J.G. Ballard - The Terminal Beach

Olen usein jo maininnut, että pidän novelleista, otan varsin matalalla kynnyksellä luettavaksi novellikokoelmia sellaisiltakin kirjailijoilta, joista en ole kuullut aiemmin, ja samalla usein jos haluan tutustua jonkin kirjailijan tuotantoon, jos mahdollista otan luettavaksi novelleja.

Samalla on todettava, että aina tuo ei ole hyvä ratkaisu, ja jotkut kirjailijat, joiden tuotannosta muuten pidän, eivät ole parhaimmillaan novellisteina. Esim. Agatha Christien romaanit eivät toki ole kovin laajoja nekään, mutta juuri sopivan mittaisia, kerronta on taloudellista ja hyvin rakennettua, mutta kun tarinan pituus lyhenee, kerronnalliset rakenteet pakostakin yksinkertaistuvat ja lopputulos jää pieneksi pulmapähkinäksi, joka on harvoin erityisen kiinnostava. 

Toisaalta Samuel Delanyn novellikokoelma on täytynyt jättää kesken sen suhteettoman raskauden vuoksi: Delany heittelee spefikirjoissaan usein hyvinkin jännittäviä, villejä ja mielikuvitusta kutkuttavia ideoita, mutta ei harrasta juuri lainkaan ekspositiota: kerronta heittää lukijan suoraan syvään päätyyn, selvittäköön miten voi mistä tässä nyt oikein on kyse, millaisiin scifi-ideoihin perustuvassa maailmassa nyt ollaan, kun ei voi olla mitenkään varma edes siitä, että tekstin sanat tarkoittavat sitä mitä ne lukijan todellisuudessa tarkoittavat...ja juuri kun alkaa olla jotain käsitystä missä mennään, novelli päättyy, ja seuraava alkaa ihan omilla lainalaisuuksillaan. Kiitos, otan tämän tyylin mieluummin romaaneina.

Nokkelimmat saattavat arvata tästä alustuksesta, että en ollut ihan valtavan ihastunut tähän J.G. Ballardin novellikokoelmaan. Olen aiemmin lukenut kirjailijan romaanin Crash, joka oli vaikuttava ja mieltä kutkuttava, sen verran että Ballardin tuotantoon on ollut tarkoitus jatkaa...mutta tässä novellikokoelmassa on vähän samaa kuin Delanylla: jonkinlaisia spefi-ideoita pitää olla mukana, ja niillä pitää olla kokonaisuuden kanssa jopa joku merkitys, mutta kun kerronta ei ole niin tarinavetoista ja liiallinen ekspositio ei kuulu kirjalliseen tyyliin, niin niistä ei saa lyhyessä formaatissa helposti kiinni (tarinavetoisemmat pulp-spefistit pärjäävät yleisesti ottaen paremmin novellimuodossa). No, Ballardin scifi on sentään huomattavasti maanläheisempää kuin Delanyn...

12 novellin kokoelma on ilmestynyt vuonna 1964, ja ajankohta näkyy kyllä: useassa novellissa katse on kääntynyt kohti avaruutta, ja esim. Echo-satelliitteihin viitataan muutamaan kertaan, mutta kuumatka on vielä, no, scifiä (eikä historiallisesti mennyt ihan niin kuin mitä ensimmäisessä novellissa viitataan). Ja toisaalta on ollut Kuuban kriisiä, uutta kasvavaa tietoisuutta ympäristöongelmista, liikakansoituksesta jne. 

Yksittäisten novellien sijaan esiin nousee enemmän kokonaisuus, painostava maailmanlopun tunnelma annoksella rappiota ja misantropiaa. Mietin ovatko nämä novellit kirjoitettu suoraan yhtenäiseksi kokoelmaksi vai onko osa tai kaikki julkaistu aiemmin lehdissä: jälkimmäisestä ei ole ainakaan mainintaa tässä lukemassani painoksessa. Joka tapauksessa kovin pitkältä aikaväliltä nämä tuskin ovat, ja toistuvia teemoja ja yksityiskohtia löytyy, vaikka varsinaisesti ei samassa maailmassa ollakaan...

Kiinnostava kontrasti syntyi erityisesti kirjan ensimmäisestä ja viimeisestä novellista, joissa Ballard päätyy käsittelemään uskonnollisia teemoja, ja niistä SPOILEREITA. Molemmissa tämän maailman loppua suorastaan odotetaan, eri odotuksilla ja eri syistä: ensimmäisessä rappeutunut intiaaniheimo harjoittaa lastikulttia ja odottaa rikkauksia tuovan suuren linnun saapumista jonka jälkeen mikään ei ole kuin ennen (ja tätä kulttia hyväksykäytetään ja toisaalta sillä on odottamattomia seurauksia). Viimeisessä taas vaeltava juutalainen Ahasverus on kiinnostunut Jeesuksen ristiinnaulitsemista käsittelevistä maalauksista, toista tulemista odotellessa...ja tavallaan tämä viimeinen tarina antaa omalaatuisen toivon häivähdyksen kirjan loppuun: tuhoisuus pysyy ihmiskunnan tyyppiominaisuutena, ja se vie siihen päämäärään mihin vie, mutta Ahasverus on tullut niin tästä kuin omista teoistaan tietoiseksi, ja sen puitteissa tekee mitä voi, suuntaa katseensa sinne missä on eteenpäin...

Ei tämä ihan turha kirja ole, mutta Ballardin tuotannosta mitä luultavammin löytyy parempaakin.

Ja Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta.