Alkuvuoden luetut

Andrée Chedid - Théâtre 1
Flann O'Brien - The Dalkey Archive
John Webster - The Duchess of Malfi
Annelies Verbeke - Nuku!
Tennessee Williams - A Streetcar Named Desire and Other Plays
Claudio Magris - Toinen meri
Jean-Patrick Manchette - Nada
Friedebert Tuglas - Kultainen rengas
Amadou Hampâté Bâ - Il n'y a pas de petite querelle
Graham Greene - The Honorary Consul
Adelaida García Morales - Vampyyrin logiikka
Irène Némirovsky - Chaleur du sang

Ambroise de Milan - La pénitence
Géza Vèrmes - Jesus the Jew
Henri-Irénée Larrou - Décadence romaine ou antiquité tardive
Jean Bernardi - Saint Grégoire de Nazianze
Platon - Symposium and the Death of Socrates
Susan Sontag - On Photography
Alister McGrath - Tieteen ja uskonnon dialogi

David Ratte - Le voyage des pères

 

Kaikenlaista on taas ensimmäisen kolmen kuukauden aikana luettu, 12 kirjan verran fiktiota (tempo on siis edellisiä vuosia hitaampi, vaan onhan tässä sitten ollut muuta tekemistä). Faktapuolta mainitsen tuossa tärkeimpiä, joista tosin vain yhdestä olen blogannut, joistain muistakin ehkä olisi voinut. Ja joitain sarjiksia joista niistäkin vain yhdestä tuli bloggaus.

Tässä uudessa blogissa kuitenkin ylitin nyt sadan postauksen rajan, tämä on #101.

Näytelmähaaste saatiin soviteltua loppuun tammikuussa, ja sen jälkeen ei olekaan näytelmiä tullut luettua, vaikka joitain kiinnostavia yhä odottaisi vuoroaan. Samoin klassikkohaaste tuli suoritettua tammikuun lopussa, ja seuraava odottaa heinäkuussa, kirjaa ei ole vielä valittu.

Helmet-haasteeseen osallistun perinteiseen tapaan, ja nyt olen sen suhteen edennyt vähän suunnitelmallisemmin, eli valikoinut tarkkoja osumia: 14/50 koottu, ja jäljellä on vielä aika monta niitä helpompia "laita joku kirja"-kohtia...

Muuten ei tälle vuodelle ole vielä noussut mitään sellaisia lukuhaastetta jossa keskityttäisiin tietynlaiseen kirjallisuuteen, luen sitten sitä mitä hyllyssä sattuu olemaan. Ehkä siihen Projekti Gutenberg -haasteeseen voisi pari teosta käydä kanssa hakemassa...

	mies	nainen	x
englanti	137	126	1	264
suomi	82	54		136
ranska	82	28	2	112
saksa	45	13		58
japani	42	12		54
italia	43	2		45
venäjä	28	7	1	36
ruotsi	24	12		36
espanja	12	7	1	20
norja	12	5		17
tsekki	13	2		15
unkari	8	2	1	11
arabia	7	2	1	10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
viro	7	1		8
kiina	3	2		5
portugali	2	2		4
islanti	3		1	4
serbo-kroatia	3	1		4
hollanti	1	3		4
muu			4	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
persia	1			1
	582	292	15	889

Irène Némirovsky - Chaleur du sang (Veren polte)

 

 

Yhä vain on lukematta se Irène Nemirovskyn nykyään kuuluisin teos Suite Française, mutta silti tämä on jo neljäs lukemani: Tanssiaiset ja Saalis on blogattu, ja välissä luin myös Les mouches d'automne -kirjan.

 

Ja nyt sitten tämän, postuumisti julkaistun kirjan, jonka alun konekirjoitettu versio oli tiedossa mutta pahasti keskeneräinen (kattaa vajaat puolet ei-kovin-pitkästä romaanista) mutta papereista löytyi sittemmin käsinkirjoitettu jatko, joten kirjan ensijulkaisu tuli vasta 2007.

 

- Oui, dis-je, si on connaissait d'avance la récolte, qui sèmerait son champ?

- Mais tous, Silvio, tous-fit-elle en m'appellant du nom qu'elle ne me donnait plus que rarement. C'est la vie, cela, joie et larmes. Tous veulent vivre, sauf vous.

 

Tapahtumapaikkana on keski-Ranskan maaseutu (lähinnä olevana isompana kaupunkina mainitaan Nevers) kirjoitusaikaan 1930-luvulla...ja kirja alkaa melkeinpä huvittavan idyllisellä kuvauksella syksyisestä illanvietosta: näkökulmahenkilö Silvion, keski-ikäisen maailmalla reissanneen ja nyt tänne maaseudulle jämähtäneen vanhanpojan luona on vierailulla sukulaisperhe, François ja Hélène, samanikäinen toisiaan syvästi rakastava aviopari ja näiden lapset, joista vanhin, Colette, on lähiviikkoina menossa naimisiin miellyttävän ja kunnollisen nuoren miehen, Jeanin, kanssa...ja François ja Hélène kertovat tarinaa miten ensi kertaa tapasivat, kuinka se oli rakkautta ensi silmäyksellä jne ja kaikki on niin kaunista ja kunnollista (vaikka tarina jääkin joissain kohdin vähän auki...)

Ja Coletten viehättävissä maalaishäissä tavataan hieman lisää paikallisia, mutta jonkin aikaa tämän jälkeen Jean tapaturmaisesti putoaa jokeen ja hukkuu, ja tämä laukaisee liikkeelle tapahtumia, joista selviää kaikenlaista ei-niin-idyllistä niin nykyhetkessä kuin menneessä...ja voi pohtia onko hyvä kaivella joitain menneitä tapahtumia niin tarkkaan, kun paljastuvien asioiden paljastuminen ei välttämättä tuo onnea kenellekään...

 

Olihan tämä viehättävä teos, kulissit ja niiden takana kuohuva veren polte oli kuvattu herkullisella purevuudella. Tapahtumien osalta tämä vissiin on suunnilleen kokonainen kirja, joskin ihan kirjan loppu jäi kerronnaltaan vähän löysäksi ja ehkä joissain muissakin kohdissa olisi vielä ollut editoitavaa. Mutta tällaisenakin tämä oli oikein luettava teos ihmissuhteiden pelistä (varmaankin liian viileästi ja pisteliäästi esitettynä että voisi kirjasta puhua varsinaisesti romantiikkana...ja erityisesti kirjan suomennoksen kansikuvaa pidän aika harhaanjohtavana (suomennoksesta bloggauksiakin löytyi Ullalta ja Marikaoksalta), tässä ranskalaisessa on sentään viileämpi väritys.

Helmet-haasteessa tämä on 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

 

Qui connaît la vraie femme ? L'amant ou le mari ? Sont-elles vraiment si différentes l'une de l'autre ? Ou subtilement mêlées et inséparables ? Sont-elles pétries de deux substances qui réunies en formant une troisième qui ne ressemble alors à aucune des deux autres ? Ce qui reviendrait à dire que la vraie femme, ni le mari ne l'amant ne la connaissent. Et pourtant, il s'agit de la plus simple femme. Mais j'ai assez vécu pour savoir qu'il n'est pas de cœurs simples. 

Adelaida García Morales - Vampyyrin logiikka

 

En ollut tästä kirjailijasta tai kirjasta ikinä kuullutkaan silloin kun sen viime Suomen-reissulla divarin hyllystä näin, mutta sehän ei ole koskaan ollut mikään este eikä aina hidastekaan...ja kirjailijalta oli kuitenkin tätä ennen ilmestynyt pari kirjaa suomeksi, ja tämä kirja hyvinkin nopeasti, Satu Ekmanin suomennos samalta vuodelta kuin alkuteoskin.

