Vaikka italialaisesta kirjallisuudesta olenkin paljon erinomaisen nautittavia teoksia löytänyt, suhteeni Luigi Pirandelloon on aika neutraali: jotain olen lukenut, ja sillai lievän positiivisesti suhtautunut, mutta sen kummempaa vaikutusta ei ole tehnyt. Ilahduin kuitenkin kun kuulin tästä uudesta suomennoksesta (suom. Juuso Kortelainen) ja yhden tunnetuimmista romaaneistaan julkaisusta, joten lukuun.
Pankkiiri Vitangelo Moscardan katsellessa itseään peilistä tämän vaimo huomauttaa miehensä nenän olevan vinossa oikealle. Moscarda itse ei ole asiaa koskaan huomannut, ja tämä toteamus suistaakin miehen eksistentiaaliseen kriisiin: toiset katselevat häntä kukin omasta näkökulmastaan, ja näkevät hänet sellaisena kuin hän ei itse oikeasti ymmärrä olevansa, sadalletuhannelle henkilölle hän on siis satatuhatta eri henkilöä mutta onko siis olemassa todella jotain oikeaa häntä kaikkien noiden henkilöiden joukossa. Vitangelo kokee olevansa yhtaikaa joku, ei kukaan ja satatuhatta (alkuteoksen nimi Uno, nessuno e centomila viittaa tähän), ja tämä hulluudeksi yltyvä eksistentialistinen kriisi suistaa Vitangelon ja läheistensä elämän varsin oudoille poluille...
Sattumalta olin vähän ennen tätä kirjaa lueskellut irlantilaista filosofia George Berkeleyta, joka ajattelussaan pyrki hylkäämään metafyysisen substanssin olemassaolon perustana, ja esitti olemassaolon olevan puhtaasti havaittavia ideoita ja olemisen olevan havaituksi tulemista: esse on percipi (tjsp, en ole lainkaan varma kuinka hyvin luettua ymmärsin).
Vitangelo Moscarda vaikuttaa päätyvän samaan ajatukseen, että hän on olemassa vain ideoina, joita jokainen on muodostanut omanlaisekseen omien havaintojensa perusteella. Berkeley tosin myös ajatteli, että yhtenä, ylimpänä havaitsijana on Jumala, jonka havaitsemisen seurauksena lopulta kaikki oleva on, mutta Moscarda ja Pirandello eivät välttämättä jaa tätä ajatusta...
Outo mutta kiinnostava kirja. En vieläkään oikein muuta lievän positiivista näkemystäni Pirandellosta mutta ilokseni tämän luin (ja ehkä tämän ajatuksien kanssa pitää palata Berkeleyn pariin, tai Kantin tai Locken...)
Onkohan tässä jonkinlaisena alkuunsaattajana kirjailijalla toiminut Gogolin novelli Nenä? Pitää ottaa harkintaan tämä Pirandello. Novelleja näyttää löytyvän Kuopion kirjastosta, mutta ei suomeksi tuota näytelmää. Aika pitkiä ovat novellivalikoimansa, mutta ei kai niistä kaikkia novelleja tarvitse lukea...?
VastaaPoistaSaattaa olla alkuideana, vaikka tässä nenä ei sen kummemmin enää osaa, varsinkaan irrallista, näyttele, tuon alun tapahtumien käynnistyksen jälkeen.
PoistaJa tutustua toki kannattaa, vaikka sitten novellimaistiaisten kanssa.
"olemassa olon olevan ideoita-" ja "metafyysinen substanssi" ovat käsitteinä aika lähellä minun tämänhetkistä ongelmavyyhtiä, kun pitäisi tehdä essee Tertullianuksen ja Bonhoefferin kristologia-näkemyksistä. Toki tämä lukemasi novelli on täysin eri sarjaa, mutta jotenkin vain nuo käsitteet liippaavat tähän mennessä tekemiäni huomoita vaikka Piradelloa tuskin tulen lukemaan. Mielenkiintoinen aihe kuitenkin.
VastaaPoistaJeps, nuo metafysiikan pohdinnat suuntaan ja toiseen ovat olennainen osa filosofian historiaa vuosisatojen ajan, ja niiden käsitteistön avulla on käsitelty myös kristologiaa, sakramentteja yms.
PoistaJa Pirandello kyllä myös filosofiaa tunsi...
Muistanko ihan väärin, että tämä Berkeley yritti "laskea" kuinka monta enkeliä mahtuu nuppineulan päähän? Vai oliko sitä mieltä ettei sitä voi laskea?
VastaaPoistaMuistelen tuon enkelien neulanpäässä olevan vanhemman skolastisen probleeman, joka kyllä samaan aihepiiriin liittyy (enkelit ovat muotoja ilman ainetta ja ekstensiota tai jotain) joten Berkeley on kyllä saattanut kommentoida asiaa...
Poista