Teksti sisältää
kirjavinkkejä, olen ne boldannut heille jotka niistä ovat
erityisesti kiinnostuneita, ja laittanut linkit jos olen niistä
blogannut.
Olen tätä “suosittele
ei-valkoisia kirjailijoita”-keskustelua seurannut mm.
Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmässä, tuttujen teksteissä ja
muuallakin, ja jonkin verran jo kommentoinutkin. Lukijana ja
kirjabloggaajana olen erityisen kiinnostunut siitä näkökulmasta
keiden tarinat ovat esillä ja miten, ja keiden eivät, koska minusta
on ihan oletusarvoisesti tärkeää pyrkiä lukemaan monipuolisesti,
monista eri konteksteista ja kokemuksista tulevia ajatuksia. Olen
tätä aihetta toki aiemminkin jo pohtinut eri kulmista (ja aihetta
käsitteleviä tai sivuavia bloggauksiakin on jo ennestään
lukuisia...)
Mutta sekalaiset asiat
keskustelussa jäävät kuitenkin mietityttämään, kun aiheen
puitteissa tulee nähtyä paljon hyvinkin outoja ja kyseenalaisia
kantoja (siis ihan aktiivisesti antirasismin puolesta puhuviltakin),
kun epävarmaksi jää mistä nyt oikeasti ollaan puhumassa.
Selkeämpää olisi esimerkiksi pysyä ihan rehellisesti Black Lives
Matter -aiheessa ja esim. afroamerikkalaisissa kirjailijoissa kun se
nyt tässä on inspiraationa, jonka vuoksi asia on esillä.
Siihen liittyen
mainitsen vaikkapa seuraavat kirjat: Maya Angelou: I Know Why the Caged Bird Sings ; Ralph Ellison: Näkymätön mies ; Chinelo Okparanta: Happiness, Like Water ; Nnedi Okorafor: Kabu-Kabu ; Samuel Delany: Neveryona-sarja
Mutta toisaalta
keskustelu onkin rodullistamisesta yleensä, etnisyyksien, uskontojen
yms. perusteella esitetyistä negatiivisista ennakkoluuloista,
vihamielisyydestä, sorrosta, marginalisoinnista jne. niin
aktiivisissa kuin rakenteellisissa muodoissa, ja sehän taas on
huomattavasti monimutkaisempi aihe, joka ei taivu niin hyvin helpoksi
nimienmainitsemishaasteeksi...
Eniten minua arveluttaa
yksinkertaistus jossa jaottelu lyödään hyvin yleisten
suuntaviivojen perusteella lukkoon, helposti ja tiukasti kaikki
menevät jompaankumpaan lokeroon, valkoisiin tai ei-valkoisiin,
välittämättä yhtään kokemuksista tai kontekseista, ja että
tämä jaottelu näytään tehtävän Yhdysvalloissa vallitsevien
käytäntöjen mukaan.
Esim. kaikki
japanilaiset jotka asuvat Japanissa tai kiinalaiset jotka asuvat
Kiinassa ja ovat täysin oman etnisen ryhmänsä ympyröimiä ovat
kuitenkin rodullistettuja, ja toisaalta valkoiset ovat kaikki
homogeeninen, monoliittinen ryhmä. Tyynesti sivuutetaan vaikkapa
lukuisat Euroopassa vallitsevat lukuisat etnisyyden, kielen, uskonnon
tms. perusteella tehdyt rajaukset meihin ja niihin muihin, ja niillä
perusteilla harjoitetut ennakkoluuloisuuden ja sorron muodot...
Minulle tuli mieleen
ensimmäisenä vaikkapa omasta hyllystä löytyvät Irene Nemirovsky ja Nathalie Sarraute, Ranskaan muuttaneet
venäjänjuutalaiset, joilla toki on monenlaisia rodullistamisen
kokemuksia vaikka valokuvista ei sitä ehkä voisi päätellä. Joku
toinen mainitsi Karjalan evakot, joihin suhtautuminen oli toki myös
aika ongelmallista, ja erityisesti ortodoksit, ryssänkirkkolaiset,
saivat toki vihamielisyyttä ja ennakkoluuloja osakseen, mutta heistä
ei kuulemma pidä puhua koska ovat suomalaisia ja näin ollen siis
valkoisia (tunnen muuten useammankin henkilön, joka voisi
omakohtaisesti loukkaantua noista yhtäläisyysmerkeistä
suomalaisuuden ja valkoisuuden välillä...). Tai vähemmistökansat
baskeista saamelaisiin, irlantilaiset jne.
