Nimenä Edgar Wallace on ollut tuttu, brittiläisen 1900-luvun alkupuoliskon dekkarien tuottoisana tekijänä, ja jonka kirjoihin perustuvat saksalaiset krimi-elokuvat ovat inspiroineet italialaista giallo-elokuvaa, josta kyllä olen pitänyt... mutta Wallacen tuotantoa en ole lukenut enkä oikeastaan edes olisi osannut nimeltä mainita yhtään, saati sitten että sisällöstä olisi ollut mitään sen kummempaa ennakkokäsitystä...vain epämääräisenä mielikuvana halpahintaisesta kioskijännäristä.
Luettavaksi tuli tämä, jännärituotantonsa esikoinen vuodelta 1905, ja täytyy myöntää että ennakkoluuloissani oli vinha perä.
Sinänsä tässä on kiinnostavia elementtejä mukana, mutta niiden käyttö tai kirja muutenkaan ei vakuuttanut.
Ideana on, että maailmassa toimii salaseura The Four Just Men, joka puuttuu epäoikeudenmukaisuuksiin tai oikeuden tuomiot välttäviin rikollisiin, tappavasti. Rikollisilla on kunniatuntoa, pelaavat "reilusti" ja ilmeisesti tapaavat varoittaa uhriaan odottavasta tuomiosta, mutta jos oikeus ei toimi, vigilanttius toimii, ja ryhmän tuomitsemia uhreja on ympäri maailmaa ollut jo pari-kolmekymmentä.
Nyt huomion kohteena on eräässä korruptoituneessa maassa kytevä oikeutettu vallankumous, joka kuitenkin vaarantuu, kun sen johtajaa, Iso-Britanniassa elävää pakolaista, uhkaa maastakarkoitus tulevan lain mukaan. Niinpä järjestö ottaa hampaisiinsa lakiesitystä vetävän korkean profiilin poliitikon...
Okei, on aika hölmö idea että demokraattisessa prosessissa lain voimaansaattaminen riippuisi yhden poliitikon tappamisesta, että kun tämä poliitikko raivataan pois (hyvin julkisesti käydyssä prosessissa, samalla lakiesitys kaatuisi.
Ja okei, muutamakin henkilö, kyseisestä poliitikosta ja poliiseista alkaen, hoitaa juttua aika hölmösti.
Sinänsä on kiva idea, että osapuolet ovat moraalisesti ambivalentteja: rikollisten toimintatavat ovat epäilyttäviä mutta niiden taustalla on kuitenkin moraalisia periaatteita ja oikeudentuntoa, ja toisaalta poliitikon järkähtämättömyys kiristyksen ja terrorismin edessä tuo tälle aimo annoksen sympatiaa.
Rikosta myös pantataan pitkään, kuolemia alkaa tulla vasta kirjan loppupuolella...
Tässä olisi ollut paljonkin kiinnostavia moraalisia ja psykologisia ulottuvuuksia pohdittavaksi, vigilantismin ja terrorismin oikeutuksista ja niihin reagoimisesta, ajettavan lain hyväksyttävyydestä, journalistien toiminnasta jutussa jne jne. Nämä ulottuvuudet jätetään lähes täysin käyttämättä, sen sijaan kirjasta tehdään varsin yhdentekevä suljetun huoneen mysteeri.
Ei vakuuttanut ei, en tiedä tapahtuuko Wallacen myöhemmässä tuotannossa jotain kiinnostavaa kehitystä, tämän perusteella en ole mitenkään innokas tarttumaan muuhun tuotantoonsa...
En ollut sen kummemmin Naistenviikon lukuhaastetta miettinyt, mutta kun kirjan luettuani asiaa mietin, huomaan aloitukseni olevan lähes optimaalisen huono: jos oikein muistan, tässä kirjassa mainitaan nimeltä yksi nainen (The Four Just Menin aiempien uhrien joukossa, joita siis luetellaan yli kymmenen) ja parin muun naisen, heitä nimeämättä, olemassaoloon viitataan: varsinaiseen tarinaan heitä ei tule. No, yksi poliisi sentään huomauttaa, että mitään tuntomerkkejä The Four Just Menista ei ole tiedossa, joten nämä voisivat olla vaikka naisia...
En epäile Wallace-kokemuksesi pätevyyttä, mutta jännittävästi aikalaiskokemuksemme muokkaavat meitä. Tietenkään en ole Wallacen aikalainen, mutta 1950-60 luvulla Wallacea julkaistiin runsaasti Suomessa, saksalaisten tekemä Vihreä jousimies vaikutti minuun kuin paraskin kauhuelokuva ja 70-luvun taitteessa englantilaiset tekivät aika laadukkaita tv-sarjoja Wallacen romaaneista. Kun vielä ottaa huomioon, että 1950-luvulla Sasu Haapanen luki charmantilla äänellään Yleisradiossa Wallacen Sandi-juttuja, täytyy myöntää että kirjailija oli osa omaa lapsuuttani/varhaisteini-ikääni. Mutta, kuten olen sanonut, meidät kasvatettiinkin seikkailukirjoilla ja westerneillä.
VastaaPoistaKokemukset haalistuvat kuin pyykki auringossa, tietysti. Kun pari vuotta sitten yritin lukea aikaisempia suosikkejani - Sammakon salaperäinen seura ja Kuminaamarimiehet - kokemus jäi aika ohueksi, enkä muista jaksoinko lukea niitä loppuun. Mutta muutama viikko sitten luin - kun muuta en keksinyt - Hämärän huoneen arvoituksen, ja sehän oli näppärä dekkari, kaikkine identiteettivarkauksineen, jotka kirjailija "tietää" mutta lukijaa hämätäkseen jättää kertomatta. Wallacen monissa romaaneissa oli ammattimaisia gangsteriliigoja ja rikollisten salaseuroja, joten tässä mielessä hän eroaa aika lailla kultaisen kauden dekkaristeista. Mutta jos hän saneli romaaninsa kolmessa päivässä, jälki ei voine olla suurta kirjallisuutta.
Noita Sandijuttuja ei varmaankaan nykyhetken kukkahattutätien moralismi päästäisi Ylen kanavilla luettavaksi.
Jooh, kuten mainitsin ainakin joku noista saksalaisista filmatisoinneista kyllä kiinnostaisi nähdä.
PoistaJa mielessä on kyllä myös, että ensimmäinen teos ei useinkaan ole edustavin, eli tässä tapauksessa on myös mahdollista että Wallacella on jo hyviä ideoita idulla, mutta tässä sortuu vielä keskittymään liikaa tylsähköön aikalaiskliseeseen (tai ainakaan itse en jaksa yhtään innostua näistä lukitun huoneen mysteereistä) ja myöhemmässä tuotannossa löytyisi myös teoksia joissa paremmat elementit tulevat paremmin käytetyiksi (siis varmaan pulp-jännäreitä ne ovat kaikki, mutta niidenkin puitteiden sisällä on parempaa ja huonompaa)
Ja olihan tässäkin tietysti kaikenlaista sellaista jota nykyhetken moralistisesta lukijasta on ilo tuomita :)