijoita (joista moni oli kirjailija Huysmansin tuttu) mutta jotka ovat sittemmin etabloituneet aikakauden kiinnostavimpina tekijöinä ja ajan henkenä (Moreau, Redon, Mallarmé, Verlaine...), joten kirja on tosiaan toiminut suunnannäyttäjänä. Mutta tietysti tämäkin utopia on pohjimmiltaan mahdoton...

Omalaatuinen, kiinnostava teos. Itse luin tämän englanniksi, mutta muutama vuosi sitten ilmestynyttä Antti Nylénin suomennosta on myös kehuttu: alkukielinen on ilmeisesti suht haastava, koska Huysmans on ihastunut hyvin laajaan sanavarastoon, ja nämä kirjan kuvailut ovat tosiaan hyvin runsaita...ja niin tässä kuin kuulemma siinä suomennoksessakin on myös varsin runsaat taustaviitteet käsiteltävistä asioista, ja sanoisin että ne tulevat tarpeeseen (ja samalla tarjoavat runsaasti lisäsivistystä).

Mukana, kirjan lopussa, on myös Huysmansin kirjoittama esipuhe kaksikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen uusintapainokseen: tällöin kirjailija oli näkemyksiltään, aatteiltaan ja maailmankuvaltaan aika lailla erilainen kuin pari vuosikymmentä nuorempi kirjan kirjoittaja, joten tästä syntyvä ristivalotus on myös hyvin kiinnostava...

Merkillinen ja kiehtova teos, josta eri lailla virittyneet henkilöt varmastikin löytävät hyvinkin erilaisia puolia, ja samakin lukija runsaasti ammennettavaa. Kirja joka on yhtaikaa tavattoman sitoutunut ympäröivään kulttuuriinsa lukuisin viittauksin ja sitein, ja toisaalta täysin omanlaisensa, ainutlaatuinen teos.
Ja eri lukijoita on: Kiiltomato, Kirjavinkit, Peegee hydatoon...