Tuukka Ahopelto - Roiskeita ajan taustapeilissä

 

Moni kirjailija aloittaa kirjoittamisen runokirjalla, silloinkin kun siirtyy myöhemmin proosaan: lyhyessä muodossa on helpompi lähestyä haastetta, että kirjoittaa kirjan (ja toisaalta ehkä terveempi tapa kohdata se haaste kuin laatia pöytälaatikkoon ensimmäinen 500-sivuinen osa kymmenosaisesta sarjasta...) 

Tuukka Ahopelto on ilmeisen sitoutunut prosaisti, mutta periaate on sama: tämä esikoiskirjansa on tiivis kokoelma muutaman sivun pituisia fragmentteja: hetkellisiä tunnelmakuvauksia, tapahtumia ja akteja. Novelleiksi en näitä kutsuisi, joistain tuli mieleen pakinat silloin kun niiden kirjoittaja ei yritä olla ha-ha-hauska vaan introspektiivinen, mutta nimitetään näitä nyt fragmenteiksi.

 

Lähtöoletuksena odotin teoksen olevan epätasainen, koska sellaisia omakustanne-esikoiskokoelmat tapaavat olla, ja kirjailijan nettisivut antoivat ymmärtää, että kyseessä ovat vielä jonkinlaiset kirjalliset sormiharjoittelut. Kokoelma oli kuitenkin odotettua tasalaatuisempi, selvästikin Ahopellolla on tekstin tuottamisen taito jo hyppysissään. Ja toisaalta fragmenttien kerronnassa on paljon yhteistä: miljööt vaihtuvat, samoin henkilöt mutta kerronta on minämuotoista preesensissä, tapahtumat usein varsin arkisia ja banaaleja, kertoja on hiljainen tarkkailija tai ehkä puurtaja jonka työpanos (tai tekijä) jää usein vaille huomiota, ja joka ei tarkkailijan asemastaan juuri persoonaansa tuo esille: mieleen tulivat ajoittain Antti Hyryn tai Maarit Verrosen kerronta.

 

Tuosta syntyy kokoelmalle yhtenäinen linja, joka kääntää huomion ansiokkaasti arkisiin, sinänsä mitättömiin tapahtumiin ja tekoihin (tällaisista minua viehättivät mm. Mies nro 12 tai Saunanlämmittäjä), ja Selfiekeppi-tarinassa sanotaan olennainen ääneen:

"Jokainen on oman tarinansa sankari, minäkin omani, mutta melko monessa tarinassa olen vain kasvoton sattumalta paikalle osunut sivuhenkilö." 

 

Olisinko kaivannut kuitenkin hieman enemmän vaihtelua, vaikka se olisi johtanut epätasaisempaan kokoelmaan? Ehkä.

Tekstifiilistelijä varmaan nauttii vielä enemmän näistä tunnelmakuvauksista vielä enemmän, itse jäin monesti kaipaamaan vähän enemmän, no, tarinaa, ja eniten miellyttivät ne fragmentit joissa oli kuitenkin jotain jännitettä tai saavutetaan jonkinlainen resoluutio, vaikka se resoluutio olisikin että mitään ei tehdä (Valo yksinäisten yllä, Hiljaisen taivaan tuijottaja, Lumisen torpan maustekaappi, Rullallinen rakkautta...)

 

Lukiessa mieleen tuli myös julkaiseminen yleensä, kun lukiessa satuin taas nettivirrassa näkemään joitain negatiivisin ennakkoluuloin varustettuja kommentteja omakustanteista...ja tavallaan tässäkin kirjassa tulee vahvasti fiilis että aloitteleva kirjailija harjoittelee, ja joku toinen kirjailija olisi ehkä pitänyt nämä vielä pöytälaatikossa...

Ja toisaalta, olen sen verran ahkerasti seurannut myös vaikkapa sarjakuva- ja musiikkikulttuuria, jossa on ihan normaalia tehdä julkaisuja jo hyvissä ajoin, omakustannesarjis, demo-EP jne, se on luonnollinen ja orgaaninen osa taiteen tekemistä ja siihen usein jopa kannustetaan (esim. niissä maissa joissa on sarjakuvateollisuutta ja siis mahdollisuus ammattilaiseksi usein sanotaan että jo julkaistu sarjakuva, missä muodossa tahansa, on parempi käyntikortti kuin hieno portfolio joka on vain portfolio), ja niihin tutustumisessa on myös oma ilonsa, silloinkin kun kaikki ei ole vielä ihan viimeisen päälle. 

Kirjallisuudessa tuota toki näkee hieman vähemmän, ja silloin kun nähdään niin siihen helposti suhtaudutaan varsin epäluuloisesti tai jopa kielteisesti, ja kieltämättä kirjan lukeminen vaatii usein enemmän aikaa ja vaivaa kuin digipainolehdykän luku tai parikymmenminuuttisen demon kuuntelu...mutta silti tuon kirjallisuuskulttuurisen ennakkoluulon haluaisin ilomielin vaimenevan. 

 

Samalla toki demo on demo, ja rohkenen odottaa seuraavalta teokselta enemmän. Kirjailija on osoittanut osaavansa tuottaa luettavaa tekstiä, mitä kirjailija aikoo taidollaan tehdä?

Arvostekukappale saatu kirjailijalta.

 

Kirjasta ovat bloganneet myös Henna ja Anki