Slavenka Drakulić - Aivan kuin minua ei olisi

Ei ole helppo kirja lukea, eikä siitä kirjoittaa.

Kirjan (suom. Seija Uuskoski) kehyksissä ollaan ruotsalaisessa sairaalassa vuonna 1993, jossa bosnialaispakolainen S on juuri synnyttänyt lapsen. Pojan, jonka isä on tuntematon, alkunsa on saanut jossain niistä useista joukkoraiskauksista. S on ilmoittanut että antaa lapsen adoptoitavaksi, eikä halua sitä edes nähdä, mutta jostain sekaannuksesta johtuen se kuitenkin nyt on S:n huoneessa ja itkee.
Palataan vuosi ajassa taaksepäin, keskelle sotaa, kun S, pienen bosnialaisen maalaiskylän opettaja, viedään monen muun kanssa pois kylästä. Päämäärää ei kerrota etukäteen, tai kuinka pitkäksi aikaa, tai miten valmistautua, mutta valmistautua pitää. Kohteeksi paljastuu vankileiri, miehet toiseen, naiset ja lapset toiseen. Ja leiri on oma sulkeutunut, eristynyt maailmansa, jossa vallitsee painajaisen logiikka.

 

Olen aiemmin yhden Slavenka Drakulićin kirjan lukenut, The Taste of a Man, ja hyvin erilaisista miljöistä huolimatta jotain samoja piirteitä näissä kirjoissa näkyy. Draculić  kirjoittaa taitavasti fyysisiä kokemuksia, kirjassa tuntuu ruumiillisuus, ja silti yksityiskohtaista kauhumässäilyä ei juuri näy, sävy on ennemminkin toteava: nämä ovat olosuhteet ja niissä elettiin (ja kun kirja perustuu lukuisiin haastatteluihin, juuri tätä tarinaa ei ehkä ole kenellekään tapahtunut mutta epäilemättä kaikki sen osaset).

Ja kirjan groteskit tapahtumat, henkilöiden teot ja tekemättä jättämiset asettuvat omaan sisäiseen logiikkaansa, joka on ulkopuolelta katsottuna ehkä hyvinkin vieras, mutta omat syynsä niissä on, lukija harkitkoon ovatko syyt hyviä vai huonoja...

Ilmeinen verrokki kirjalle on Primo Levin Auschwitz-kuvaus Tällainenko on ihminen. Levin vankitoveri oli kaivertanut ruoka-astiaansa muistutuksen "älä yritä ymmärtää", mutta Draculić ja S yrittävät. Leirin vangeilla tavoitteena on vain pysyä hengissä, se ohjaa olemista, tekoja ja tekemättä jättämisiä, ja kuitenkin mihin se oikeuttaa? Ja omalla tavallaan leirin vartijat ja sotilaat ovat myös järjestelmän, sodan vankeja, jotka myös ovat omalta osaltaan pakotettuja tottelemaan sotaa, ja kuitenkin mihin se heitä oikeuttaa, minkä verran nämä voivat valita, voisiko olla toisin? Kirjassa tarkastellaan vankeudessa tapahtuvan järjestelmällisen epäinhimillistämisen mekanismeja; missä ovat inhimillisyyden rajat, onko pelkkä eloonjääminen riittävää vai miten pitää kiinni ihmisyydestään...

 

Oma painokkuutensa tulee siitä, että melkein kaikista henkilöistä käytetään vain nimen alkukirjaimia: vain sairaalan ruotsalainen huonetoveri Maj ja vastasyntynyt tyttärensä Britt ovat etuoikeutettuja nimiin. Ja kehystilanne on muutenkin merkityksellinen: S on ymmärrettävästi suhtautunut raskauteensa vihamielisesti, eikä ole ajatellut sisällään kasvavaa asiaa muuna kuin sairautena, mutta joutuu nyt sekaannuksen oikusta kohtaamaan huomion, että kyseessä on todellinen ihminen. 

 

Missä ovat inhimillisyyden rajat, mitä sota haluaa niille tehdä, ja mitä minä haluan, tai voin, niille tehdä?

Erinomainen kirja (jonka ovat lukeneet myös Jonna, Anki, Elegia, Reija...

S ei vastaa hymyyn. Hän ajattelee että hänen elämänsä on täysin toisenlaista. Majlla on isänmaa. S on Bosniasta ja se merkitsee sitä, ettei hänellä ole isänmaata. Majn lapsella, pienellä tytöllä, on jo nimi. Sen nimi on Britt. Sillä on varmasti isä, jonka etunimi, sukunimi, ammatti, silmien väri ja tavat tiedetään. Majn lapsella on kaikki: isä, äiti, oma kieli, isänmaa ja turvallisuutta. Sillä pienellä olennolla jonka S synnytti, ei ole mitään.