Ivy Compton-Burnett - Two Worlds and Their Ways

Muistelen Ivy Compton-Burnettin tulleen mainituksi Alan Bennettin kirjassa Epätavallinen lukija, yhtenä kirjailijana, jonka tuotannosta kuningatar Elisabeth ei pidä; syy on oletettavasti sama kuin kuningattaren kielteiseen suhtautumiseen Jane Austeniin, näiden molempien kirjailijoiden huomattavat ansiot ovat hienovaraisen nyanssisissa ihmis- ja erityisesti valtasuhteiden käsittelyssä, sellaisella tasolla joka kuningattarelle jää vieraaksi.

Muuten Compton-Burnett ei nykyvinkkelissä ole kauhean paljoa esillä, mutta kun olen diggaillut näistä 1900-luvun brittinaiskirjailijoista, niin nimi on tullut usein mainituksi: ei ehkä tunnetuin eikä varmaankaan suosituin, mutta arvostettu. Eikä vain kotimaassaan, huomasin että myös ranskalaisen nouveau romanin piirissä on luettu ihaillen Compton-Burnettia.

Jokunen vuosi sitten aloinkin lukea yhtä kirjaansa (muistaakseni A Father and His Fate) mutta hyydyin parinkymmenen sivun jälkeen: Compton-Burnettilla on varsin omalaatuinen tyyli, joka ei ole mitenkään helppolukuinen ja sillä kertaa se oli liian raskas...mutta jätti kiusaamaan sen verran, että kun tämä teos tarjolle tuli niin piti kokeilla.  Vaikka tälläkin kertaa teki mieli jättää kesken muutaman alkusivun jälkeen...

"My dear, good wife!" said sir Roderick Shelley.
The former replied without raising her head.
"The money subscribed divided by the number of subscribers gives you the average subscription. Twenty-four pounds, ten shillings and sixpence, divided by thirty-five. Would you do a sum like that in your head, Roderick? Or could you not do it at all?"
The latter expressed no opinion, indeed had none.
"Come, my pretty," he said.
"Fourteen shillings," said Maria Shelley, looking at him over the pencil. "Of course I am neglecting the pence."
Her husband repeated his words, neglecting the pounds and shillings also.
(kirjan ensimmäiset rivit)

Suuri osa kirjasta on dialogia. Muistelisin että tuo aiemmin aloittamani kirja oli melkein täysin dialogia, useilla puhujilla joista oli vaikea pysyä mukana, tässä oli sentään vähän selittävääkin tekstiä mukana, mutta pääpaino pysyy dialogissa, puhujia on useita (ja mukana myös pari jotka usein vaikenevat mutta joiden läsnäolo saattaa olla merkityksellistä) ja puhetyyli on hyvin muodollista, täynnä ironiaa, pieniä vihjeitä ja nyansseja, hyvin yksityiskohtaista klaustrofobisuuteen asti.

Kirjassa on juoni, eräänlainen: perheen kaksi lasta, jotka ovat olleet kotiopetuksessa, lähetetään kouluun, brittityyliin sisäoppilaitoksiin, ja siellä ollessaan sattuu sitten jotain ja kotona taas eräs korvakoru on kadonnut, mutta miten, ja pari muutakin juttua sattuu noihin liittyen, mutta voi ihan rehellisesti sanoa että juoni ei ole kovinkaan tärkeä.

Sinänsä mukaan on piilotettu hyvinkin melodramaattisia juonenkäänteitä, jotka sopisivat johonkin sensaatiohakuisempaan kirjaan tai saippuaoopperaan (vaikuttavimpana perheen aikamiespojan, joka toimii myös koulussa opettajana, suhde, tai mahdollisen sellaisen epäily, koulun toiseen opettajaan, josta tuleekin ilmi että tämä on perheen isoisän äpäräpoika) mutta tässä niiden dramaattinen potentiaali on varsin hyvin tukahdutettu koukeroisten ja yksityiskohtaisten keskustelujen sivumainitoihin, tarina on kerronnalle ja maailman todellisuudelle alisteinen eikä toisinpäin. Tältä kantilta myös voin nähdä yhteyksiä miksi tämä vetosi nouveau romanin tekijöihin, tässä on kyllä samaa kuin joku aika sitten lukemassani Nathalie Sarrautessa.

Ja toisaalta tunnistan että Elizabeth Bowen taisi kehittää omaa tyyliään Compton-Burnettin vaikuttamana, vähemmän dialogivetoisesti mutta kielen monimutkaisuus ja tapa jolla kaikki tärkeimmät asiat tapahtuvat jossain kerronnan ulkopuolella ja kerronnassa ne ovat mukana vain viittauksina löytyy molemmilta.

Ei tämä helppoa luettavaa ole, mutta oudon kiehtovaa kuitenkin: kirjailija on luonut tyylin ja toteuttaa sitä ehdottomasti. Joidenkin henkilöiden ajattelua ja vaikuttimia nähdään hieman kerrontana, toiset piirretään vain behavioristisesti puheensa perusteella, ja henkilöiden ja näiden välisten suhteiden kuvaus on kuitenkin täysin hallittua ja taitavaa. Ja kirja pursuilee ironiaa, mutta ei siltikään suostu asettumaan minkäänlaiseksi satiiriksi tai komediaksi. Hämmentävä teos, luulen että täytyy jatkaa Compton-Burnettin tuotannon parissa (jos näitä nyt jostain löytyy), ymmärtääkseni nämä piirteensä hallitsevat koko tuotantoaan.

"You would not have done such a thing yourself."
"I wonder if I should. I always wonder if I should withstand temptation. I never seem able to meet any. I should like to be put to the test. I am so interested in myself."
"I am not," said Maria, with a sigh. "I have never met a drearier subject. And I reproached those poor children for doing as I had done, when they did it for my sake!"
"As you did it for Roderick's. There must be a strain of pure nobility in you."
"It is a thing we must hide and be ashamed of."

Helmet-haasteesta, mitäs kohtia inulla vielä on vapaana...No, ainakin 1. Kirja on vanhempi kuin sinä (julkaistu 1949)