Ja mietin myös sitä
Suketuksen aikoinaan vetämää Muuttoliikkeessä-haastetta jonka
parissa tuli luettua mm. kokemuksia olla yhdensorttinen
eurooppalainen jossain toisessa Euroopan maassa, eikä niistä nyt
yleensä ihan kauhea harmonisuus ja yhtäköyttäyhdistys henkinyt.
(esim. Adnan Mahmutovic: How to Fare Well and Stay Fair ; Julya Rabinowich: Splithead)
Ja tietysti mieleen
tuli myös se mistä Amélie Nothomb kirjoitti Nöyrin
palvelijanne -kirjassa, olla eurooppalainen Japanissa, Japani kun
on ihan legendaarisen rasistinen maa (diggailen japanilaista
kulttuuria mutta kyllähän se niin on)...eli kun japanilaiset ovat
rodullistettuja kaikkialla muualla ja kaikki muut Japanissa, niin
lopputulos on, öö...
Mutta mietin sitten
myös parastaikaa lukemaani Georges Bernanosia. Jonka omassa
elämässä omassa kontekstissaan ei oletettavasti mainittavaa
rodullistamista yms. kokenut, mutta ottaen huomioon että
suomalaisessa kulttuurissa vaientaminen, negatiivinen
ennakkoluuloisuus ja vihamielisyys katolisuutta kohtaan on ihan
olemassaoleva juttu (suhtaudun ajoittain myötämielisesti
suomalaiseen kulttuuriin mutta kyllähän se niin on), niin missä
määrin lukemisen akti, se, että suomalainen lukee Bernanosia,
vaikuttaa asiaan? Kirjailija ja tuotantonsa ovat kuitenkin eri
asioita, ja kirjallisuuden vastaanotto tapahtuu myös siellä minne
kirjailija ei ikinä ole mennyt.
Tuossa mielessä olisi
taas ihan mielekästä tunnistaa vaikkapa kirjailija, joka henkilönä
on vakaasti oman kulttuurinsa sisässä, mutta lukijan kannalta tulee
vieraasta, tuntemattomastakin kulttuurista jota kohtaan koetaan usein
ennakkoluuloa, rodullistettuna.
Mutta samalla tällöin
tulee olla hyvin tarkkana nimenomaan oman kulttuurisen kontekstinsa
kanssa, mitä tarinoita nimenomaan itse ei kuule, eikä ihan vaan
tyynesti lainailla amerikkalaisia ideoita. On kovin helppoa olla sitä
mieltä että jos minä olisin ollut minneapolisilainen poliisi niin
en olisi tukehduttanut George Floydia, ja samalla olla sokea omille
rakenteellisille ennakkoluuloille ja tietämättömyydelle. Samoin
saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa joku kirjailija on kokenut
henkilönä rodullistamista, mutta lukijan kontekstissa saattaa olla
eri tilanteessa (palaamme Nemirovskyyn tai Sarrauteen...ovatko
vaikkapa Ranskassa asuvat sekulaarit etniset juutalaiset nykyisen
suomalaisen lukijan silmissä sen enempää rodullistettuja kuin
muutkaan ranskalaiset? Toisaalta tuotannossa saatetaan silloinkin
käsitellä rodullistamisen aiheita ja kokemuksia...)
Onko merkityksellistä
myös se, miten luetaan, että lukija lukee tietoisena
jostain rodullistamisen tai marginalisoinnin elementistä? Yksi
rakenteellisen rasismin muoto on myös pyrkiä häivyttämään
“hyväksytyistä” kohteista näkymättömiin näiden toiseutta.
Keskusteluissa on ajoittain mainittu vaikkapa Aleksandr Puškinin
ja Alexandre Dumas vanhemman osin afrikkalaiset juuret, ja
että ne on hyvä huomioida, joten onko eroa sillä että luen
Puškinia ja luen Puškinia tietoisena tämän
taustasta? Ehkä teoksen lukemisen, sen miten sen ymmärrän,
kannalta paljonkin, samoin kuin siihen, mitä mielleyhtymiä minulle
herää kun kohtaan taustaelementin jossain muussa kontekstissa
(ainakin minulle Puškin
on positiivinen assosiaatio), ja se saattaa olla hyvinkin tärkeä
pointti henkilölle, joka itse elää omaa identiteettiään
afro-eurooppalaisena.
Mieleen
tuli myös tunisialaistuttu, joka on nimennyt Augustinuksen
oman maansa kirjallisuuden piiriin, enkä nyt voi vastaankaan väittää
vaikka 400-luvun Karthagosta kotoisin olevalla kirjailijalla ei ehkä
ihan kauheasti ole muuta yhteistä nyky-Tunisian kanssa kuin
maantiede...mutta ehkä minunkin on ihan hyvä muistaa Augustinus ja
muutama muu huomionarvoinen kirjoittaja, kun esiin tulee
Pohjois-Afrikka...
Suomalaisena
katolilaisena (puhun tästä kun se nyt sattuu olemaan minulle tuttu
näkökulma) olen myös seurannut miten mm. JRR Tolkienia tai
Toni Morrisonia Suomessa luetaan ja miten heitä
käsitellään...kun suomalaisohjaaja tekee elämäkertaelokuvaa
Tolkienista niin tamän uskonnollisuus katoaa täysin tarinasta,
puute joka kyllä huomioitiin niissä ei-suomalaisissa
leffakritiikeissä jotka luin...mieleen tuli myös vähän aikaa
sitten käymäni keskustelu, jossa toinen osapuoli totesi ettei
nykyään ole juurikaan kiinnostunut suomalaisesta kirjallisuudesta,
juuri siitä syystä, että se on niin täysin sekularistisen
asenteen läpitunkema että se tuntuu lähinnä tukahduttavalta ja
masentavalta...mainitsin pari vastaesimerkkiä mutta oikeassahan hän
on.
Näkökulmista ja
tietoisuuksista huomioin myös kokemukseni tuosta yllä mainitusta
Muuttoliikkeessä-haasteesta jossa siis luettiin kirjoja, joissa
jollain tavalla näkyi muutto maasta toiseen, olivat syyt, maat ja
käsittelytavat mitä tahansa. haastetta varten en ollut valinnut
oikein mitään kirjaa erikseen luettavaksi, luin mitä sattui, mutta
haasteen aikana asiaan kiinnitti paljon enemmän huomiota, teema
pompahteli hyvinkin monissa kirjoissa esiin, vaikka en ollut
varsinaisesti ikinä ajatellut asiaa.
Toisaalla esitettiin
huomio, että Suomessa hyvin yleisenä tuntuu olevan ajatus joka
sitoo yhteen toisaalta rasismin ja ulkomaalaisuuden ja toisaalta
tiukasti kansallisuuden, kulttuurin, etnisyyden, kielen ja uskonnon
(nykyään viimeisimmän mieluiten sen laimeimmissa muodoissa). Hyvin
vahvana, ainakin alitajuisena, tuntuu elävän se narratiivi, jossa
suomalaisuus on yhtenäinen ja monoliittinen valkoisuus, jossa on
tasan sen verran variaatiota kuin mitä löytyy Zachris
Topeliuksen Maamme-kirjasta, ja kaikki muu on ei-suomalaista.
Narratiivi ei sisällä vaikkapa saamelaisia tai romaneja, muita
uskonnollisia ryhmiä kuin evankelis-luterilaiset (juutalaiset ja
muslimit tietysti, mutta kuten sanottu eivät ortodoksit tai
katolilaisetkaan tähän narratiiviin oikein mahdu) tai monia
kielivähemmistöjä: jos nämä voivat integroitua tarpeeksi hyvin
topeliaaniseen narratiiviin että poistavat kaikki olemassaolonsa
siitä erottavat elementit, niin hyvä, jos eivät niin pysyvät
ei-suomalaisina, ulkomaalaisina. Ja kun joissain kohdissa noissa
tulee ilmeinen ristiriita (ryhmä, joka on asunut sukupolvien ajan
Suomessa pysyy ulkomaalaisena) niin on parempi että niitä ei
ajatella...
Ja tätä mallia näkyy
ajoittain myös antirasistisessa kommentaarissa, ja hyvääkin
tarkoittavana se on vahingollinen, sen mukaan paitsi että ruskeat
tytöt eivät ole suomalaisia, he eivät myöskään koskaan tule
olemaan suomalaisia.
Mainitsen: Koko Hubara: Ruskeat tytöt ; Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti ;
Emil Anton: Katolisempi kuin luulit ; Aari Surakka: Yksinkertainen ilo ; Kiba Lumberg: Gipsycomix ; Lasse Heikkilä: Terra mariana ;
Kirste Aikio, Esa Salminen & Suvi West: Märät säpikkäät...olen
ensimmäisenä myöntämässä että tässä on paljon aukkoja
lukemisissani. Suomalaisilta muslimeilta olen selaillut joskus jotain
lasten oppikirjaa, suomenvenäläisiltä, öö, olenkohan lukenut
ikinä mitään...ja osa aukoista selittyy myös sillä, että paljon
on tarinoita, joita ei ole ikinä edes kirjoitettu tai ainakaan
julkaistu niin, että olisin lopputuloksen nähnyt.
Ja tämä on kuitenkin
alue joka vaatii tutustumista, aktiivistakin, näkemään
moninaisuuden ja sen, että jaettu historia ei näytä kaikille
samalta, ja jaettu nykyaika ei näytä kaikille samalta.
Kannatan monipuolista
lukemista, ja huomion kiinnittämistä siihen mitä lukee ja miten,
mutta ihmisten kokemukset eivät asetu (ainakaan väkivaltaa
käyttämättä) yksinkertaisiin kyllä-ei-kategorioihin, jolloin
voisi laskea että tänä vuonna olen lukenut 20 kirjaa joista
seitsemän on rodullistettujen ja 13 ei-rodullistettujen
kirjailijoiden.
Kuitenkin, olen nyt
pitempään seurannut ja tilastoinut joitain helposti laskettavia
piirteitä kuten lukemieni kirjojen kirjoittajien sukupuolia ja
alkukieliä, ja jo näiden kanssa olen huomannut, että jos en
kiinnitä asiaan huomiota vaan luen sitä mikä nyt sattuu osumaan
kiinnostavan oloisesti käteen, olemaan näkyvimmin tarjolla
kaupoissa ja kirjastoissa, olemaan esillä julkisessa keskustelussa
ja kirjapuheessa, niin lukuvalikoima käy helposti kovin
vinoutuneeksi ja rajoittuneeksi: on turha elättää illuusiota että
minä yksin päättäisin mitä luen, siihen vaikuttaa myös tarjonta
ja kulttuurinen kontekstini, ja noita vastaan meneminen vaatii usein
aktiivista yrittämistä ja valikointia, joten itsensä haastaminen
ja lukutapojensa kyseenalaistaminen on tarpeen, jos etsii
informaatiota eikä vain konfirmaatiota.
Mielenkiintoisia ajatuksia. Olen samaa mieltä siitä, että ihmisten runnominen johonkin tiettyyn kategoriaan on vaikeaa, varsinkin jos se tarkoittaa sitä, että jätetään muut heidän elämäänsä vaikuttavat asiat huomiotta. Olen itsekin vähän miettinyt LauraKatarooman lukuhaasteessa, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja, että ketkä loppujen lopuksi ovat ei-valkoisia? Ovatko esimerkiksi saamelaiset ei-valkoisia? Vai vain (Saharan eteläpuoliset?) afrikkalaiset, aasialaiset ja heidän jälkeläisensä, ja Australian alkuperäisasukkaat? Entä jos ihmisessä on vaikka kahdeksasosa kiinalaista ja loput valkoista eurooppalaista verta, onko hän silloin ei-valkoinen? Ja Kiinassakin on paljon vähemmistökansoja, eli "kiinalainenkaan" ei ole mikään yksiselitteinen termi.
VastaaPoistaOlen viime vuosina tavannut maahanmuuttajia aika paljon. Jos maahanmuuttaja on opetellut kielen (suomen tai ruotsin), elää pysyvästi Suomessa, jakaa useimpien suomalaisten tärkeimpinä pitämät arvot (esim. tasa-arvo) ja identifioituu (myös) suomalaiseksi, minusta häntä voi hyvin pitää (myös) suomalaisena. Ja tietenkin jos hän on syntynyt ja kasvanut Suomessa. Mielestäni maahanmuuttajien lähtökulttuuri pitää kuitenkin myös ottaa huomioon, koska varsinkin ensimmäisen polven maahanmuuttajille se on tietysti tärkeä osa identiteettiä eivätkä kaikki maahanmuuttajat välttämättä tahdo pitää itseään pelkästään suomalaisina. Ja sitten ovat Suomen tataarit, jotka ovat jo yli sadan vuoden ajan pitäneet kiinni kielestään ja uskonnostaan, mutta ovat samalla integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan kaikin tavoin (mitä ei varmaan haittaa se, että he ovat kai aika lailla prototyyppisen suomalaisen näköisiä), eli he ovat hyvä esimerkki siitä että suomalaiseksi tuleminen ei vaadi oman kulttuurin unohtamista.
Suomessa on nykyään niin monien eri kulttuurien ja maiden ihmisiä, jotka näkyvät jonkin verran myös julkisuudessa positiivisissa yhteyksissä, että minusta suomalaisuutta on nykyään aika vaikea pitää monoliittisenä, mikä on hyvä asia. Suomessa on tosiaan aina ollut eri uskontoja ja eri kansoja, nyt ne ovat vain näkyvämpiä kuin ennen, ja kulttuurivaikutteita on aina saatu eri puolilta. Omatkin esivanhempani ovat tietojeni mukaan Suomen lisäksi lähtöisin ainakin kolmesta eri maasta.
Itse pyrin siihen, että huomioin ihmisen kulttuurin, lähtömaan, uskonnon, sukupuolen, ulkonäön, ihonvärin, kielen yms. asiat, mutta yritän olla tekemättä mitään oletuksia hänen käyttäytymisestään tai ajatuksistaan näiden perusteella, vaan yritän suhtautua häneen ihan vain ihmisenä, joka saattaa olla kiva tai epämiellyttävä, fiksu tai tyhmä ihan näistä tekijöistä riippumatta. Se on joskus hankalaa (stereotypiat helpottavat tietyssä mielessä elämää), mutta olen kehittynyt siinä.
Minusta on ihan hienoa, jos joku on uskovainen ja tämä on luonnollinen ja hyvä osa hänen elämäänsä. Jos joku uskovainen kuitenkin rupeaa lyömään muita päähän Raamatulla tai Koraanilla tai millä tahansa tai katsoo oikeudekseen kieltää muita, jotka eivät usko samoihin asioihin tai samalla tavalla, esimerkiksi tekemästä abortteja, se on ongelma.
Pidän vanhojen kirjojen lukemisesta osaksi sen takia, että ne tarjoavat perspektiiviä ja erilaisia näkökulmia nykyhetkeen.
Ei-valkoisuus raakana jaotteluna on tosiaan minustakin ongelmallista, kun joko se on sokea joillekin negatiivisten ennakkoluulojen ja marginalisoinnin muodoille ja kohteille, tai sitten se on niin lavea ja epämääräinen että se ei ole mitenkään hyödyllinen määre...
PoistaTuo homogeenisen suomalaisuuden idea on kyllä saanut ja saamassa ainakin tietoisella tasolla yhä enemmän ja enemmän vastaesimerkkejä, mutta tuntuu että taustalla ja alitajunnassa se vielä voi turhankin hyvin, että silloin kun ei erikseen kiinnitetä huomiota sekalaisiin vähemmistöryhmiin ja monenkirjavuuteen niin ne unohtuvat hyvin helposti...
Tataarit tulivat tosiaan reily sata vuotta sitten, juutalaisiakin varmaan samoihin aikoihin, ensimmäinen katolinen seurakunta reformaation jälkeen perustettiin 1799 Viipuriin (joka silloin kuului Venäjälle, Ruotsin valtakunnan alueella olivat kiellettyjä) ja ortodoksisia seurakuntia varmaan samoihin aikoihin (ja tietysti olivat pitkään olleet ongelmallisessa asemassa kun se Ruotsin ja Venäjän raja on seilannut eestaas ja Ruotsissa olivat tosiaan laittomia) ja saamelaisia on tietysti ollut esihistoriallisista ajoista lähtien...ja nyt alkoi kiinnostaa miltä ajalta on ensimmäiset tiedot romaneista Suomessa, eivät varmaan ihan esihistoriallisista ajoista ole maassa olleet...
Vielä vähän lisää. Olet varmaan oikeassa, että monenkirjavuus saattaa unohtua helposti, mutta ehkä tämä on myös tottumuskysymys ja vähitellen aletaan pitää koko ajan selvempänä että suomalaiset ovat erinäköisiä ja erivärisiä ja erikulttuurisia, että suomalaisuuteen mahtuu monenlaista variaatiota. Huhtikuun Pirkka-lehden suomalaisten alkoholinkäyttöä kuvaavan grafiikan kuvissa oli hauskasti erivärisiä ihmisiä.
PoistaKun sanoin, että pitää opetella kieli, en tarkoittanut että pitää osata suomi tai ruotsi täydellisesti: ihmiset tarvitsevat toiminnastaan riippuen eritasoista kielitaitoa (toimittaja enemmän kuin automekaanikko, opiskelija enemmän kuin eläkeläinen) ja ihmiset oppivat kieltä eri tavalla. Suomi ei ole helpoimpia ja nopeimpia kieliä oppia, koska sen kielioppi ja sanat ovat erilaisia kuin melkein kaikissa muissa kielissä. Uuden kotimaan kieltä pitää kuitenkin osata enemmän tai vähemmän, ja kansalaisuuden saamiseen vaaditaan melkoisen hyvä kielitaito.
Joo, saapi nähdä miten tilanne kehittyy.
PoistaNyt oli Ylen sivuilla kanssa yksi juttu aiheesta, jossa kommentoitiin että "toisenlaiset" näkyvät helposti vain toiseutensa edustajina, puhumassa maahanmuutosta, eivät neutraaleina asiantuntijoina tai edustajina siitä mitä nyt yleensä tekevät...