Olin aiemmin tutustunut Jean Teulén tuotantoon sovitusten perusteella, nähnyt elokuvaversion romaanista Le magasin de suicides ja sarjakuvan kirjasta Entrez dans la danse, joiden perusteella kiinnosti lukea jotain varsinaistakin tuotantoa. Ja tämä teos sattui tulemaan vastaan englanninkielisenä käännöksenä (käännös Melanie Florence), joten tietty filtterivaikutus tietysti jatkuu...
Teulén tuotannosta löytyy useampikin romaani, joka käsittelee jotain historiallista tapahtumaa tai henkilöä, yleensä jotenkin outoa, groteskia ja makaaberiakin (tuo Entrez dans la danse käsitteli Strasbourgin tanssitautiepidemiaa 1518), ja samassa hengessä ollaan myös tässä kirjassa: alkuteoksen nimi Fleur de tonnerre (Ukkoskukka) tulee päähenkilön lempinimestä muttei muuten kerro niin paljon kuin tämä käännösnimi.
Hélène Jégado on todellinen henkilö, sarjamurhaaja, joka teloitettiin Rennesissä vuonna 1852 tuomittuna viidestä myrkytyksestä, joskin hyvällä syyllä uhreja epäiltiin olevan yli 30, vähintään. Jégado työskenteli kokkina monissa talouksissa ympäri Bretagnea, ja monissa näissä talouksissa sitten sattui merkillisiä kuolemantapauksia yksi tai useampi: uhrien valinnassa ei tunnu olevan mitään erityistä linjaa, läheisten merkillisten kuolemien joukossa oli niin olia perheenjäseniä kuin tuntemattomia, aikuisia ja lapsia...mutta kun ihmisiä kuoli nyt muutenkin usein äkkiä, niin usein nämä tulkittiin vaikkapa äkillisiksi koleraepidemioiden purskahduksiksi (ja Jégadoa saatettiin pitää onnekkaana jos oli vaikkapa ainoa eloonjäänyt). Ja joissain paikoissa saattoi tietysti herätä epäilys ainakin pahan onnen tuomisesta, varsinkin kun Jégadolla oli paljon muutakin outoa käytöstä...mutta vasta Jégadon työskennellessä Rennesissä asiaa alettiin kunnolla tutkia, ja merkillisten kuolemantapausten uhreista löytyi runsaasti arsenikkia...
Teulén kirjassa historialliset tapahtumat kyllästetään bretagnelaisilla uskomuksilla, runsaalla, pakanallisella tai synkretistisellä, ja tämä hallitsee Hélènen mielenmaisemaa jo lapsuudesta saakka: erityisesti kuoleman henkilöitymä Ankou, johon Hélène identifioituu ja jonka nimissä alkaa toimia, halukkaasti myrkyttämässä kenet tahansa koska kuolema ei valikoi...
Vapauksia historiassa otetaan, varmaankaan niitä elämän varhaisempia vaiheita ei kunnolla tunneta mutta tässä Hélène kulkee paikasta paikkaan, jättäen jälkeensä runsaasti ruumiita (huomattavasti enemmän kuin kolmekymmentä). Ja kirjan tunnelma on hämmentävä, toden ja myytin välimaastossa liikkuva ja runsaan groteskiuden ja mustan huumorin sävyttämä, ja Hélènen tekemisille ja varsin sosiopaattiselle käytökselle ei sen kummempaa selitystä löydy, myrkyttäminen on pakonomaista ja jos Hélène päätyy johonkin muuhun palvelijatehtävään kuin kokiksi, eikä näin pääse näppärästi käyttämään arsenikkia, niin alkaa yhtä pakonomaisesti silpoa vaatteita ja muuta omaisuutta...jotain psykologisia ajatuksia nostetaan esiin loppupuolella (onko kyse vallan tunteesta, jota Hélène saa hallitessaan läheistensä elämää ja kuolemaa?) mutta vallitsevana tunnelmana pysyy kuitenkin outous, merkillisyys, mysteeri.
Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 29. Kirjassa valehdellaan.
Onpa mielenkiintoista, naissarjamurhaajia on paljon vähemmän kuin miehiä. Entisaikaan on ollut niin helppo luistaa vastuusta, kun ei ollut juuri välineitä selvittää ihmisten kuolemia. Nykypäivänä tilanne on onneksi jo kovin toinen.
VastaaPoistaTai ehkä eivät vain ole jääneet kiinni :)
PoistaMutjoo, noissa viimeisissä tapauksissa oli esillä että mahdollisuus analysoida arsenikkia ruumiista oli olemassa, muttei mitenkään yksinkertainen tai rutiininomainen homma eikä varmastikaan yleisesti saatavilla, ja toisaalta kulkutauteja oli sen verran paljon että kaikenlaisia äkkikuolemia tapahtui...