Dorothy B. Hughes - The Blackbirder

Julie Guille, amerikkalaissyntyinen mutta koko elämänsä Ranskassa asunut rikas seurapiirityttö, lähti pakoon Pariisista natsien tullessa. Pakomatka on tuonut tytön lainsuojattomana pakolaisena New Yorkiin, ja Julie välttelee nyt niin poliiseja kuin Gestapon agenttejakin. Satunnainen kohtaaminen (satunnainen? Onko sittenkään?) vanhan maailman puolitutun kanssa johtaa siihen, että tuttu ammutaan Julien kotikadulla, ja oli ampuja ja syynsä mikä taho tahansa, Julien vähäinenkin turvallisuuden tunne haihtuu, ja on aika vaihtaa maisemaa.

 

Viittana kuolleen tutun osoitekirjasta löytynyt nimi, Julie suuntaa kohti Uutta Meksikoa, toiveenaan löytää internointileirille viety serkkunsa Fran ja/tai salaperäinen Blackbirder, lentäjä joka salakuljettaa pakolaisia Meksikon rajan yli molempiin suuntiin, mutta samalla tiellä on muitakin, ja tietenkään kaikki ei ole sitä miltä ensin on vaikuttanut...

 

Potentiaalisesti tutustumisen arvoisia jenkkijännäreitä etsiessä Dorothy B. Hughesin nimi tuli vastaan, ja kirjaansa perustuvan noir-klassikkofilmin In a Lonely Place olenkin jo nähnyt. Kirjaa en sen kummemmin valinnut, tämä vuoden 1943 jännäri tuli käytettynä vastaan joten otin tämän.

 

Ja ansionsa ja heikkoutensa tässä kyllä on. Tarina etenee varsin reipastahtisena pageturnerina, kun juonenkäänteet seuraavat toisiaan, mutta ei tämä nyt varsinaisesti juonella vakuuttanut. Kirjoitusajankohta on myös hyvin näkyvissa, kirjassa on aimo annos valistushenkistä war effortia, jota voi ehkä arvostaa ajan hengen kuvauksena tai sitten ei.

Mutta tunnelma kyllä toimii, Julien vainoharhaisuuteen ja jännittyneeseen pakoon uppoutuu hyvin, kuka tahansa voi olla salainen vakooja, agentti, murhaaja, mikään paon etappi ei anna kuin ohikiitävän turvallisen hengähdystauon...ja samalla toki lukija joutuu arpomaan mikä osa paranoiasta on oikeutettua ja mikä olosuhteiden väsyttämän mielen harhaisuutta. Tässä mielessä Julie on myös mainio päähenkilö: aktiivinen nuori nainen, joka reagoi nopeasti tilanteisiin, pärjääjä vaikeissa tilanteissa, muttei kuitenkaan mikään supernainen: reaktiot ovat nopeita, mutteivät aika ehkä parhaita, ja huonompiakin valintoja tulee tehtyä. Positiivisella tavalla jokanainen, joka olosuhteiden pakosta on joutunut hankalaan tilanteeseen. 

Näkemäni nettikommentoijat suosittelevat tämän sijaan ennemmin lukemaan vaikka sen In a Lonely Placen tai The Expendable Manin, ja saattavat olla hyvinkin oikeassa: sujuvasti kirjoitettu mutta usein aika keskinkertainen jännäri, ja jos olisi tekijänsä ainoa kirja, ei varmaankaan olisi ansainnut uusintapainosta. Mutta ansioita on sen verran, että tuotannosta voisi hyvin löytyä parempaakin...

Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. 

 

And she saw the gray man. In the uniform-crowded depot, she saw only the gray man; He was seated on a stool at the soda counter, right. She controlled flight. She was Julie Guille. He didn't know her. as long as she remained Julie Guille,  he couldn't know her. Julie Guille was a pampered, luxurious refugee from Paris. Not Paris. From a vague, large, overrun France. Julie Guille had always had everything material for which she wished; if it were sunshine in March, she would have sunshine. She went the few steps to the newsstand, bought magazines by size and shape, this large one, this medium, these small. Reading matter.

Slavenka Drakulić - Aivan kuin minua ei olisi

Ei ole helppo kirja lukea, eikä siitä kirjoittaa.

Kirjan (suom. Seija Uuskoski) kehyksissä ollaan ruotsalaisessa sairaalassa vuonna 1993, jossa bosnialaispakolainen S on juuri synnyttänyt lapsen. Pojan, jonka isä on tuntematon, alkunsa on saanut jossain niistä useista joukkoraiskauksista. S on ilmoittanut että antaa lapsen adoptoitavaksi, eikä halua sitä edes nähdä, mutta jostain sekaannuksesta johtuen se kuitenkin nyt on S:n huoneessa ja itkee.
Palataan vuosi ajassa taaksepäin, keskelle sotaa, kun S, pienen bosnialaisen maalaiskylän opettaja, viedään monen muun kanssa pois kylästä. Päämäärää ei kerrota etukäteen, tai kuinka pitkäksi aikaa, tai miten valmistautua, mutta valmistautua pitää. Kohteeksi paljastuu vankileiri, miehet toiseen, naiset ja lapset toiseen. Ja leiri on oma sulkeutunut, eristynyt maailmansa, jossa vallitsee painajaisen logiikka.

 

Olen aiemmin yhden Slavenka Drakulićin kirjan lukenut, The Taste of a Man, ja hyvin erilaisista miljöistä huolimatta jotain samoja piirteitä näissä kirjoissa näkyy. Draculić  kirjoittaa taitavasti fyysisiä kokemuksia, kirjassa tuntuu ruumiillisuus, ja silti yksityiskohtaista kauhumässäilyä ei juuri näy, sävy on ennemminkin toteava: nämä ovat olosuhteet ja niissä elettiin (ja kun kirja perustuu lukuisiin haastatteluihin, juuri tätä tarinaa ei ehkä ole kenellekään tapahtunut mutta epäilemättä kaikki sen osaset).

Ja kirjan groteskit tapahtumat, henkilöiden teot ja tekemättä jättämiset asettuvat omaan sisäiseen logiikkaansa, joka on ulkopuolelta katsottuna ehkä hyvinkin vieras, mutta omat syynsä niissä on, lukija harkitkoon ovatko syyt hyviä vai huonoja...

Ilmeinen verrokki kirjalle on Primo Levin Auschwitz-kuvaus Tällainenko on ihminen. Levin vankitoveri oli kaivertanut ruoka-astiaansa muistutuksen "älä yritä ymmärtää", mutta Draculić ja S yrittävät. Leirin vangeilla tavoitteena on vain pysyä hengissä, se ohjaa olemista, tekoja ja tekemättä jättämisiä, ja kuitenkin mihin se oikeuttaa? Ja omalla tavallaan leirin vartijat ja sotilaat ovat myös järjestelmän, sodan vankeja, jotka myös ovat omalta osaltaan pakotettuja tottelemaan sotaa, ja kuitenkin mihin se heitä oikeuttaa, minkä verran nämä voivat valita, voisiko olla toisin? Kirjassa tarkastellaan vankeudessa tapahtuvan järjestelmällisen epäinhimillistämisen mekanismeja; missä ovat inhimillisyyden rajat, onko pelkkä eloonjääminen riittävää vai miten pitää kiinni ihmisyydestään...

 

Oma painokkuutensa tulee siitä, että melkein kaikista henkilöistä käytetään vain nimen alkukirjaimia: vain sairaalan ruotsalainen huonetoveri Maj ja vastasyntynyt tyttärensä Britt ovat etuoikeutettuja nimiin. Ja kehystilanne on muutenkin merkityksellinen: S on ymmärrettävästi suhtautunut raskauteensa vihamielisesti, eikä ole ajatellut sisällään kasvavaa asiaa muuna kuin sairautena, mutta joutuu nyt sekaannuksen oikusta kohtaamaan huomion, että kyseessä on todellinen ihminen. 

 

Missä ovat inhimillisyyden rajat, mitä sota haluaa niille tehdä, ja mitä minä haluan, tai voin, niille tehdä?

Erinomainen kirja (jonka ovat lukeneet myös Jonna, Anki, Elegia, Reija...

S ei vastaa hymyyn. Hän ajattelee että hänen elämänsä on täysin toisenlaista. Majlla on isänmaa. S on Bosniasta ja se merkitsee sitä, ettei hänellä ole isänmaata. Majn lapsella, pienellä tytöllä, on jo nimi. Sen nimi on Britt. Sillä on varmasti isä, jonka etunimi, sukunimi, ammatti, silmien väri ja tavat tiedetään. Majn lapsella on kaikki: isä, äiti, oma kieli, isänmaa ja turvallisuutta. Sillä pienellä olennolla jonka S synnytti, ei ole mitään.

