Hannele Huovi - Gepardi katsoo peiliin

Satunnaislöytöjä kirppikseltä, ja kuvaakaan ei ole kun kansipaperi puuttuu...vaikka kuvitus onkin tässä teoksessa varsin keskeisessä osassa. 

Jos oikein tulkitsen, on kirjailija Hannele Huovi inspiroitunut Kirsi Neuvosen eläinaiheisesta grafiikkasarjasta (Maailman eläinkuvasto, 1987-1988, kun kirja on ilmestynyt 2003) ja kirjoittanut sen ympärille sarjan lyhytproosaa, Neuvosen teosten toimiessa kuvituksena.

Alaotsikkona tässä on "faabeleita", mutta vaikka päähenkilöt ovatkin eläimiä, joihin on verhottu ihmisten suhteita ja toimintaa, ja joka tarinan lopussa on kiteytetty jonkinlainen opetus (usein hieman avoin), tekstityyli muistuttaa kerrottua tarinaa vain ajoittain. Ennemmin nämä muistuttavat tuokiokuvia, proosakatkelmia: Huovi maalailee tilanteita hyvinkin runsaasti ja varsinainen tarinankuljetus jää epämääräiseksi, kun varsinaiseen faabelimuotoon kuuluisi napakasti etenevä taloudellisesti kerrottu tarina, jossa jokainen yksityiskohta palvelee tarinaa...

 

Ja kuten olen aiemmin maininnut, itse pidän paljon kerrotun tarinan tyylistä kirjallisuudessa, joten olin kyllä hieman pettynyt, jäin toivomaan lisää napakkuutta ja vähemmän maalailua, osa proosapätkistä jäi nyt liiankin epämääräisiksi eimiksikään, vaikka joukkoon pari parempaakin juttua mahtuu (Hai, Tapiiri, Kameli...)

 

Olin myös varsin yllättynyt vilkaistessani nyt tuota Huovin wiki-sivua, että tämä kirja on luokiteltu lanu-kirjallisuudeksi ja on ollut Finlandia Junior -ehdokkaana. Okei, päähenkilöt ovat eläimiä ja kirjassa on kuvitusta, ja ilmeisesti "faabelit"-alaotsikko aiheuttaa automaattisen luokittelun, mutta eihän tämä nyt sisältönsä puolesta mitenkään lastenkirja ole...

Minun kirjallisuuskäsityksessäni kertomukset ja faabelit kuuluvat yhtälailla "karvaisille leuoille ja parkkintuneille kantapäille" kuin nuorten opastukseksi ja lasten viihdytykseksi, ja erityisesti kun tässä tosiaan lähdetään vetämään enemmän sinne proosarunojen suuntaan ja problematiikat ovat ehkä useammin aikuisille ymmärrettäviä...)

Mutta okei, jos maailmassa on virhe niin hyödynnetään sitä sitten ja otetaan Helmet-haasteesta kohta 13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla, koska kohtaan ei ole varsinaisesti ollut tunkua.

Agota Kristof - Le grand cahier (Iso vihko)

 

Kirjailija Agota Kristof on syntyjään unkarilainen, mutta muutti parikymppisenä Sveitsiin, ja tuotantonsa on kirjoitettu pääosin ranskaksi: aluksi näytelmiä, mutta sittemmin myös proosaa, kuten tämä esikoisromaaninsa vuodelta 1986 (teos on näköjään ilmestynyt suomeksikin nimellä Iso vihko, ainoana Kristof-suomennoksena). 

Ja onpahan kirja. Tällä hetkellä tietysti hyvinkin ajankohtainen, kun kirjan maa on sodassa (maata tai sotaa ei tarkemmin nimetä, mutta jos tämän lukee tapahtuvaksi toisen maailmansodan aikana Unkarissa, on tuskin pielessä), joten tämä kirja ei ole mitenkään helpottavaa eskapismia uutisotsikoista...mutta ei tämä kyllä ole helpottavaa eskapismia muissakaan maailman tilanteissa. 

Kirjan me-kertoja, noin kymmenvuotiaat kaksospojat, tulevat äitinsä tuomina Suuresta kaupungista Pieneen kaupunkiin, isoäidin luo: Suurta kaupunkia pommitetaan ja ruoasta on pulaa, joten vanhemmat toimittavat lapset pois, sukulaisten hoiviin tai tarvittaessa vaikka vieraiden luo, kuka vain näitä ottaa vastaan. Isoäidin mielestä tytär olisi voinut viedä poikansa ennemmin jollekin vieraalle.

 

Kirjan alusta lähtien tulee selväksi, että isoäiti ei ole mikään mukava pullantuoksuinen vanharouva, vaan saita, häijy ja häikäilemätön eukko jota naapurit nimittävät Noita-akaksi ja josta sanotaan että on myrkyttänyt miehensä. Ja kirjan alusta lähtien tulee selväksi, että kaksoset kyllä ovat vielä häikäilemättömämpiä, ja silloin kun eivät osaa pitää puolensa, opettelevat.

Kirja on tosiaan kerrottu me-muodossa: kaksoset ovat aina yhdessä, ja kuvaillessaan tekemisiään, silloin kun tekevät yksittäin jotain "yksi meistä soittaa huuliharppua samalla kun toinen laulaa", sen tarkemmin yksilöitymättä. Kaksoset eivät leiki, vaan tekevät työtä, opiskelevat (omaehtoisesti, niin teoreettisia kuin käytännön asioita) ja harjoittelevat (myös omaehtoisesti): liikkumattomuutta, syömättömyyttä, kivunsietoa, loukkausten sietoa, kaikenlaisen sellaisen sietämistä mitä täytyy ehkä sietää.

Ja kirjoittavat tapahtumia Isoon vihkoon, suoralla toteavalla kielellä joka pyrkii täydelliseen objektiivisuuteen, jättäen pois subjektiiviset mielipiteet tai epämääräiset käsitteet.

Pour decider si c'est "Bien" ou "Pas bien, nous avons une règle très simple : la composition doit être vraie. Nous devons décrire ce qui est, ce que nous voyons, ce que nous entendons, ce que nous faisons.

Par exemple, il est interdit d'écrire : "Grand-Mère ressemble à une sorcière" ; mais il est permis d'écrire : "Les gens appellent Grand-Mère la Sorcière."

Il est interdit d'écrire : "La Petite Ville est belle", car la Petite Ville peut être belle pour nous et laide pour quelqu'un d'autre.

De même, si nous écrivons : "L'ordonnance est gentil", cela n'est pas une vérité, parce que l'ordonnance est peut-être capable de méchancetés que nous ignorons. Nous écrirons donc simplement : "L'ordonnance nous donne des couvertures."

Nous écrirons : "Nous mangeons beaucoup de noix", et non pas : "Nous aimons les noix", can le mot "aimer" n'est pas un mot sûr, il manque de précision est d'objectivité.

Kiinnostavasti tulee ilmi, että vaikka kaksoset eivät ehkä ole lähtökohtaisestikaan käytökseltään ihan normaaleimpia, ja ovat älykkyydessään laskelmoivia erityisesti oman etunsa suhteen, tämä suuntautuu nimenomaan sopeutumaan vallitseviin epävakaisiin olosuhteisiin parhaalla mahdolla tavalla ja tiukimmalla mahdollisella rationalismilla. Ja kaksosilla on hyvin tiukka oikeudenmukaisuuden tunto: hyviin tekoihin vastataan vastapalveluksilla (ehkä koska kaksoset eivät halua tuntea kiitollisuutta ketään kohtaan mutta kuitenkin), saatetaan ottaa asioita epärehellisinkin keinoin muttei koskaan enempää kuin tarvitaan, kun jotain luvataan lupaus pidetään, naapurin kerjäläistyttöä autetaan kun tämä apua tarvitsee...ja kuitenkin kaikkea läpäisee ankara kylmyys, mihin olosuhteet ovat pakottaneet. Jotkut muut sopeutuvat toisilla tavoilla, tai eivät sopeudu jolloin käy huonosti...

Vaikuttava kirja, joka myös päättyy dramaattisesti, ja on niin luettavissa itsenäisenä teoksena, vaikka tämä onkin ensimmäinen osa trilogiasta: muita osia ei ole suomennettu, mutta taidan ne kuitenkin etsiä käsiini.

Huomasin myös maininnan, että tämä oli jossain vaiheessa aiheuttanut suurempaakin kohua ja keskustelua, kun joukko närkästyneitä vanhempia oli nostanut äläkän, kun kirjaa oltiin suositeltu äidinkielentunnilla 14-15-vuotiaille. Yleensä tällaiset tapahtumat ovat vain hysteeristä ylireagointia, mutta myönnetään että tässä kohtaa päädyin ihmettelemään opettajaa ja opetusohjelmaa, koska kyllähän tämä yltyy ajoittain aika hurjaksi. ..onhan tämä vähän "trigger warning: kaikki"-teos, ja vaikka tapahtumilla ei yleensä mässäillä, niin niitä ei myöskään kätketä kielikuviin (ja toisaalta lyhyt toteavuus antaa lukijalle paljon tilaa kuvitella mitä on tapahtunut...) Vaikka sananvapauteen suhtaudunkin yleisesti myötämielisesti, niin ikärajat ovat kuitenkin ihan hyvä juttu...

Ja tiedoksi siis kaikille herkille lukijoille, jos ei vielä tullut selväksi, ette halua lukea tätä kirjaa.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä. Onhan se vähän.

 

 Pari bloggausta löysin suomennoksesta, Elina ja Linnea.

Shusaku Endo - Verraton hölmö

Olen jotain Shusaku Endon kirjoja lukenut aiemminkin, ja sen verran niistä pitänyt, että voi lukea lisääkin.

Tämä tuli kirpparilla vastaan, ja on kirjailijan varhaista tuotantoa, varhaisin suomennettu, alunperin vuodelta 1959, ja Hilkka Pekkasen suomennos englannin kautta ilmestyi 1983.

Endoa tavataan usein vertailla Graham Greeneen, ja täytyy myöntää, että tämä tuli tätäkin kirjaa lukiessa nopeasti mieleen: rikollisten ja hylkiöiden vaihtoehtoisessa maantieteessä puidaan rakkauden uskollisuuden ja heikkouden mysteerejä...

Kirjan nimihenkilö on Gaston Bonaparte, maineikkaan esi-isän kovin kauas puusta pudonnut jälkeläinen, joka saapuu selittelemättä Japaniin vanhan etäisen kirjeystävänsä Takamorin ja tämän sisaren Tomoen vieraaksi. Gaston on suurikokoinen hevosnaamainen mies joka ei ole mitenkään penaalin terävin kynä ja lisäksi pelkuri...ja vielä ulkomaalaisena ja ontuvasti japania osaavana onnistuu olemaan hyvin sekasortoinen vieras. 

Sattumalta Gaston sotkeutuu myös ammattirikollisen, viileän palkkatappajan Endon suunnitelmiin: tällä kertaa tappaja tosin toimii omaan laskuunsa, tarkoituksena kostaa veljensä kuolema ennen kuin keuhkotauti nujertaa. Gaston kuitenkin päättää huolehtia tästä uudesta "ystävästään" ja estää tämän tapposuunnitelmat, vaikkei ihan tiedäkään miten...

 

"Sinä olet siis ehdottomasti päättänyt lähteä?"

"Kyllä. Endo-san on ystävä...niin kuin Napoleon."

"Tiedätkö sinä mitään siitä miehestä, Gaston?"

"Kyllä."

"Et sinä mitenkään voi tietää. Etkö tajua mitä hän saattaa tehdä sinulle? Eikö sinua pelota?"

"Kyllä minua pelottaa."

Tomoe heilautti kättään tuskastuneesti ja katsoi taas valtavankokoisen miehen kasvoihin. Gaston oli vielä paksupäisempi kuin hän oli luullut.

Tjooh. Gaston on kirjassa varsin selkeä Kristus-hahmo, joskin sitä mallia, jossa korostetaan heikkoutta ja ulkopuolisuutta, uhrautumista kärsimystä jonkun niin triviaalin kuin toisen ihmisen vuoksi, sellaisen joka ei moista ansaitsisi, eikä uhrautujakaan ole sellainen että uhrilla suurta arvoa voisi nähdä...aiheessa saattaa tuntua Greenen suuri vaikutus, samoin kuin niissä tilanteissa joissa ollaan siirrytty syrjäkujille, tuntihotelleihin ja muihin alamaailman kukoistuspaikkoihin. 

 

Mutta sen verran suoraviivaisesti Endo tämän toteuttaa, että ainakin minulle, joka olen jo lukenut Voiman ja kunnian, ja Miss Lonelyheartsin, ja Hurskan kurjuuden, ja Mouchetten, ja niin edelleen, tässä ei ole mitään sen kummempaa mitä muut eivät olisi jo tehneet paremmin. Vähän turhan, no, helppo kaikesta karuudestaan huolimatta (eli ehkä sitten toimii paremmin sellaiselle lukijalle, joka ei tapaa Kristus-hahmoja hoksata kuin alleviivattuina?) 

