Marianne Thorby - Irma Brannertin arvoitus

Aika kulunut pokkari on napattu ilmaishyllystä viime käynnillä Suomessa. En ole koskaan Marianne Thorbysta kuullut, suomenruotsalainen dekkaristi jonka tuotanto ei kovin laaja näy olevan, ja keskittynyt 60-luvun alkuun...mutta kun käsiin tulee obskuuri Sapo niin toki sen aina voi uteliaisuudesta lukea (suomennos käsikirjoituksesta Panu Pekkanen).

"Tietysti minä tapoin mieheni", alkaa kirja, puhujana nimihenkilö Irma Brannert, joka istuu tutkintavankeudessa miehensä, varakkaan tehtailijan Ola Brannertin myrkyttämisestä. Mutta tietenkään asia ei ole ollenkaan niin yksinkertainen...vanha puolustusasianajaja Ernst Halse on vakuuttunut Irman syyttömyydestä, veljenpoikansa Peter joka on juuri aloittanut setänsä lakifirmassa (ja on Irman lapsuudentuttu, mutta ei kovinkaan lämpimillä väleillä) ei niinkään...mutta sitten Ernst kuolee tapaturmaisesti, ja juttu tipahtaa Peterin käsiin. Ja niin, kuinka usein dekkareissa kuollaan tapaturmaisesti? Ja muutakin merkillistä tapahtuu, ja juttu osoittautuu monimutkaisemmaksi kuin mitä aluksi luulisi...

No niin, tämä oli varsin sujuva arvoitusdekkari, pikkukaupungissa henkilöt tuntevat toisensa ja toisaalta monella on jotain salattavaa. Erityisesti alkupuolella hieman häiritsi tapa, jolla moni henkilö tuntui suorastaan panttaavan tietoja (ja samalla kirjailija teki niin lukijalta), tavalla joka ei ollut ihan uskottava, mutta toisaalta kerronnan rytmityksessä on myös arvostettavaa, viimeisen luvun parlour scenen sijaan asiat paljastuvat pikkuhiljaa ja toisaalta vastaukset herättävät uusia kysymyksiä (ja lukijan kannalta reiluuttakin on mukana, ainakin itse keksin kyllä jotkut juonenkäänteet muutamaa sivua ennen henkilöitä, joskin toisissa kohdissa arviot menivät sitten pieleen). Tavallaan tässä tuntuu jo leffa- tai tv- tai radiosarjan kerronta ennemmin kuin perinteisen arvoitusdekkarin, lukija täytyy pitää tasaisemmin kiinnostuneena tasaisemmin sirotelluilla juonenkäänteillä. 

Kerronta on suurimmalta osin kolmannessa persoonassa, mutta välissä myös Irman minä-kerrontaa (kuten tuossa alussa). Kielessä kuuluu kyllä vanhojen filmien puheenparsi, joka ei usein kauhean realistiselta kuulosta, joskin ehkä tyyli on luontevampi ruotsiksi (tai 60-luvulla...)
Mutta samalla on todettava, että vaikka jännäripuoli kirjassa oli viihdyttävän vetävää, sitä pakollista romanssikuviota en pitänyt ollenkaan vakuuttavana, sen olisi voinut jättää pois.

Jep, ei tämä mikään unohdettu mestariteos ole, mutta tämä oli minulla junalukemisena ja siinä tarkoituksessa täytti tehtävänsä erinomaisesti.

Helmet-lukuhaasteessa sopivat haastekohdat alkavat olla täynnä, mutta olkoon sitten vaikka 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

 Edit: Ariel on lukenut tämän myös.