Robert W. Chambers - The King in Yellow

 

 

Hämmentävä teos. 

Robert W. Chambersin kirja oli nimenä tuttu, se on mainittu H.P. Lovecraftin inspiraationa ja sitä kautta aika merkittävän osan 1900-luvun weird fictionin vaikuttajana, ja viittauksia on lainaillut myös Marion Zimmer Bradley Darkover-scifisarjaansa, mutta kirja ei ollut tullut sillai sopivasti vastaan. Muutakin tuotantoa näkyy olevan valtavasti mutta ovat jääneet hyvin vahvasti tämän teoksen varjoon, ja ilmeisesti ihailijatkin suhtautuivat hyvin turhautuneesti ja epäilevästi Chambersin tuotantoon noin yleisellä tasolla.

Ja luettuani tämän kirjan ymmärrän kyllä hyvin, koska vaikka monenlaisia novellikokoelmia olenkin lukenut niin harvassa ovat näin sekavat, niin sisällöltään kuin laadultaan.

Kirjan aloittava neljän novellin sykli on se kuuluisin: annos Edgar Allan Poe -vaikutteita, annos muuta kauhu- ja spefikirjallisuutta (ainakin ensimmäinen, mahdollisesti kaikki, on sijoitettu kirjoitushetkestä 1800-luvun lopulta katsottuna tulevaisuuteen, 1920-luvulle) mutta varsinaisen Poe-maisen kauhun sijaan nämä ovat ihan vaan kummallisia. Kussakin novellissa viitataan myös näytelmään The King in Yellow, jonka lukeminen korruptoi ja tekee hulluksi...

Tämä on se osuus, jonka vaikutuksen Lovecraftiin ja kumppaneihin näkee selvästi ja välillisesti vaikkapa joku aika sitten lukemaani Boris Hurttaan. Ja kun mm. Jorge Luis Borges tunsi Poensa ja Lovecraftinsa niin eiköhän Chambersiakin lukenut.

Mutta nämäkin neljä voisin näppärästi laittaa paremmuusjärjestykseen: The Yellow Sign sinä parhaimpana.

Tätä seuraa pari novellia rajoilla: The demoiselle d'Ys oli kummatarina vähän Dickensin kummitusjuttujen tai M.R. Jamesin hengessä, sympaattinen ja tunnelmallinen. The Prophet's Paradisea en oikein tajunnut, jotain proosakatkelmia mutta mitä niistä olisi tarkoitus saada irti...

 

Ja sitten toinenlainen neljän novellin sykli, pääsääntöisesti kuvaten varsin romanttisesti (spefielementit kuitenkin unohtaen) boheemeja amerikkalaisia taiteilijoita Pariisin latinalaiskortteleissa. Miljöö tuntuu koetulta (ja maamerkit tulivat tutuiksi kun viime kesänä kotimaamatkailin Pariisissa) vaikkakin usein romantisoiduilta, ja on näissäkin tiettyä tunnelmallisuutta vaikkeivät muuten mitenkään suurta vaikutusta tehneet, ja varsinkaan kun ei näissä ole mitään samaa noiden alkupuolen tarinoiden kanssa...no, The Street of Our Lady of the Fieldsista pidin, en tosin niin paljoa että olisi halunnut lukea sen kopioituna heti seuraavaan novelliin, ja The Street of the First Shellin kuvaus sodassa piiritetystä Pariisista on kyllä miljöönä tehokas.

Jesh. Hyvin moneen suuntaan kurottava, hyvin epätasainen, hieman turhauttava teos. Ihan kauheasti ei menettäisi vaikka lukisi vain sen The Yellow Signin eikä mitään muuta.

Kun tästä on joku vuosi sitten tullut suomennos, niin muitakin mielipiteitä löytyy: Kirjavinkit, Taikakirjaimet, Eniten minua kiinnostaa tie, Nipvet...

Mutta Helmet-haasteesta saan tällä The Repairer of Reputations -novellin avulla kohdan 28. Tulevaisuudesta kertova kirja. Tulevaisuus on tässä tapauksessa 1920-lukua mutta kirjoitushetkestä katsottuna...

En muuten haasteen alussa arvannut että tuo olisi noin hankalasti täyttyvä kohta, mutta scifiä ei ole vuoden aikana oikein tullut luettua...

Alain Dodier - Jérôme K. Jérôme Bloche -sarja

 

Siitä että ensi kertaa näin tätä dekkarisarjakuvaa meni useampi vuosi siihen että varsinaisesti aloin lukea.

Se tuli nimittäin vastaan suomennoksina Mustanaamio-lehden kakkossarjana. Olin lehden suhteen myöhäisherännäinen, suunnilleen siinä vaiheessa kun lehteä oltiin jo lakkauttamassa vuonna 2010 hoksasin että lehdessä julkaistiin muutakin kuin vaeltavaa aavetta ja näiden joukossa oli joitain varsin kiinnostavia nimikkeitä: tutut klassikot Valerian ja Piko & Fantasio, mutta myös Rosinskin ja Van Hammen hienoa scifi-fantasia-historiaseikkailusarjaa Thorgal useita albumeita, Camelot 3000, Eisnerin Spiritejä, Tom Strongia...

Ja näiden joukossa myös useiden albumien verran Jérôme K. Jérôme Blochen seikkailuja: sen verran mitä noita Mustiksia käytettyinä ostelin, suosin lähinnä niitä numeroita joissa oli muita sarjoja, jotain Blochea taisin vilkaista mutta se vaikutti silmäyksellä aika kuivakalta eikä kovinkaan kiinnostavalta, joten ei tuolloin tullut luettua (vaikka kuulinkin sarjaa kyllä kehuttavan hyväksi klassiseksi euroseikkailuksi).

 

 Joku aika sitten kun Ranskassa kirjaston BD-osastoa selailin, niin huomasin siellä tätä sarjaa muutamia albumeja, ja kun nimi oli tuttu niin kai sitä sitten pitää kokeilla, ja otin ykkösalbumin L'ombre qui tue luettavaksi.

Se oli tosi huono. Vaikka Dodier mallikkaasti piirtääkin, jälki on enemmän funktionaalista kuin varsinaisesti loistokasta tai hyvä argumentti lukea sarjaa kiinnittämättä huomiota tarinaan, ja tarina oli heikko, jonkinlainen outo humoristinen-muttei-silti-hauska pulpjännäri jonka juonessa ei ollut oikein mitään tolkkua ja henkilöt käyttäytyvät kuin mieltä vailla...joo ei todellakaan ole lukemisen arvoinen. Kvaak-foorumilla kuitenkin sanottiin että kyllä sarjan myöhemmissä albumeissa on tasokkuutta, joten annoin uuden mahdollisuuden, taisi olla nelosalbumi Passé recomposé, ja hei, tämähän toimi ihan eri tavalla, tämähän oli hyvä.

Ja tällä hetkellä olen lukenut sarjan 16 ensimmäisestä albumista viisitoista (#10 ei ole toistaiseksi osunut käsiin kirjastossa), ja vielä on luettavaa jäljellä: sarjan viimeisin osa, #27, ilmestyi viime vuonna, ja kun nuo uusimmatkin osat ovat ilmeisesti saaneet hyvin positiivisia arvioita, sarja ei ainakaan vielä vaikuta kärsivän tason notkahduksesta niin kuin monille pitkille sarjoille käy (ensimmäinen albumi ilmestyi 1985, sarja Spirou-lehdessä jo 1982).

 

Ja alun heikkoudellekin löysin selityksen, albumien taso korreloi suoraan sen mukaan ketkä ovat tekijöitä. Alain Dodier on piirtäjänä alusta asti, ja vaikka piirrosjälki kehittyy niin ei se mitenkään radikaalisti muutu, mutta kahden ensimmäisen albumin kirjoittajina ovat  Serge Le Tendre ja Pierre Makyo, ja nämä ovat ihan vaan huonoja. Kolmos- ja viitosalbumin kirjoitti vain Pierre Makyo, ja ne ovat ihan ok, mutta varsinaisesti sarja nousee siivilleen kun Dodier myös kirjoittaa tarinat (on niissäkin tietysti vähän parempia ja vähän heikompia tarinoita, mutta yleistaso on kova ja kuitenkin tasainen).

Vaikutti siltä että alussa tekijät eivät olleet ihan samalla linjalla millaista sarjaa ollaa tekemässä. Yleisenä ideana on versioida amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria ja film noiria mutta humoristisemmalla ja kepeämmällä otteella ja umpiarkiseen ranskalaismiljööseen sijoitettuna: sankarimme, nuoren yksityisetsivän Jérômen vaatetus viittaa ehkä Humphrey Bogartiin mutta nimi humoristiseen brittikirjailijaan Jerome K Jeromeen. Mutta pari ensimmäistä albumia ovat koko tarinaltana kuin jotain hölmöä jännäriparodiaa, kun taas kun Dodier tarttui kirjoittamiseen, Jérômen tietty tohelous ja epäcoolius säilytetään mutta tarinat itsessäään ovat vakavia ja henkilöiden käytös realistista (joskin toki Dodierilla on tietty taipumus melodraamaan, monissa tarinoissa jokin menneisyyden synkkä salaisuus johtaa nykyhetken tragediaan). Ja Jérômekin siis ihan osaa asiansa, havainnoinnin ja päättelyn, vaikka niitä ei hoidetakaan viileällä tyylikkyydellä...

Ja Jérômen tyttöystävällä Babettella ja muutamalla pysyvällä sivuhenkilöllä (kuten naapurilla Madame Zeldalla ja talkkarilla Madame Rosella) on oma merkittävä roolinsa sarjassa, sen verran että lopputulos on jotenkin merkillisellä tavalla toimiva yhdistelmä Raymond Chandleria ja Christien Tommy & Tuppence -tarinoita.

 

 Tai yleisemmällä tasolla vertailukohdaksi tuli mieleen Jacques Demyn musikaalit Cherbourgin sateenvarjot ja Rochefortin tytöt: otetaan amerikkalaisen populaarikulttuurin genreilmiö (musikaalit tai dekkarit) ja ranskalaiseen yltiöarkipäiväistettyyn miljööseen sijoitettuna versioidaan genre hartaudella ja perehtyneisyydellä mutta samaan aikaan ripauksella itsetietoista etäisyyttä...

Mielenkiintoinen piirre on myös tarinoiden yleinen positiivinen luonne. Toki dekkareissa tapahtuu rikoksia, ja ajoittain murhiakin (joskaan ei joka tarinassa), ja osa henkilöistä on ihan läpeensä epämiellyttäviä, mutta omalla tavallaan kaikki on kuitenkin motivoitua, ja jos motivaatiota toimia toisin ei ole, henkilöiden, rikollistenkin, käytöstä voi pitää varsin säädyllisenä ja kohteliaana. Mitään itsetarkoituksellista pahuudella ja kauhisteltavilla ihmishirviöillä mässäilyä ei harrasteta (joihinkin tuollaisiksi laskettaviin ehkä viitataan mutta ne pysyvät viittauksina).

Ja tuo korostaa monien tarinoiden traagista luonnetta, kun periaatteessa potentiaalisesti kunnollisetkin ihmiset päätyvät tekemään pahoja asioita...

Aikaisemmat albumit ovat kaikki olleet itsenäisiä tarinoita, joita voi lukea haluamassaan järjestyksessä (toki suunnilleen on ollut hyvä lukea näitä suunnilleen ilmestymisjärjestyksessä niitä paria ekaa lukuunottamatta, mutta pieni epäjärjestys tai jonkun osan väliinjääminen ei haittaa), nämä viimeksi lukemani osat 15 ja 16 muodostavat sarjan ensimmäisen kahden albumin mittaisen tarinakaaren. 

 

Kirpputorilta löytyvä taulu vie Jérômen etsimään taulun aikaisempaa omistajaa, mutta tapahtumat mutkistuvat kun Jérôme herää (epätyypillisesti krapulassa: sankarimme ei kestä lainkaan alkoholia...) kädessään revolveri ja viereisellä sohvalla vanha rouva, jota on ammuttu päähän (rouva ei ole oikea kreivitär, lempinimi tulee sukunimestä de Ségur)...ja jälkimmäisessä albumissa Jérômen ollessa vankilassa täytyy tyttöystävä Babetten tarttua toimeen: minne on rikospaikalta kadonnut eräs kirje?

Vaikka rikoksia ja rikollisuutta käsitteleviä sarjakuvia jonkin verran löytyykin, tyylipuhtaampaa dekkarisarjakuvaa selvästi vähemmän ja suurin osa muista laadukkaista esimerkeistä tulee vuosikymmenten takaa sanomalehtistripeistä. Mutta ihan muodosta riippumatta, en ihan valtavasti dekkareita lue mutta jonkin verran kuitenkin, ja niiden joukossa Jérôme K Jérôme Bloche on hyvin miellyttävä tuttavuus, tällaista voisin mielelläni lukea enemmänkin.

Andrea Levy - Every Light in the House Burnin'

 

Joku vuosi sitten luin Andrea Levyn erinomaisen novellikokoelman Six Stories and an Essay ja pidin siitä sen verran, että tuotantoaan on pitänyt lukea lisää. Nyt sitten käsiin osui romaaninsa, ja luettuani huomasin tämän esikoisromaaniksi.

 

Ja, no, kirja jatkoi vakuuttamista että Levy kirjoittaa hyvin, ansioita on samoja kuin tuossa novellikokoelmassaan, eli taitavaa havainnointia ja kerrontaa, iskeviä sivalluksia huumorilla ja ilman. Mutta rakenteellisesti tämä romaani ei toimi. 

 

Ilmeisesti Andrea Levyn koko tuotanto ammentaa jamaikalaissiirtolaisten elämästä Englannissa ja fiktiivisyydestään huolimatta sisältää paljon elämäkerrallista aineistoa, niin tämäkin: lukiessa tuli mieleen että kirjan päähenkilö Angela Jacobs pohjautunee hyvin vahvasti kirjailijaan itseensä, ja kun kävin tuolta wikistä lukemassa kirjan luettuani henkilötietoja niin tutuiltahan nuo kuulostivat.

 

Angela Jacobsin vanhemmat ovat muuttaneet Jamaikalta Englantiin 40-luvun lopulla (Empire Windrush -laivan mukana 1948 saapuneet siirtolaiset ovat mitä ilmeisimmin jamaikalais-englantilaisittain historiallinen sukupolvi), ja perheen neljä lasta, joista Angela on nuorin, ovat syntyneet Englannissa. 

Kirja jakautuu kahteen tasoon joita seurataan vuoroluvuissa: vuoroin seurataan Angelan lapsuutta lyhyiden anekdootinomaisten tarinoiden sarjana ja vuoroin aikuista Angelaa, jonka isä alkoi ontua pari päivää ennen eläkkeellejäämistä ja pian tämän terveys alkaa heiketä hyvin nopeasti...

Ongelma on että näillä kahdella osiolla ei ole oikein mitään muuta tekemistä keskenään kuin samat henkilöt. Lapsuusmuistoissa isä on runsaasti keskiössä mutta esiin tuodaan ennemmin se, että kuinka vähän Angela lopulta tietääkään isästään ihmisenä (ei lapsena tietysti sellaista ajattele, ja isä taas ei juuri kerro mitään elämästä ennen Englantiin muuttamista eikä ihan kauheasti muutenkaan mitä tekee kodin ulkopuolella tai mitä ajattelee tai tuntee), joten odotin että tätä puolta tulisi enemmän esiin siinä aikuisen Angelan ja vanhenevan isän tasossa...mutta ei, se on oikeastaan laaja selvitys siitä kuinka huonosti julkinen terveydenhuolto toimi (kirjailija vaikutti purkavan huonoja kokemuksiaan tässä) eikä sitten oikein mitään muuta. Lapsuustaso taustoitti henkilöitä muttei muuten ollut mitenkään relevantti aikuistasolla, ja vastaavasti aikuistason tapahtumat eivät antaneet mitään lisävalaistusta tai uutta ymmärrystä lapsuuskokemuksiin. 

Niissä lapsuustarinoissa, joissa esillä on runsaasti niin etninen kuin taloudellisesti vaatimaton työväenluokkainen identiteetti, oli kyllä paljon hyvää materiaalia, ilokseni niitä luin ja niistä olisi varmaan kokonaisuutta hieman hioen saanut koottua mainion puolta lyhyemmän kirjan. Ja aikuistarinastakin varmaan yhden pitemmän novellin. Mutta tällä tavalla yhdessä niistä ei saanut toimivaa romaania.  

Mutta olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että Andrea Levy osaa kirjoittaa ja uskallan toivoa seuraavalta romaanilta enemmän, jahka joskus sellaisen tulen lukemaan...

Niitä myöhempiä romaaneja on neljä, ei enempää koska valitettavasti voin ottaa tällä kirjalla Helmet-haasteen kohdan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Elfriede Jelinek - Ce qui arriva après le départ de Nora (Mitä Noran lähdön jälkeen tapahtui)

 

Kovin paljoa ei itävaltalaisen Elfriede Jelinekin tuotantoa ole kai suomennettu, mutta jotain, myös laajaa näytelmätuotantoaan. Muttei tätä, esikoisnäytelmäänsä vuodelta 1979, mutta ranskaksi oli kirjastossa tarjolla.

 

Kirjan nimi kertoo jo lähtötilanteen, eli tässä kirjoitetaan jatkoa Ibsenin Nukkekoti-näytelmälle: Nora Helmer on jättänyt perheensä ja valmistautuu uuteen itsenäiseen elämään, ensin tehtaalle töihin ja sieltä päätyy uusille urille...

Kun jatkoa kirjoitetaan ja Ibsenin henkilöitä käytetään, niin Nukkekoti on hyvä olla nähty tai luettu että ainakin perustapahtumat ja keskeinen problematiikka on tuttua, vaikka Jelinek kirjoittaakin eri tyylillä ja kommentoi omalla teoksellaan nimenomaan problematiikkaa, ei sinänsä yksittäisia tapahtumia, ja on sijoittanut näytelmänsä ennemmin 1920-luvulle, joskin näytelmäohjeissa sanotaan että myös futuristista puvustusta voi käyttää, historiallistista naturalismia ei tavoitella.

 

Nora. Je voulais, grâce à mon travail, passer du rang d'objet à celui de sujet. Peut-être pourrais-je, sous les traits de ma personne, apporter un peu de lumière dans une usine lugubre.

Chef du personnel. Nos espaces de travail sont lumineux et bien aérés. 

Nora. Je veux porter haut la dignité humaine et le droit fundamental à un libre épanoussement de la personnalité.

Chef du personnel. Vous ne pouvez rien porter car vous avez besoin de vos mains pour des choses plus importantes.

Nora. Le plus important, c'est que je devienne un être humain.

 

Eikä naturalismia muutenkaan. En ole Jelinekiä lukenut joten en myöskään mieltänyt erityisen humoristiseksi, mutta tämä näytelmä kyllä tihkuu ironiaa, ja etäännyttämistä harrastetaan kyllä runsaasti, liekö Brecht-vaikutusta...Ibsenin näytelmä mainitaan näytelmän sisälläkin muutamaan kertaan, ja henkilöt puhuvat usein varsin fraseeraten, iskulauseita ja aforismeja pudotellen, eli keskustelulla ei tavoitella realistista sävyä...mutta jo ensimmäinen kohtaus, jossa tehtaan työhönottohaastattelussa Nora vastailee henkilöstöpäällikön kysymyksiin hyvää-päivää-kirvesvartta-tyylisesti Itsenäisen Naisen Voimaantumislausein, huvitti kyllä ja jatkoa tuli näytelmän mitalta...

Weygang. Le capital est la seule chose qui aspire sans cesse à sa reproduction et qui n'y perd rien en beauté, tandis que les femmes qui travaillent assidûment à leur reproduction voient souvent leur apparence subir des dommages.

Nora. Mais je ne prévois pas d'enlaidir mon apparence.

Weygang. Ma rousserolle saura-t-elle être responsable? Être pour moi une vraie partenaire? La femme partenaire est une femme qui commence à être à la mode.

Niin, mitä tässä sitten sanotaan Noran problematiikasta? Nora ehtii olla paljon muutakin kuin tehdastyöläinen, ja menestyäkin. Mutta samalla riippumatta siitä minkä roolin hän ottaa, menestyvän bisnesnaisen tai SM-dominan, niin kauan kuin hän pitää kiinni vain yksilöllisestä emansipaatiostaan porvarillisuuden puitteissa, ei vapautuminen kapitalismin nukkekodista ole mahdollinen, kapitalistisessa jârjestelmässä ei ole mahdollista olla muuta kuin miehisen ylivallan herttainen pelinappula riippumatta siitä millaista valtaa yksilö kuvittelisi käyttävänsä (arvatkaa minkä puolueen jäsen Jelinek oli).

Tätä lukiessa mieleen tuli kysymyksiä näistä uusista hyvin esillä olevista kirjoista tyyliin Historian jännät naiset, Naiset joita ajattelen öisin jne, joissa esitellään huomattavia historiallisia naisyksilöitä. Huomattavia yksilöitä korostava suurmies-malli on romantiikan ajan suosiossa ja sieltä jäänyt kummittelemaan olematta kuitenkaan vailla ongelmia, eivâtkä ne ongelmat varmaan katoa sillä, että suurmies olisikin vaihteeksi suurnainen. 

Mitä mieltä Jelinek vuonna 1979 olisi tästä ilmiöstä ja edustaako se todella emansipaatiota, mitä mieltä Jelinek on asiasta nyt? Mitä mieltä minä olen, mitä mieltä sinä?

(okei, kun asiaa pohdin...vaikka suhtaudunkin hyvin epäluuloisesti sekä individualismin ylikorostukseen että kapitalismiin, olen kuitenkin henkilökohtaisen kilvoittelun kannattaja, ja tätä kautta en jaa näytelmän näkemyksiä. Mutta kiitän näytelmää kysymyksestä)

---------------------------------------------------------

Shakespearen sisarukset -lukuhaasteesta saan tällä täyteen osion joka kyseisen haasteen inspiroi, eli tämä on viides haasteeseen lukemani naiskirjailijan näytelmä (myös kirjailijat joita en ole lukenut aiemmin tulee tässä täyteen). Mutta aikeissa on kyllä vielä lisää lukea...

Luigi Pirandello - Vino nenä

Vaikka italialaisesta kirjallisuudesta olenkin paljon erinomaisen nautittavia teoksia löytänyt, suhteeni Luigi Pirandelloon on aika neutraali: jotain olen lukenut, ja sillai lievän positiivisesti suhtautunut, mutta sen kummempaa vaikutusta ei ole tehnyt. Ilahduin kuitenkin kun kuulin tästä uudesta suomennoksesta (suom. Juuso Kortelainen) ja yhden tunnetuimmista romaaneistaan julkaisusta, joten lukuun.

Pankkiiri Vitangelo Moscardan katsellessa itseään peilistä tämän vaimo huomauttaa miehensä nenän olevan vinossa oikealle. Moscarda itse ei ole asiaa koskaan huomannut, ja tämä toteamus suistaakin miehen eksistentiaaliseen kriisiin: toiset katselevat häntä kukin omasta näkökulmastaan, ja näkevät hänet sellaisena kuin hän ei itse oikeasti ymmärrä olevansa, sadalletuhannelle henkilölle hän on siis satatuhatta eri henkilöä mutta onko siis olemassa todella jotain oikeaa häntä kaikkien noiden henkilöiden joukossa. Vitangelo kokee olevansa yhtaikaa joku, ei kukaan ja satatuhatta (alkuteoksen nimi Uno, nessuno e centomila viittaa tähän), ja tämä hulluudeksi yltyvä eksistentialistinen kriisi suistaa Vitangelon ja läheistensä elämän varsin oudoille poluille...

Sattumalta olin vähän ennen tätä kirjaa lueskellut irlantilaista filosofia George Berkeleyta, joka ajattelussaan pyrki hylkäämään metafyysisen substanssin olemassaolon perustana, ja esitti olemassaolon olevan puhtaasti havaittavia ideoita ja olemisen olevan havaituksi tulemista: esse on percipi (tjsp, en ole lainkaan varma kuinka hyvin luettua ymmärsin). 