No, miljöössä oli kuitenkin sympaattisuutta, joskin tällaisissa alamaailmakuvauksissa kielen hyvän sävyn löytäminen on aika tärkeää, ja suomennos ei ihan tähän pääse.

Tuli luettua, mutta kyllä tämä jää aika monen muun kirjan varjoon, mukaanlukien Endon omat myöhemmät romaanit Vaitiolo ja Skandaali. 

Helmet-haasteessa menee selvästi kohtaan 7. Kirja kertoo ystävyydestä.

 

edit: korjasin Vaitiolo-suomennoksen nimen.

Äänikirjoista

 Victor Orsel: Hyvä ja paha, 1832 (yksityiskohta)

 

Aikoinaan mietin huvittuneena mitäköhän johtopäätöksiä Supo tekisi kuuntelemastani musiikista: huomion aikaan stereossani soi laulu vapaan Baskimaan puolesta, ja levyhyllyssä kukoistivat iloisesti niin fasistit, kommunistit, libertaarit ynnä monet muut ryhmät ja aatteet, niin lievempinä kuin radikaalimpina versioina. Eikä poliittinen arveluttavuus ole minua haitannut, omalla tavallana on kiinnostavakin törmätä hyvinkin erilaisiin aateilmaisuihin, mutta on myönnettävä että varsin usein olen saattanut projisoida omia ajatuksiani, mielentilojani ja tunnelmiani kuuntelemaani musiikkiin, ja olla kiinnittämättä liikoja huomioita siihen, mitä tekijä on oikeasti tarkoittanut...

 

Enkä taida olla ainoa, lukuisia esimerkkejä on kappaleista, joiden varsinaiseen sisältöön ja viestiin ei moni kuulija kiinnitä huomiota, tai reippaasti tulkitsee niitä väärin. Joku aika sitten oli juttua esim. joistain Donald Trumpin kannattajista, jotka olivat närkästyneitä siitä että suosikkiyhtyeensä Rage Against the Machine oli tehnyt (Trumpin vastaisia) poliittisia kannanottoja...jolloin oli ihan aiheellista kysyä, ovatko nämä fanit ikinä kuunnelleet suosikkiyhtyeensä musiikkia, kun se on aina ollut aika jyrkän poliittista...(ja ymmärtääkseni kotoisammilla fasisteilla on ollut samanlainen kriisi Trio Niskalaukauksen comeback-materiaalin kanssa, joka on kuitenkin aika hyvin linjassa aiemman materiaalin kanssa, vaikkei se niin avoimen poliittista olekaan ollut kuin RatM). Vähemmän poliittisessa mielessä monta on rakkauslaulua jotka eivät tosiaankaan sitä ole jne.

Kognitiiviset vinoumat ovat ihan havaittavia ilmiöitä, vahvistusharha yhtenä keskeisenä: huomioidaan erityisesti sellainen informaatio joka tukee omia ajatuksia ja tuntemuksia ja sivuutetaan muunlainen, ja näin potentiaalisetsi vahvistetaan olemassaolevia ennakkoluuloja. Samoin tunnetusti ihmisen aistien havaintokyky on huomattavasti heikompi kuin suurin osa meistä tajuaakaan: meillä on käsitys, että havainnoimme hyvin ympäröivää maailmaamme, josta meillä on koherentti kuva, mutta tämä on suurelta osin illuusio...paljon jää havaitsematta, ja mielemme on hyvä täyttämään näitä havainnollisia aukkokohtia. Näitä on tutkittu kohtalaisesti psykologiassa, ja mm. taikatemput perustuvat usein näihin...

Aloin miettiä noita kognitiivisia vinoumia, ja mahtaako eri tavoilla saadun informaation kanssa olla esim. suurempi tai pienempi taipumus vahvistusharhaan. 

Koska tämä on kirjablogi, tämä kysymys kiinnostaa erityisesti suhteessa äänikirjoihin: onko lukemisella vs kuuntelemisella vaikutusta siihen miten hyvin vastaanotamme ja valikoimme informaatiota, kuinka suuri osa informaatiosta on sellaista mitä kirjassa itsessään on, ja kuinka suuri osa on lukijan projektiota?