Mutta on tämä pienoisromaani aika merkillinen. Noin nelikymppinen madridilaisnainen saa sähkeen että veljensä Diego on kuollut Sevillassa, tule heti, mutta naisen saapuessa lapsuutensa kaupunkiin veljen olosta ei ole sen kummempaa tietoa, tämän ystävät ovat varsin rauhallisia ja jopa välinpitämättömia, arvellen että sähke on yhden ystävän hourintaa...nainen jää kaupunkiin yrittämään tavoittaa veljensä, tutustuen samalla tämän ystäviin...

Mutta kirjan yleinen tunnelma on varsin outo, hyvin epämääräinen ja unenomainen: henkilöiden käytös on kummallista, selittämätöntä, kaikki kulkevat kuin sumussa, puheista ja tätä myötä tapahtumista ei ota selvä mikä on totta ja mikä valetta, harhaa, henkilöiden tekemisistä tai vaikuttimista puhumattakaan. Diegon ystäväpiiri on tavallaan ystävällinen, raukea, myrkyllinenkin, ja kaiken keskellä tuntuu olevan Alfonso, hyvin magneettinen, jopa hypnoottinen, persoona joka vetää näitä ihmisiä puoleensa suurella ystävyydellä, avuliaisuudella ja anteliaisuudella, mutta samalla tuntuen manipuloivan näitä kohti onnettomuutta...

Vaikka kieli ja ilmaisutyyli pysyvätkin varsin yksinkertaisina ja selkeinä, tuo unenomaisuus, epämääräisyys ja harhan tuntu (ja siinä piilevä uhka) on onnistuttu luomaan hyvin vakuuttavasti (kovin selkeitä juonia odottaville tämä sen sijaan ei toimisi), mutta myönnän että tällainen "uneliaat hahmot haahuilevat sumussa"-tarinointi ei ole minun juttuni, ja erityisesti kun henkilöiden käytös oli epämääräisen selittämätöntä niin se on miinus...mutjoo, tunnelma on tämän kirjan koukku ja sen suhteen vaikken nyt tästä niin innostunut, saatan niihin muihin teoksiinsa joskus kuitenkin tarttua, jos vastaan tulevat...

Helmet-haasteessa tällä otetaan kohta 7. Kirjassa on kaveriporukka, kun se tärkeässä osassa kirjaa on, vaikka aika myrkyllisen oloisena.  

Kirjan on lukenut myös Kosminen K

Graham Greene - The Honorary Consul (Kunniakonsuli)

 

Charley Fortnum on Iso-Britannian kunniakonsuli pohjois-argentiinalaisessa provinssissa lähellä Paraguayn rajaa. Alueella ei juuri brittejä asu, Fortnum on saanut virkansa vähän sattumalta parista historiallisesta palveluksesta mutta nyt siihen ei juuri mitään liity, joten Fortnum on voinut keskittyä muihin asioihin kuten viskinjuontiin. 

Provinssissa vierailee Yhdysvaltain suurlähettiläs, jonka vierailuohjelmaan myös Fortnum, englantia puhuvana, osallistuu. Sissiryhmä Paraguaysta aikoo myös osallistua kidnappaamalla suurlähettilään ja näin painostaa Yhdysvaltoja painostamaan Paraguayta vapauttamaan poliittisia vankeja, mutta sekaannuksessa kidnappaavatkin Fortnumin, jonka arvo poliittisen painostuksen markkinoilla on huomattavasti vaatimattomampi...

Varsinaisena näkökulmahenkilönä on Eduardo Plarr, brittiläis-argentiinalainen lääkäri, joka alueen yhtenä kolmesta Iso-Britannian kansalaisesta (Fortnum siis mukaan lukien) tuntee konsulinsa kyllä hyvin, ja erityisen hyvin Fortnumin nuoren vaimon (jostiedättemitätarkoitan). Plarrin tuttavapiiriin kuuluu myös paraguaylaisen sissijoukon johtaja, entinen pappi Leon, jolle Plarr oli antanut tietoja suurlähettilään vierailuohjelmasta, joten sekaannuksessa on selvittämistä...

Luin tämän Helmet-haastetta varten kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta, rinnakkaisteoksena Jean-Patrick Manchetten Nada jossa myös on kyse diplomaatin kidnappaamisesta. Graham Greene on kirjailijana tietysti erilainen kuin Manchette, kerronta vaeltelee moneen suuntaan Plarrin yrittäessä parhaansa mukaan järjestää Fortnumin hengissä ulos tilanteesta tavalla tai toisella, samalla selvitellen omia motiiveja, elämää ja ihmissuhteita. 

Mutta yhteyksiäkin kahden kirjan välillä löytyy, kirjat on julkaistu peräkkäisinä vuosina, Nada 1972 ja tämä 1973 (voinemme päätellä tällaisen poliittisen terrorin olleen ajankohtaisen inspiroiva aihe 70-luvun alussa), ja molemmissa terroristien ja poliisien välillä merkittävä ero on että poliisi on paremmin järjestäytynyt ja tehokkaampi. Manchette tosin suhtautuu molempiin kyynisesti, Greenellä riittää enemmän ymmärrystä molemmille osapuolille, joskin huomattavasti vähemmän sitten niille muille, jotka juttuun osallistuvat ilman henkilökohtaista panosta, poliitikoille, medioille, Plarrin ja Fortnumin yhteisille tutuille jotka voisivat myös aktivoitua...

Leonin hahmon kautta mukana on myös pohdintaa uskonnosta, katumuksen ja pappeuden sakrementeista, kirkosta jne. mutta paljon samaa, joka oli tehty jo paremmin Voima ja kunnia -teoksessa, tässä ne avoimemmin kirjoitetut pätkät tuntuivat jokseenkin päälleliimatuilta (joskin omalla tavallaan tietysti ovat osallisina Etelä-Amerikan poliittis-moraalisessa tilanteessa). Kiinnostavampi tässä oli Plarrin kehityskulku: periaatteessa "hyvä" lääkäri, joka työskentelee uhrautuvasti köyhien parissa jne mutta joka suhtautuu kuitenkin muihin ihmisiin lähinnä viileällä välinpitämättömyydellä, mutta entä kun joutuu kohtaamaan tämän piirteen itsessään, piirteen jonka pohjattomasta puutteellisuudesta Plarr tulee tietoiseksi hyväntahtoisen mitättömän juopon Charley Fortnumin kautta, pohjimmiltaan kyse on rakkauden mysteeristä (1 Kor. 13:1-3)

Ei suosikkejani lukemistani Greenen kirjoista, mutta ansaitsi lukemisensa.

"I have to think of all the possibilities, doctor. Even a crime of passion is possible."

"Passion?" the doctor smiled. "I am an Englishman."

"Yes, it is unlikely - I know that. And in the case of Señora Fortnum ... one would not suppose a man like you with all your chances would find it necessary ... yet I have known crimes of passion even in a brothel."

"Charley Fortnum is a friend of mine."

"Oh, a friend ... It is usually a friend one betrays, isn't it, in these cases?"

David Ratte - Le voyage des pères (Isien matka)

 

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut siitä ilahduttavuudesta, että Raamatun kertomuksia (tai uskonnollisia kertomuksia ylipäänsä) sovittavat sarjakuviksi sellaiset tekijät, joilla on käsitys siitä, miten sarjakuvaa tehdään. Koska niitä heikompiakin esityksiä on nähty, joissa kirjoittaja joko ottaa suoraan alkutekstiä sellaisenaan tai kirjoittaa itse (yleensä liikaa), kuljettaen kerrontaa pelkällä tekstillä, ja piirtäjä piirtää jotain nättejä kuvia siihen seuraksi, ja lopputulos on sarjakuvaa vain nimellisesti. 

