Larin-Kyösti - Kellastuneita lehtiä

Suomalaisen runon päivää juhlistetaan bloggaamalla suomalaisesta runoudesta: ei tosin Eino Leinoa, vaan aikalaistaan Larin-Kyöstiä. Olen aikoinaan lukenut yhden varhaisen runokokoelman, ja se jätti mielikuvan että muutakin voisi: nyt sitten satunnaisotannalla otin projekti Lönnrotista tämän vähän myöhemmän (eli siis yhä varhaistuotantoa) kokoelman, vuodelta 1903.  

Kokoelmasta löytyy yksi hitti, tutuksi lauluksi päätynyt Itkevä huilu. Mutta muutamaa muutakin voisi hyvin lauluksi kuvitella, muutama kertova balladi, muutama humoristinen hyräily...viittaillaan tyylillisesti historiallisiin balladeihin, ja niin itään kuin länteen: mukana on karjalaisaiheista ja Kalevala-tyylistä runoa mutta Aleksis Kiven tapaan kurotetaan myös läntiseen perinteeseen. Jonkin verran viljellään myös eksotismia Japanista Persiaan, tavalla joka on nykyään jo eksoottisempaa kuin varsinaiset aiheensa.

Dramaattisuus ei ehkä ole Larin-Kyöstin vahvuuksia, ennemminkin sujuva melodisuus ja tunnelmallisuus, mikä ehkä on sitten johtanut siihen, että vaikka ilmeisen suosittu aikanaan olikin, on jälkimaineessa jäänyt monien muiden varjoon: tämä on liian helppoa...

Mutta, no, sen verran pidän muodon taidosta ja kertovasta runoudesta (ja huumoristakin), että ilahtuneena tätäkin luki. Ja sen verran tiivis paketti, että Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun (tosin en niin tehnyt, kahdella istumalla luin), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä saa 1900-luvun.

Muita runohaasteeseen osallistujia löytyy Ankin kirjablogin haastekutsusta.

Suur'itse Minä

    Suur'itse Minä istuu jääkristalli-linnassaan
    ja kylmin kiiltävin silmin hän katsovi maailmaan,
    kas, holveihin heijastuupi lumitähtien kimmallus,
    ja lävitse kammioiden käy huurteinen huokaus,
    jos sinne käyt, oi, matkamies, käyt kuolemaasi!

    Suur'itse Minä vanha on vihaaja auringon,
    oli ennen sydän hällä, nyt sijalla tyhjyys on,
    on hällä ystävä korppi ja pohjaton, musta yö,
    ja ainoa hupi on hällä, kun ahne korppi syö;
    hän monen onnen, monen lujan toivon kaasi.

    Öin onnen onkijajuokot ne hiipivät istuimen luo
    ja silmissä kiinteä ilme veriuhreja hälle ne tuo,
    ne antavat sydämmensä hänen lempikorpilleen
    ja sitte ne valansa vannoo kuin kuiskais ne itsekseen,
    Suur'itse Minän eteen ne nyt maahan luistaa:

    "Suur'itse Minä! Vannon, nyt unhotan kaikki muut,
    ma unhotan armaani lemmen ja kotini kauniit puut,
    ma unhotan unelmat kauniit, ne kunniaan, kultaan myön,
    jos isäni tielle astuu, niin isäni maahan lyön,
    vain itseäni tahdon aina auttaa, muistaa.

    En mitään keinoja kammo, kun himoni hulmuaa,
    sen kenkäni korolla poljen, ken minua vastustaa,
    en lasten itkuja kuule, en ääntä hukkuvan
    ja ylitse raunioiden ma huoneeni rakennan
    ja kuiluhun ma tahdon kilpaveikot suistaa.

    Suur'itse Minä, sä kaikki, sua tahdon ma ylistää,
    ma sulle suitsutan, uhraan, en muuta tunne, en nää,
    näin itsetiedossa väikyn, käyn kunnian vuorta näin,
    sen lumihuippuja astun pois ikuisuuttani päin,
    ja alla maailmoiden tummat tulet palaa.

    Ja taivaan kantta vasten ma suuren varjoni nään,
    kuin itse Luoja oisin ma korkeelle nostan pään,
    ja kuolkoon herätysääni mun omassatunnossain
    ja kuolkoon elämä kaikki, kun minä elän vain,
    Suur'itse Minä, kuule palvelijas valaa!"

    Suur'itse Minä koskee heitä taikasauvallaan,
    ja huume joukot tempaa, ne syöksyvät maailmaan,
    ne suuruuden hulluina huutaa ja muita ne tallaa ja lyö,
    ne palaa, paatuu, ne hyytyy ja tulee kerran yö,
    kun omaa itseään ne kaikki kiroo salaa.