Tosiasiahan on, että projektiota ja mm. vahvistusharhaa tapahtuu toki tekstiä lukiessa, eri lukijoiden lukemista värittää näiden henkilökohtaiset kokemukset, ja lukiessa tapahtuu kuitenkin jonkin verran valikointia mihin kiinnitetään enemmän huomiota ja mihin vähemmän.

 

Mutta nuo kokemukseni musiikin kuuntelusta vinkkaisivat että kuunneltaessa tämä esitetyn ja omaksutun informaation erottuminen, värittyminen ja valikoituminen saattaa hyvinkin olla voimakkaampaa. Äänikirjoja myös yleensä kuunnellaan samalla kun tehdään jotain muuta, siivotaan, ajetaan autoa, jne. jolloin se toinen aktiviteetti vaatii myös huomiota. Tällöin luonnollisesti myös kirjan saama huomio vaihtelee paljon, ja aukkopaikkoja täytyy täydentää itse...(ihmiset myös yliarvioivat kykyään kiinnittää huomiota useaan asiaan yhtä aikaa: esim. kännykkäpuheluiden aikana autoillessa onnettomuusriski pysyy korkeana myös handsfree-laitteilla, ihan vaan koska puhelu vaatii sen verran huomiota että kuskin reaktiokyky heikkenee...)

Tekstiä lukiessa on myös helpompi kontrolloida lukunopeutta ja törmätessa vähän merkillisempään väitteeseen tai ajatukseen siihen voi helposti palata ja lukea pariin kolmeen kertaan ettâ mitäs tässä nyt oikeasti sanottiinkaan. Äänikirjoissa vastaava on hankalampaa, joten potentiaalisesti mietityttävämmät kohdat menevät ohi ja ne täydennetään helpommin vastaamaan omia ennakkokäsityksiä. 

 

Ja tapa jolla teksti esitetään vaikuttaa myös sen vastaanottoon. Mm. kuunnelmissa, lausunnassa ja muussa dramatisoidussa luennassa tätä käytetään tietoisesti hyväksi, mutta kuuntelijan on hyvä olla tietoinen siitä ja sen vaikutuksesta sisällön omaksumiseen. Vaikka äänikirjoissa usein pyrittäisiinkin suhteellisen neutraaliin luentaan, niin varsinainen neutraalisuus on kuitenkin mahdotonta.

 

Kiinnostaisi tietää onko tästä asiasta tehty mitään tutkimuksia, psykologisia kokeita tms. Sitä ennen päädyn kuitenkin pitämään vakavasti otettavana hypoteesina, että kirjan sisällön omaksumiseen vaikuttaa ihan merkittävästi se, luetaanko se tekstinä vai kuunnellaanko äänikirjana.

Tällöin tärkeäksi kysymykseksi nousee, miksi ylipäänsä lukee kirjoja, ja mitä vaikutuksia kirjallisuudella on. En kannata ajatusta, että kirjallisuus itsessään olisi jotenkin maagisen automaattisesti autuaaksitekevä asia, että olisi täysin samantekevää mitä ja miten lukee. 

 

Minulle keskeinen syy lukea kirjoja on nimenomaan tutustuminen elämänkokemuksiin ja ajatuksiin joita minulla ei vielä ollut, mahdollisuus haastaa omat ennakkokäsitykset ja nähdä eri puolia maailmasta, ja tällöin kognitiiviset vinoumat kuten vahvistusharha on nimenomaan vältettävää myrkkyä. Ja olen havainnut, etten ole tämän pyrkimykseni kanssa yksin, koska usein puhutaan kirjallisuuden vaikutuksesta empatiaan, ymmärrykseen toisten ihmisten elämästä yms. ja pidetään näitä hyvinkin tärkeinä tehtävinä.
Tältä kannalta toiminta, jonka seurauksena jo olemassaolevat ennakkoluulot ja omien käsitysten projisointi vain vahvistuu, voi olla suorastaan vahingollista: jyrkkä polarisaatio on jo ongelma yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja kirjallisuudella voisi nimenomaan lieventää sitä...

Toiseksi syyksi, miksi luen, nimeän mahdollisuuden paremmin sanallistaa jo olevia kokemuksiani, ajatuksiani, tunnetilojani jotka eivät vielä ole kielellistä muotoa saaneet, ja tätä kautta saada ne paremmin käsiteltäviksi ja jopa kommunikoitaviksi ("kieleni rajat ovat maailman rajat"). Tapahtuuko tämä paremmin luetun vai kuullun tekstin kanssa? Miten noilla on vaikutusta esim. sanavaraston kehittymiseen? Mutuilen, että äänikirjat saattavat päästää minut liian helpolla, silloin kun voisin kehittyä, saattaisin liian usein päätyä vain täydentämään jo olemassaolevalla kyvylläni...

Ja toisaalta muu kuin verbaalinen käsittely ja kommunikointi, äänenpainojen, rytmiikan yms. käyttö, tuntuisi toimivan paremmin varsinaisesti dramatisoidussa tekstissä. 

Tai vaikka musiikissa, jota toki käytän juurikin alustana projisoimaan itseäni, joten voin hyvin kokea itselleni relevantiksi laulun vapaasta Baskimaasta, vaikkei minulla olisikaan mitään mielipidettä Baskimaan itsenäisyydestä, ETAn toiminnasta jne. ennen tai jälkeen laulun kuulemisen, kun olen keskittynyt vain yleiseen vapauden kaihoon...

Miksi sinä luet kirjoja?

Naoki Urasawa - Billy Bat

 

Olen aiemmin kirjoittanut yhdestä Naoki Urasawan massiivisesta mangasarjasta, 20th Century Boys, ja nyt sitten huvittaa kirjoittaa vastikään loppuun lukemastani Billy Bat -sarjastaan (käsikirjoittajana mukana Urasawan kanssa Takashi Nagasaki).

 

Taas kerran lähtökohtana on Urasawan rakkaus populaarikulttuuriin, josta ponkaistaan kehittelemään hyvinkin laveaa tarinaa: sarjalla on mittaa 20 pokkarin verran, ja juonessa heittäydytään entistä monimutkaisemmaksi: Urasawalla on tässä vaiheessa sen verran nimeä että selvästi annetaan suhteellisen vapaat kädet rytmittää tarinansa oman maun mukaan. Ja muutaman ensimmäisen pokkarin jälkeen olinkin varsin hämmentynyt, tapahtumat ovat hyvin tietoisesti mysteerisiä ja ajassa ja paikassa hypitään sen verran, että oli vaikea ymmärtää miten nämä kaikki asiat oikein liittyvät toisiinsa, tai, no, yhtään mihinkään, ja mistä tässä nyt oikein on edes kyse. Kärsimättömämpi lukija putoaa kyllä ihan suoraan pois kyydistä, minulla oli sen verran luottamusta tekijään ja kuitenkin pidin niistä yksittäisistä juonenpätkistä vaikken niiden yhteyksiä hahmottanutkaan...ja kyllä niitä sitten alkoi loksahdella toisiinsa, siinä missä mukaan toki tuli vielä lisää käänteitä (ja totuuden nimissä on todettava että kyllä osa tarinanpätkistä taisi jäädä myös ilmaan). 

En siis edes yritä selittää mitä kaikkea tässä tapahtuu, mutta sarja alkaa 1940-luvun lopulla, kun japanilais-amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä Kevin Yamagata kuulee mainittavan, että piirtämänsä sankari Billy Bat muistuttaa kovasti toista vanhempaa sarjaa, jonka toinen henkilö muistaa nähneensä Japanissa...Kevinillä on kovin kompleksinen suhtautuminen plagiointiin, edes tiedostamattomaan, joten hän päättää lähtemään ottamaan selvää onko vahingossa niin tehnyt, ja tällä matkalla sotkeudutaan sitten salaisiin agentteihin jahtaamassa vanhaa artifaktia ja muinaiseen salaliittoon, ja sitten on se lepakko joka ei olekaan enää vain piirros, vaan hahmo joka haluaa jutella kanssasi (mutta kumpi lepakko puhuu sinulle? Musta vai valkea?)

Ja reippaan maksimalistisessa hengessä mukaan heitetään kolajuomat, Ku Klux Klan, Kennedyn salamurha, kuumatka (sekä lavastettu että todellinen), graffitit, WTC-iskut...ja tietysti Walt Disn- anteeksi, Chuck Culkin, kaksin kappalein. 

Itse Billy Bat hahmona on jonkinlainen sekoitus Mikki Hiirtä ja Batmania potenssiin kymmenen, ja muistakin aiheista voi huomata, että tässä sarjassa Urasawan populaarikulttuuritaju asemoituu vaihteen vuoksi tiukasti Yhdysvaltoihin, joskin nämä Yhdysvallat ovat nimenomaan ikoninen ja myyttinen Amerikka, niin hyvässä kuin pahassa (ja toki Japaniinkin riittää yhteyksiä). Tässä mielessä on varsin ironista, että tätä Urasawan kaikkein amerikkalaisinta sarjaa ei ole toistaiseksi julkaistu englanniksi, ja ilmeisesti tekijä ei ole ihan ylettömän innokkaasti käännöstä edes ajamassa, koska Eräs Tietty Mediajätti voisi ehkä hermostua tavasta, jolla se sarjassa esitetään...jos siis japani ei taitu, niin sarja pitää etsiä luettavaksi ranskaksi (kuten itse tein) tai saksaksi, ja löytyy se kai joillain muillakin sivistyskielillä.

 

Ja tietysti huomion kohteena on juuri populaarikulttuurin ikonisuus ja myyttisyys, ja toisaalta taiteellinen luominen ja inspiraatio. Sarjassa riittää henkilöitä joilla on oma suhteensa Billy Batiin ja muihinkin kulttuuriluomuksiin, niin tekijöinä, kustantajina, markkinoijina, lukijoina...Kevin Yamagata ja Kevin Goodman ovat aidosti inspiroituneita taiteilijoita, joiden tuotokset erottuvat tarkkaavaisten lukijoidenkin silmissä niiksi aidoiksi versioiksi, Chuck Culkin (se oikea) taas on senttari ja tietää sen, mutta tälläkin on oma roolinsa ikonisen hahmon kehityksessä ja välittämisessä, ja monet muut henkilöt ovat omilla motiiveillaan liikkeellä ja kullakin on osansa...

Ja kiinnostavasti taiteellisen inspiraation teema limittyy toisenlaisen inspiraation teemaan...Urasawan sarjoissa on ollut usein vilahdellut mukana uskonnollisia sivujuonteita ja elementtejä, mutta tässä sarjassa ne viedään ihan uudelle tasolle, juutalais-kristillisen ilmoitususkonnon aihe nousee sarjan keskeiseksi subtekstiksi. Taiteellinen inspiraatio limittyy suoraan profeetalliseen kutsumukseen, ja tästäkin näkökulmasta voi esiin nostaa niin aidosti inspiroituneita kuin senttareitakin, huijareista ja itsepetoksen ajamista puhumattakaan (ja inspiroituneistakin osa haluaa vältellä kutsumustaan...) ja niillä vähemmän inspiroituneillakin on kuitenkin oma roolinsa, jotta suhde transsendenttiin välittyy, elää ja kehittyy (ja toisaalta voi myös käydä niin, että todellinen inspiraatio ja luomistyöhön osallistuminen hämärtyy silloinkin kun pintataso voi hyvin, mutta pysyy silkkana pintatasona ja tyhjinä eleinä...)

Urasawan teologia ei ehkä kestä tiukempaa tarkastelua, mutta fenomenologisessa mielessä tässä pyöritellään kiinnostavia ajatuksia (populaari)kulttuurin, luomisen, myyttisyyden, pyhän kokemuksen ja symbolien suhteesta, mikä vaikuttaa millä tavalla mihin suuntaan, ja harvassa ovat teokset, jotka näitä teemoja tällä tavalla pyörittelisivät...

 

Jepjep. Tämä on varsin hankala sarja, vielä maksimalistisempi ja sekavampi kuin aiemmin lukemani pitkät Urasawan sarjat (Monster, Pluto, 20th Century Boys) ja se on paljon se, sarja on mahdollisesti vain iso kasa ideoita heiteltynä miten sattuu (ja ainakaan ihan kaikki mukaanheitetty ei taida varsinaisesti tulla käytetyksi), mutta en voi sulkea pois mahdollisuutta, että tämä olisi jonkinlainen syvällinen uusi postmoderni suurteos, minkä tahansa taidelajin puitteissa. Teos vaatinee joka tapauksessa toisen lukukierroksen jossain vaiheessa.

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikka kohdan 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. Mm. kyky piirtää sarjakuvia.