Vitangelo Moscarda vaikuttaa päätyvän samaan ajatukseen, että hän on olemassa vain ideoina, joita jokainen on muodostanut omanlaisekseen omien havaintojensa perusteella. Berkeley tosin myös ajatteli, että yhtenä, ylimpänä havaitsijana on Jumala, jonka havaitsemisen seurauksena lopulta kaikki oleva on, mutta Moscarda ja Pirandello eivät välttämättä jaa tätä ajatusta...

Outo mutta kiinnostava kirja. En vieläkään oikein muuta lievän positiivista näkemystäni Pirandellosta mutta ilokseni tämän luin (ja ehkä tämän ajatuksien kanssa pitää palata Berkeleyn pariin, tai Kantin tai Locken...)

Ja on kirjaa muuallakin luettu: Nuori voima, Margit, Maailmankirjat, Takkutukka...

Georges Simenon - La folle de Maigret

 

 

Tämä on nyt kolmas lukemani Maigret-kirja, aiemmin blogatun Maigret et le fantômen jälkeen luin L'amie de Madame Maigretin ja nyt tämän. Sarjassa edetään siis täysin satunnaisesti, tämäkin on aika myöhäisiä teoksia, vuodelta 1970 (ja jotain sympaattisia ajankuvaelementtejä onkin mukana).

Vanha rouva (ikää 86 vuotta) pyrkii komisario Maigretin puheille, koska tämä on varmasti ainoa joka voi auttaa häntä: rouva on jo joitain kertoja huomannut palatessaan kotiinsa päivän askareista, että asunnossaan tavarat eivät ole aivan omilla paikoillaan, aivan kuin joku olisi vaivihkaa käynyt penkomassa siellä jotain. Maigretista tämä kuulostaa varsin tyypilliseltä höperön vanhuksen tarinalta, vaikka rouva ei intensiivisessä vakavuudessaan varsinaisesti hullulta vaikuta, joten Maigret lupaa vierailla paikan päällä joku päivä, mutta ei nyt. 

Vähän tämän jälkeen Maigret saa ilmoituksen, että vanhus on löydetty kotoaan kuolleena, tukehdutettuna hengiltä. Rouva ei siis ilmeisesti ollutkaan mikään höperö...

Tästä kehittyy varsin mainio rikostarina, siinä missä pari edellistä olivat "nojoo, lukihan tuon" niin tästä pidin jo enemmän. Mitään varsinaista arvoitusdekkaria Simenon ei kirjoita, tässäkään kirjassa ei ole yksinkertaisesti tarpeeksi henkilöitä että varsinaista whodunnitia voisi syntyä (jos murhaajaa ei kiskaista varoittamatta puskista ilman pohjustusta, niin oli aika selvää että joko A on murhaaja ja B jotenkin sotkeentunut juttuun, tai sitten B murhaaja ja A sotkeentunut...) ja syistäkään ei varsinaisesti vihjailla tarpeeksi että lukijalla olisi mahdollisuuksia niitä oivaltaa, ne kerrotaan sitten lopuksi.

Enemmän tämä oli ihan vaan rikoskertomus, hieman anekdootin tapainen jonka puitteissa kuvataan henkilöitä ja näiden välisiä suhteita. Ja tässä oli tosiaan varsin mainiot henkilöt ja uhrin perheen sisäiset dynamiikat olivat mielenkiintoiset. 

Ja alkukoukku oli mainio, kun sitä käytettiin ihan vaan koukkuna: Maigret ei jää mitenkään ylettömästi vellomaan syyllisyydentuntoiseen jossitteluun että jos olisi reagoinut alussa paremmin niin olisiko rouva kuollut, mutta se antaa kuitenkin henkilökohtaisen säväyksen että tämä ei ole mitenkään rutiinijuttu.

Sanoisin kirjaa erinomaisen funktionaaliseksi: se ei yritä olla enempää kuin on, ja se on onnistuneesti se mikä on.

Ja funktionaalisuuden hengessä tällä hain Helmet-lukuhaasteen kohtaa 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu (ei ehkä ensisilmäyksellä huomaa mutta on siinä)