Siitä että ensi kertaa näin tätä dekkarisarjakuvaa meni useampi vuosi siihen että varsinaisesti aloin lukea.
Se tuli nimittäin vastaan suomennoksina Mustanaamio-lehden kakkossarjana. Olin lehden suhteen myöhäisherännäinen, suunnilleen siinä vaiheessa kun lehteä oltiin jo lakkauttamassa vuonna 2010 hoksasin että lehdessä julkaistiin muutakin kuin vaeltavaa aavetta ja näiden joukossa oli joitain varsin kiinnostavia nimikkeitä: tutut klassikot Valerian ja Piko & Fantasio, mutta myös Rosinskin ja Van Hammen hienoa scifi-fantasia-historiaseikkailusarjaa Thorgal useita albumeita, Camelot 3000, Eisnerin Spiritejä, Tom Strongia...
Ja näiden joukossa myös useiden albumien verran Jérôme K. Jérôme Blochen seikkailuja: sen verran mitä noita Mustiksia käytettyinä ostelin, suosin lähinnä niitä numeroita joissa oli muita sarjoja, jotain Blochea taisin vilkaista mutta se vaikutti silmäyksellä aika kuivakalta eikä kovinkaan kiinnostavalta, joten ei tuolloin tullut luettua (vaikka kuulinkin sarjaa kyllä kehuttavan hyväksi klassiseksi euroseikkailuksi).
Joku aika sitten kun Ranskassa kirjaston BD-osastoa selailin, niin huomasin siellä tätä sarjaa muutamia albumeja, ja kun nimi oli tuttu niin kai sitä sitten pitää kokeilla, ja otin ykkösalbumin L'ombre qui tue luettavaksi.
Se oli tosi huono. Vaikka Dodier mallikkaasti piirtääkin, jälki on enemmän funktionaalista kuin varsinaisesti loistokasta tai hyvä argumentti lukea sarjaa kiinnittämättä huomiota tarinaan, ja tarina oli heikko, jonkinlainen outo humoristinen-muttei-silti-hauska pulpjännäri jonka juonessa ei ollut oikein mitään tolkkua ja henkilöt käyttäytyvät kuin mieltä vailla...joo ei todellakaan ole lukemisen arvoinen. Kvaak-foorumilla kuitenkin sanottiin että kyllä sarjan myöhemmissä albumeissa on tasokkuutta, joten annoin uuden mahdollisuuden, taisi olla nelosalbumi Passé recomposé, ja hei, tämähän toimi ihan eri tavalla, tämähän oli hyvä.
Ja tällä hetkellä olen lukenut sarjan 16 ensimmäisestä albumista viisitoista (#10 ei ole toistaiseksi osunut käsiin kirjastossa), ja vielä on luettavaa jäljellä: sarjan viimeisin osa, #27, ilmestyi viime vuonna, ja kun nuo uusimmatkin osat ovat ilmeisesti saaneet hyvin positiivisia arvioita, sarja ei ainakaan vielä vaikuta kärsivän tason notkahduksesta niin kuin monille pitkille sarjoille käy (ensimmäinen albumi ilmestyi 1985, sarja Spirou-lehdessä jo 1982).
Ja alun heikkoudellekin löysin selityksen, albumien taso korreloi suoraan sen mukaan ketkä ovat tekijöitä. Alain Dodier on piirtäjänä alusta asti, ja vaikka piirrosjälki kehittyy niin ei se mitenkään radikaalisti muutu, mutta kahden ensimmäisen albumin kirjoittajina ovat Serge Le Tendre ja Pierre Makyo, ja nämä ovat ihan vaan huonoja. Kolmos- ja viitosalbumin kirjoitti vain Pierre Makyo, ja ne ovat ihan ok, mutta varsinaisesti sarja nousee siivilleen kun Dodier myös kirjoittaa tarinat (on niissäkin tietysti vähän parempia ja vähän heikompia tarinoita, mutta yleistaso on kova ja kuitenkin tasainen).