Anita Brookner - Hotel du Lac (Rantahotelli)

 

Tämä Anita Brooknerin kirja on vilahdellut ehkäjoskusluettavana jo jonkin aikaa, nimi on tullut esiin vähän myöhempänä edustajana arvostamieni brittinaiskirjailijoiden jatkumossa, ja Booker-voittajana vuodelta 1984 sitä on ilmeisesti myytykin ihan hyvin, joten myös käytettyjen kirjojen kaupoissa on tuttu näky...

 

"I hate you," she shouted, hopefully.

Kirjailija Edith Hope, hyvän matkaa yli kolmikymppinen ja yhä naimaton, on aiheuttanut sosiaalisissa piireissään skandaalin (jonka luonne kyllä paljastuu loppupuolella kirjaa), ja lähin ystävä päätti toimittaa tämän joksikin aikaa sveitsiläiseen hotelliin lepäämään ja miettimään mitä tuli tehtyä...no, visiitti on hyvä aika kirjoittaa seuraavaa kirjaa, ja kirjeitä salaiselle rakastajalle, mutta pian Edith ajautuu myös hotellin muiden vieraiden, melkein kaikki naisia, vaikutuspiiriin, ja nämä ovatkin aika kirjava ja erikoinen joukko. Ja samalla visiitti saa pohtimaan itseä, tehtyjä valintoja...

Hienostunut hotelli valikoi asiakkaansa, ja nyt ollaan jo varsinaisen lomakauden ulkopuolella, joten vieraita ei ole paljoa ja pian hotelli sulkeekin jo ovensa talvikaudeksi. Ja samat piirteet ehkä pätevät moniin vieraisiin, elämässä ollaan jo siirrytty varsinaisen "seasonin" jälkeiseen aikaan, ja vastaanoton sulkeminen on jo häämöttämässä...

Brittileidien perinteessä pysytään, lähimmiksi verrokeiksi nousevat Barbara Pym ja Elizabeth Taylor, samanlaisessa hienovireisessä ihmissuhdesopassa, jossa reflektoidaan oman roolin vaatimattomuutta sosiaalisessa ympäristössä liikutaan. Brookner on varmaan Pyminsä lukenut, kirjassa vilahtaa parikin kertaa maininta "excellent women"ista, joihin Edith ei kaikesta huolimatta kuulu, vaikka monen silmissä sellaiselta näyttääkin...ja Taylorin monien kirjojen tapaan pisteliäs metatietoisuus, kirjallisuuden ja ihmiselämän varsin kinkkinen ja harhainenkin suhde on isossa osassa kirjaa (ja henkilökaarti on tietysti varsin Taylor-mainen). (Ja tietysti yhteys näkyy isossa joukossa herkullisesti muotoiltuja fraaseja ja kappaleita joita tekisi mieli siteerata tänne...) 

Verrokkeihinsa nähden Brooknerin kirja on kuitenkin avoimemmin piikittelevä, sanoisin jopa vihaisempi, joskin se vihaisuus näkyy lähinnä sarkasmin syvemmässä hyisyydessä. 

 

"And what is the most potent myth of all?" she went on, in the slightly ringing tones that caused him to make a discreet sign to the waiter for the bill. "The tortoise and the hare," she pronounced. "People love this one, especially women. Now you will notice, Harold, that in my books it is the mouse-like unassuming girl who gets the hero, while the scornful temptress with whom he has had a stormy affair retreats baffled from the fray, never to return. The tortoise wins every time. That's a lie, of course," she said pleasantly, but with authority, the kiwi fruit slipping back unnoticed onto her plate.

Aloin myös miettiä hotellia kirjan miljöönä, näitä hotelleihin, pensionaatteihin yms. sijoittuvia kirjoja on kuitenkin tullut luettua useita, ja erityisesti brittikirjallisuus suosii näitä...omalaatuinen sosiaalinen ympäristö, jossa kaikki ovat hieman irrallaan omasta kontekstistaan, ihmiset eivät varsinaisesti tunne toisiaan, tulevat ja menevät, mutta varsinkin näissä hotelleissa joissa vieraat oleskelevat pitempään, kenttä on auki monenlaisille sosiaalisille peleille, mistä näihin sosiaalisiin nyansseihin keskittyvät kirjailijat saavatkin paljon ammennettavaa.

Samalla aloin pohtia tuleeko mieleen yhtään suomalaista kirjaa, jossa hotelli olisi keskeinen miljöö. Ei tullut.

Bloggauksia löytyi: Tiina, Margit, Jokke, Zephyr, Erja...näköjään mielipiteitä jakava teos ja kirjailija, osa pitää ja osa tylsistyy. 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä: takaumia riittää.

Amadou Hampâté Bâ - Petit Bodiel (pikku Bodiel ja muita tarinoita savannilta)

 

Reilu vuosi sitten luin malilaisen kirjailijan ja kansantieteilijän Amadou Hampâté Bân laatiman kokoelman satuja ja kertomuksia, Il n'y a pas de petite querelle. Ja sen verran viihdyttävähän se oli, että etsin lisää, eli toisen kokoelman peul- ja bambara-kansojen tarinoita.

Vaikka samalla asialla ollaan, tämän kirjan rakenne on hieman erilainen: kirjan aloittaa 80 sivun mittainen tarina pikku Bodielista, jäniksestä, johon on ehkä koottu useammastakin tarinasta aihioita, mutta vaikka tarina onkin helposti jaoteltavissa kolmeen osaan, on näissä kuitenkin selkeä tarinan kaari...

Pikku Bodiel on kirjan alussa varsinainen heittiö, laiska ahmatti, huonotapainen, häpeäksi vanhemmilleen...ja niin kuin äitinsä onkin katsonut tämän käytöstä läpi sormien, lopulta hänkin saa tarpeekseen ja vaatii että pikku Bodielin on ryhdistäydyttävä. Sankarimme päättääkin näin tehdä, ja vieläpä matkustaa taivaaseen itse Allawalamin puheille. Vaiheiden kautta päästään perille, ja pikku Bodiel kertoo tilanteesta ja pyytää suosionosoitusta...Allawalam osoittaa armoaan, kun sankarimme kauniisti pyytää ja tekeepä sen vielä totellakseen äitiään, ja antaa pikku Bodielille tämän pyytämää oveluutta runsaalla mitalla.

Palattuaan taas maahan pikku Bodiel huijaa savannin mahtavat, setä Elefantin ja setä Virtahevon, tuottamaan rikkauksia, ja näiden rikkauksien avulla voi vihdoin osoittaa äidille, että on tullut joksikin.

Joskaan äiti ei pidä oveluutta kaikkein parhaana omaisuutena mitä Allawalamilta voi pyytää (eikö viisaus olisi ollut parempi), ja paheksuu lisää kun pikku Bodiel alkaa suunnitella nousevansa uusien rikkauksiensa ja oveluutensa avulla savannin kuninkaaksi, ja alkaapa vielä pitää itseään Allawalamin vertaisena...

Ja näistä närkästyy myös Allawalam, niin suurista luuloista kuin äidin tahtoa vastaan menemisestä, ja huonostihan siinä sitten tietysti käy. Hybris on hybristä savannillakin.

Loput kirjasta koostuu sitten lyhyistä faabeleista, legendoista ja muista tarinoista, useat ovat parin kolmen sivun mittaisista, usein opettavaisia tai jotenkin elämän tosiasioita selittäviä, kerrottuna eläimillä tai ihmisillä (ja hengillä ja vilahtelee paholainenkin mukana). Tarina-aineksissa on toki paljon tuttua ja yleismaailmallista, ja toisaalta kyllähän näissä välittyy myös paljon kiinnostavia näkymiä toisiin kulttuureihin ja elinolosuhteisiin (ja ainakin osa tarinoista sisältää myös aineksia joiden johdosta näitä ei ehkä kannata kertoa suomalaispilteille iltasaduiksi...vaikka nämä niistä ehkä suuresti huvittuisivatkin). 

Kokoelmana tosin pidin enemmän siitä edellisestä, siinä tarinat olivat sopivamman mittaisia, ihmesatuja joissa saatti kehitellä teemoja mutta joissa ei silti ollut mitään ylimääräistä: tässä pikku Bodielin tarina oli kuitenkin jo hieman turhan pitkä ja muut taas faabelien tapaan kovin suoraviivaisia. Mutta toki ilokseni tämänkin luin. 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa: moraaliset opetukset ovat hyvin esillä (nyrkkisääntönä, kannattaa totella äitiä).