Mutta vaikka tuossa yllälinkatussa jutussa Mikael Mäkinen ja Jarkko Vehniäinen sovittavat Uuden testamentin tarinoita toimivasti sarjakuviksi, sopivan rennolla otteella, niin pysyvät he kuitenkin kiinni alkutekstissä. Mutta kaunokirjallisuudessa minua kuitenkin viehättävät myös sellaiset tarinat jotka ehkä ottavat kehyksensä Raamatusta mutta eivät vain kerro samaa uudelleen eri sanoin, vaan lähtevät kehittämään uutta näkökulmaa, pohtivat uusia aiheita tai kehittävät vanhoja eri poluille: kirjat joiden pyrkimys on muualla kuin opettaa alakoululaisille perusjuttuja. 

Sellaisista kirjoista kuin Waltarin Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset, Nothombin Soif, Hämäläisen Kolme eloonherätettyä, Chedidin Les Nombres, Lagerkvistin Barabbas...

Tähän toiveeseen vastaa David Ratten albumisarja Le voyage des pères, josta kuvassa kolmiosainen perussarja (myöhemmin Ratte on tehnyt muutaman albumin lisää eri näkökulmista ja aikakausista, lisää alempana). 

Jonas on kapernaumilainen kalastaja, kuten oli isänsä ja isänsä isä jne ja kuten ovat poikansa Simon ja Andreas. Mutta eräänä päivänä Galilean järven rannalle tulee outo saarnaaja josta nuorempi polvi on kovin innoissaan ja arvelevat messiaaksi, samoin kuin naapurin Johannes ja Jaakob, ja nämä lähtevätkin seuraamaan tätä Jeesusta. Noniin, leikki leikkinä, mutta nyt on tullut aika lähteä hakemaan pojat kotiin, kalat eivät kalastu itsestään.

Pian matkalla tulee vastaan myös kaksi muuta isää samalla missiolla, Alfeus ja Simon, joiden pojat Matteus ja Juudas ovat kanssa liittyneet Jeesuksen seuraajiin...ja vähän myöhemmin myös kaksi huo...entistä prostituoitua, jotka myös etsivät Jeesusta. 

Jeesus, samoin kuin apostolit ja muut varsinaisissa evankeliumeissa näkyvämmässä asemassa olevat henkilöt vilahtelevat muutamassa ruudussa sarjan varrella, mutta lukijan kyllä oletetaan tuntevan Raamattunsa, ja huomattavassa osassa kerrontaa ja sarjan huumoria on ironia joka syntyy siitä mitä lukija tietää mutta henkilöt eivät...päähenkilöt eivät suurelta osin onnistu olemaan ihan oikeassa paikassa oikeaan aikaan että olisivat oikeasti kärryillä mitä tapahtuu mutta tarpeeksi lähellä että törmäävät kyllä evenkeliumien tapahtumien vaikutuksiin tai näkevät niitä omasta kulmastaan. 

 

Ja toki harrastetaan myös karrikointia ja anakronismeja hieman Asterixin hengessä, ja toisaalta hahmot käyttäytyvät korostetun arkisesti, banaalisti ja siloittelemattomasti, puheen ja käytöksen rekisterissä jossa Raamatun kertomuksia ei tavata kertoa (ja Jonas itse ei ole mitenkään esikuvallisen positiivinen päähenkilö, ennemmin äkäinen kääkkä joka laukoo kommentteja sen kummemmin muita ajattelematta)

Mutta vaikka yleinen ote onkin humoristinen, on mukana myös vakavuutta ja syvyyttä. Äkilliset sävymuutokset voisivat saada tarinan tuntumaan hajanaiselta mutta eivät kuitenkaan niin tee, ennemminkin yleiseen kepeään sävyyn iskeytyvän dramaattisen käänteen dramaattisuus vain korostuu, varsinkin kun karikatyyrisyydestä huolimatta henkilöt on saatu tuntumaan eläviltä, oikeilta ihmisiltä. Ja jotkut kohtaukset iskevät tosiaan hyvinkin lujaa. Ehkä sarjan vaikuttavimmassa kohtauksessa Simon on kuullut poikansa Juudaksen kavaltaneen Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta, ja puhkuen lähtee etsimään Juudasta käsiinsä ilmoittaakseen mitä mieltä tästä on, pyörittää päässään sisäistä dialogia että vaikka ei tätä Jeesus-juttua nyt niin arvostakaan niin moinen petollisuus ei ole millään tavalla hyväksyttävää, noin ei tehdä, olet häpäissyt sukusi, minulla ei ole poikaa, ole kirottu...ja sitten näkee poikansa roikkumassa puussa köyden jatkona (maalaa hiirellä spoileri näkyviin).

Mitenkään alakouluikäisten sarjakuva tämä ei leimallisesti ole, osa teemoista menee varmaankin liian nuorilta lukijoilta yli tai muuten toimivat paremmin vanhemmille lukijoille...ja samoin vaikka esim. väkivallalla ei mitenkään mässäillä, niin on sitä kuitenkin mukana, usein sillai ruutujen reunamilla tai juuri niiden ulkopuolella että asioita ei näytetä mutta vihjataan riittävästi...

Kuvaava on miten ristiinnaulitseminen on esitetty: joukko sotilaita keskeyttää taukonsa kun pitää lähteä duuniin, tällä kertaa kolme ristiinnaulitsemista, otetaan työkaluja ja lähdetään paikalle...noniin, hoidetaas homma: Jeesusta tai kahta varasta ei näytetä, ei myöskään ristejä, vain sotilas vasara kädessä ja joukko ihmisiä jotka katselevat tätä toimitusta.  Lukija näkee hyvin arkisen toimituksen eikä siitäkään varsinaisesti toimitusta vaan sen miten se vaikuttaa paikallaolijoihin, katsojiin ja todistajiin, ja omalla tavallaan tämä on vahvempi tapa kuin suora esitys.

 

Vahvimpana verrokkina näistä tulee mieleen nuo Mika Waltarin kirjat, erityisesti Valtakunnan salaisuus mutta myös vähän Ihmiskunnan viholliset: kirjoitetaan varsinaisten raamatullisten tapahtumien ympärille, varsinaisesti Jeesus pysyy hyvin poissa näkökulmahenkilöiden näkökulmasta mutta samalla siinä sivuuttamisessa ja poissaolossa on keskeinen ajava mysteeri, ja varsinaisesti mukana olevat henkilöt taas ovat epävarmoja, ristiriitaisia, epätäydellisiä.
Ja tietysti myös että pyrkimyksenä on kuitenkin tehdä erinomaisen sujuvasti etenevä tarina.

Ratte on hieman samassa sävyssä tehnyt myös neliosaisen spin-off-sarjan Yona, egyptiläisestä ylimyksestä aikana kun Mooses alkaa järjestellä heprealaisten poistumista Egyptin maasta...viihdyttävä vaikkei tuon ensimmäisen sarjan tasolle nousekaan.

Ja toisen spin-off-sarjan päähenkilö taas on Barabbas ja tämän kapinallisten ryhmä, eli Jerusalemissa ollaan samaisella pääsiäisviikolla ja tapahtumat menevät siis osin päällekkäin tämän ensimmäisen sarjan kanssa, vaikka näkökulma onkin eri (ja tästä selvisi myös kuka puukotti Alfeusta ja miksi). Mutta tästä olen lukenut vasta ensimmäisen albumin, pitää ne muutkin hakea...

Helmet-haasteessa tämän voisin laittaa kohtaan 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: kyllätämä suomeksikin voisi ilmestyä. En ole tietoinen että sellaista olisi tulossa mistään, mutta voi silti odottaa.