Vaikutti siltä että alussa tekijät eivät olleet ihan samalla linjalla millaista sarjaa ollaa tekemässä. Yleisenä ideana on versioida amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria ja film noiria mutta humoristisemmalla ja kepeämmällä otteella ja umpiarkiseen ranskalaismiljööseen sijoitettuna: sankarimme, nuoren yksityisetsivän Jérômen vaatetus viittaa ehkä Humphrey Bogartiin mutta nimi humoristiseen brittikirjailijaan Jerome K Jeromeen. Mutta pari ensimmäistä albumia ovat koko tarinaltana kuin jotain hölmöä jännäriparodiaa, kun taas kun Dodier tarttui kirjoittamiseen, Jérômen tietty tohelous ja epäcoolius säilytetään mutta tarinat itsessäään ovat vakavia ja henkilöiden käytös realistista (joskin toki Dodierilla on tietty taipumus melodraamaan, monissa tarinoissa jokin menneisyyden synkkä salaisuus johtaa nykyhetken tragediaan). Ja Jérômekin siis ihan osaa asiansa, havainnoinnin ja päättelyn, vaikka niitä ei hoidetakaan viileällä tyylikkyydellä...
Ja Jérômen tyttöystävällä Babettella ja muutamalla pysyvällä sivuhenkilöllä (kuten naapurilla Madame Zeldalla ja talkkarilla Madame Rosella) on oma merkittävä roolinsa sarjassa, sen verran että lopputulos on jotenkin merkillisellä tavalla toimiva yhdistelmä Raymond Chandleria ja Christien Tommy & Tuppence -tarinoita.
Tai yleisemmällä tasolla vertailukohdaksi tuli mieleen Jacques Demyn musikaalit Cherbourgin sateenvarjot ja Rochefortin tytöt: otetaan amerikkalaisen populaarikulttuurin genreilmiö (musikaalit tai dekkarit) ja ranskalaiseen yltiöarkipäiväistettyyn miljööseen sijoitettuna versioidaan genre hartaudella ja perehtyneisyydellä mutta samaan aikaan ripauksella itsetietoista etäisyyttä...
Mielenkiintoinen piirre on myös tarinoiden yleinen positiivinen luonne. Toki dekkareissa tapahtuu rikoksia, ja ajoittain murhiakin (joskaan ei joka tarinassa), ja osa henkilöistä on ihan läpeensä epämiellyttäviä, mutta omalla tavallaan kaikki on kuitenkin motivoitua, ja jos motivaatiota toimia toisin ei ole, henkilöiden, rikollistenkin, käytöstä voi pitää varsin säädyllisenä ja kohteliaana. Mitään itsetarkoituksellista pahuudella ja kauhisteltavilla ihmishirviöillä mässäilyä ei harrasteta (joihinkin tuollaisiksi laskettaviin ehkä viitataan mutta ne pysyvät viittauksina).
Ja tuo korostaa monien tarinoiden traagista luonnetta, kun periaatteessa potentiaalisesti kunnollisetkin ihmiset päätyvät tekemään pahoja asioita...
Aikaisemmat albumit ovat kaikki olleet itsenäisiä tarinoita, joita voi lukea haluamassaan järjestyksessä (toki suunnilleen on ollut hyvä lukea näitä suunnilleen ilmestymisjärjestyksessä niitä paria ekaa lukuunottamatta, mutta pieni epäjärjestys tai jonkun osan väliinjääminen ei haittaa), nämä viimeksi lukemani osat 15 ja 16 muodostavat sarjan ensimmäisen kahden albumin mittaisen tarinakaaren.
Kirpputorilta löytyvä taulu vie Jérômen etsimään taulun aikaisempaa omistajaa, mutta tapahtumat mutkistuvat kun Jérôme herää (epätyypillisesti krapulassa: sankarimme ei kestä lainkaan alkoholia...) kädessään revolveri ja viereisellä sohvalla vanha rouva, jota on ammuttu päähän (rouva ei ole oikea kreivitär, lempinimi tulee sukunimestä de Ségur)...ja jälkimmäisessä albumissa Jérômen ollessa vankilassa täytyy tyttöystävä Babetten tarttua toimeen: minne on rikospaikalta kadonnut eräs kirje?
Vaikka rikoksia ja rikollisuutta käsitteleviä sarjakuvia jonkin verran löytyykin, tyylipuhtaampaa dekkarisarjakuvaa selvästi vähemmän ja suurin osa muista laadukkaista esimerkeistä tulee vuosikymmenten takaa sanomalehtistripeistä. Mutta ihan muodosta riippumatta, en ihan valtavasti dekkareita lue mutta jonkin verran kuitenkin, ja niiden joukossa Jérôme K Jérôme Bloche on hyvin miellyttävä tuttavuus, tällaista voisin mielelläni lukea enemmänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti