Roger Vailland - Laki

 

Pari vuotta sitten luin Roger Vaillandin yhteiskunnallisesti valveutuneen romaanin 325000 frangia, ja se oli sen verran kiinnostava, että teki mieli jatkaa, ja tämä Goncourt-voittajansa vuodelta 1957 löytyi (Niilo Pakarisen suomennus tuli seuraavana vuonna).

Tällä kertaa ollaan etelä-italialaisessa pikkukaupungissa, Porto Manacoressa. Laki on kaupungissa suosittu korttipeli, jossa varsinainen korttien osuus ei edes ole mitenkään kiinnostavin osuus, ja samoin koko kaupunkia vallitsee laki, se että maailma on tietyllä tavalla järjestäytynyt ja siinä pitää toimia tietyllä tavalla, kukin roolinsa ja asemansa mukaan, ja joka osaa pelata hyvin tuon lain puitteissa menestyy (ja on selvää että tällä lailla ei ole mitään tekemistä niiden kirjoitettujen sääntöjen kanssa joita jossain Napolin tuolla puolen olevassa kaupungissa laaditaan). 

Francesco ei ollut koskaan ollut Napolia kauempana eikä koskaan nähnyt yksinäistä maaseutua, jota mitkään silmäparit eivät valvoneet. Tämä seikka esti häntä täysin ymmärtämästä ranskalaisia romaaneja. Miten rakastavaiset voivat kohdata toisensa metsän, niittyjen tai vainioiden yksinäisyydessä? Kuinka pensasaidalla ei ollut silmiä?

Sveitsiläiseltä turistilta on varastettu lompakko jossa on puoli miljoonaa liiraa: asia ei ihan valtavasti kiinnosta ketään, sellaista sattuu, olisi kannattanut olla varovaisempi. Poliisipäällikkö Attiliota, kylän suurinta hamesankaria, kiinnostaa seuraava valloitus, mutta samoin nuorella Giuseppinalla on omat suunnitelmansa. 

Tonio jahtaa nuorta kälyään Mariettaa, ja joukko muitakin miehiä on kiinnitänyt tähän huomionsa, myös Don Cesare, Tonion työnantaja, joka on pitänyt rakastajattarinaan jo Mariettan kahta vanhempaa sisarta ja näiden äitiä...ja näillä on luonnollisesti myös suunnitelmia Mariettan varalle, kukaan ei kysy Mariettan toiveita mutta kyllä hänkin ne osaa tuoda esiin...

Donna Lucrezia ei enää tuomarimiehensä vuodetta lämmitä, mutta minne hänen mielenkiintonsa suuntautuu?

Ja miten vakaa on Matteo Briganten, menestyvän liikemiehen (ilmaisun eteläitalialaisessa merkityksessä) jolla on kaupungin nuorat käsissään, asema?

Kirjan alkupuolella, jossa näitä ja muita henkilöjä kesäisen arkisissa puuhissaan tuli esiin, huokailin: miljöönä nämä kulmat ovat jo tuttuja, olen lukenut Giovanni Vergaa, Luigi Pirandelloa, Carlo Levia, Matteo Colluraa, Leonardo Sciasciaa, Grazia Deleddaa, Giuseppe Tomasi di Lampedusaa...

Vailland ei tuntunut tuovan juuri uutta kuvastoa tähän, ja kun tuossa aiemmin luetussa 325000 frangissa yhtenä huomionarvoisena piirteenä oli sen kilpailunomainen draivi, kirja eteni hyvin päämäärätietoisesti, niin tämä taas levisi muodottoman tuntuisesti joka suuntaan. Mutta kun jatkoi niin kohtaloita alkoi pikkuhiljaa liittyä toisiinsa, palasia loksahdella yhteen: muutaman päivän aikana tapahtuu asioita jotka sekoittavat monen henkilön elämää, tapahtumat seuraavat omia lakejaan ja kaikki pelaavat mutta kuka voittaa ja kuka häviää?

 

Lajityyppi onkin eräänlainen veijariromaani, vaikkakin ajoittain sen verran raadollisessa hengessä että mietin mahtaisiko tämä nykyaikana mennä enää editoimatta kustantajalta läpi (Goncourt-voitosta puhumattakaan), omaa kylmäveristä huumoriaan tässä kuitenkin on, samaa kuin siinä korttipelissä, jossa katsojilla voi olla hauskempaa kuin pelaajilla...

Ja jahka asioiden ja henkilöiden yhteydet alkavat tulla esiin, niin tässäkin teoksessa kyllä paljastui lukemiseen pakottava muoto, jälkipuoliskon kirjasta luin hyvinkin ahmien että miten tässä käy (ja samalla kirja ei ole vain vetävä juoni).

Henkilökuvissa oli viehättävyyttä, omalla tavallaan kiehtovin oli tuo Matteo Brigante, joka Ei Ole Mukava Mies (en haluaisi oikeassa elämässä tuntea, ette tekään), mutta jota leimaa kyyninen pragmaattisuus, sadismiin kallellaan oleva häikäilemättömyys ja moraali joka toimii omalla logiikallaan mutta tietyllä logiikalla kuitenkin, tavalla joka tekee erinomaisen fiktiohahmon...hän tuntee lain ja pelaa voittaakseen.

 

Raha ei pystynyt selittämään luokkaerojen ankaruutta. Matteo Brigante omistaa paljon enemmän rahaa kuin komisario Attilio. Suunnattoman paljon enemmän. Komisario maksaa vieläkin autonsa vähttäismaksuja. Jos Brigante ostaisi vaunun, hänen tarvitsisi vain allekirjoittaa maksuosoitus Napolin pankille. Hänellä ei ole omaa vaunua vain siksi, ettei hän halua sijoittaa rahojaan niin tuottamattomaan yritykseen kuin autoon ja että hänestä on mukava käyttää kontrollinsa alaisten ihmisten autoa, varsinkin jos nämä osoittavat sen olevan heille vastenmielistä. Komisario on vain virkamies. Matteo Brigante on jo tarpeeksi rikas lausuakseen tuon sanan halveksien. Mutta tulipa Brigante kuinka rikkaaksi tahansa taitavien rahansijoitustensa avulla ja tekipä hän mitä palveluksia tahansa komisariolle, hän on joka tapauksessa puhutteleva häntä aina 'herra komisarioksi' ja teitittelevä tätä, kun taas komisario on käyttävä hänestä pelkkää nimeä ja sinutteleva häntä. 

 

Vaillandin etelä-Italia muistuttaa noita muita yllä mainitsemiani kirjailijoita, mutta teos on kuitenkin sillai ranskalaisempi, vähemmän mysteeristä kohtalokkuutta jossa asiat nyt vain ovat näin ja enemmän dynaamista tapakomediaa jossa asiat toki nyt ovat näin mutta...(leffakin tästä on tehty, Mariettan roolissa Gina Lollobrigida, joka mainitaan nimeltä myös itse kirjassa)

 

Viihdyin kyllä teoksen parissa, vaikka arvelen kyllä että ei tämä kaikkien kirja ole.