Maaliskuussa 1923 nuori, hyvin asiallinen sairaanhoitaja Françoise saapuu Ranskan pohjoisrannikolla olevalle pienelle saarelle, jossa asustaa vanha rikas Omer Loncours, varsin merkillisessä talossa, jossa ei ole yhtään peiliä, ja jonne ei saa tuoda mitään heijastavia pintoja. Syynä tähän on Françoisen potilas, Omerin suojatti, orpo nuori nainen Hazel, joka loukkaantui maailmansodan pommituksissa ja sen jälkeen suhtautuu omien kasvojensa näkemiseen kauhulla ja on sulkeutunut taloon jo muutaman vuoden ajan. Omerin ja Hazelin omalaatuinen suhde on ehkä laillinen (Hazel on täysi-ikäinen eikä väkivalloin vankina) joskaan ei kovinkaan moraalinen, ja tähän Françoise päättää puuttua...
Vaikka kirja menneisyyteen sijoittuukin, ei Amélie Nothomb varsinaisesti historiallista romaania kirjoita: yritin tähyillä josko tämä kirja sopisi vielä avoimeen Helmet-haasteen kohtaan "Kirjassa eletään ilman sähköä", koska 1920-luvun alun yksinäinen saari kuulostaisi sellaiselta paikalta, mutta kirjassa ei anneta mitään viittausta aiheesta suuntaan tai toiseen, materiaaliset olosuhteet eivät selvästikään ole kiinnostuksen kohteena.
Miljööstä tuli mieleen enemmän sadut tai legendat, erityisesti sellaiset joissa on hieman synkkä ja ahdistava tunnelma sekä arveluttava subteksti, tyyliin Ritari Siniparta, Kaunotar ja hirviö tai Prinsessa Ruusunen: Prinsessa Joka Ei Saanut Nähdä Omia Kasvojaan sopisi hyvin joukon jatkoksi. Ja kirjallisuusviittauksia toki heitellään ja erityisesti Hazel pohtii asioita luettujen kirjojen pohjalta...en valitettavasti ole vieläkään lukenut Stendhalin Parman kartusiaaniluostaria, joten en tiedä sen relevanssista, Monte Criston kreivin kyllä.
Ja varsinainen tarina on samaa sarjaa vaikkapa Hygiène de l'assassinin kanssa, nuoren naisen ja vanhan miehen välinen henkien taistelu, iso osa kirjasta on Françoisen keskusteluja Omerin tai Hazelin kanssa ja Hazelinkin kanssa käydyissä keskusteluissa Omer on läsnäolevana vähintäänkin salakuuntelijana...ja aiheena on rakkaus monissa muodoissaan, ystävyytenä, romanttisena, eroottisena, ristiriitaisena ja vaikeana. Nothomb on perinteiseen tapaan viehättävän häiritsevä, provosoiva ja ambivalentti, joten lukija saa kyllä ihan itsekin ajatella asioita ja selvitellä...
Ja erityisen ambivalentiksi tämän tekee se, että kirjassa on kaksi vaihtoehtoista lopetusta. Kirjailija oli kirjoittanut ensin yhden, mutta sitten toisen sen vastapainoksi, eikä lopulta osannut tai halunnut valita niiden väliltä (ja näissä ei päästä valitsemaan henkien taistelun osapuolien välillä, ennemminkin molemmissa Françoise ja Omer asettuvat samalle puolelle...yhdessä Hazelille koittaa vapaus, mutta Omerin teot ovat myös selvemmin oikeutettuja, toisessa Françoise korvaa Omerin mutta Hazelin manipulointi jatkuu...)
Kiehtova teos. En tätä nosta tekijänsä parhaimmaksi (varsinkin kun tämä vertautui niin paljon tuohon Salamurhaajan hygieniaan) mutta kyllä yhä sen verran vetää että eiköhän Nothombin lukemista jatketa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti